Aikamme Pokharassa

Kathmandusta 200 kilometriä länteen lepää Pokhara, kahdensadantuhannen asukkaan kaupunki järven rannalla. Jo seitsemän tunnin bussimatkan aikana tajusi, miksi Pokhara on oikea trekkaajien mekka: Annapurnat vain kasvoivat ja kasvoivat lähestyttäessä. Kathmandussa vuoret olivat sumuisia varjoja kaukaisuudessa, Pokharassa kristallinkirkkaat huiput tuntuivat olevan aivan lähellä.


Kuva: Pokhara ja Annapurna Range Maailmanrauhan Pagodan huipulta

Pokharaan tultaessa minun terveyteni ei ollut aivan kondiksessa, ja meitä tervehtinyt iloinen lauma hotellien mainostajia ja taksikuskeja vain ärsytti (enemmän kuin yleensä). Minulla oli ollut aamulla hassu olo vatsassa, mutta oltiin silti lähdetty, kun oltiin herättykin vartin yli viisi ja bussilippu haettu Thamelista asti päiviä ennen. Tärisevässä, heiluvassa ja kuumassa bussissa olo vain paheni, ruoka ei maistunut ja oksetti. Mietin, kuinka kauas mainostajat juoksisivat jos olisin näyttänyt heille suomalaisuuden pimeän puolen: karvaisen, äkkipikaisen metsämiehen. He tosin tekevät vain työtään, ja tartuttiin me lopulta yhteen tarjoukseen ja saatiin jopa ilmainen taksikyyti.

Pokhara voidaan jakaa muutamaan eri alueeseen: Lakeside, Damside, New Bazaar ja vanha Pokhara. Pokharan länsipuolella on kaunis Phewa-järvi, jonka ääreen turistit muinoin päättivät laskea kantamuksensa, joten Lakeside on Pokharan Thamel. Lakesidessa ei tosin koe klaustrofobiaa, sillä päätie on leveä ja olo ilmavampi, kontrastina Thamelin hirvittävään kiireen tuntuun ja ahtauteen. (Tuleville Nepalin-matkaajille tiedoksi: ennen lähtöämme Pokharaan luimme The Himalayan Timesista, että pieni osa Thamelia on julistettu ajoneuvovapaaksi alueeksi, eikä edes polkupyöräilijöitä päästetä enää Thamelin sydämeen. Tämän odotetaan tekevän Thamelista paljon miellyttävämmän, ja en epäile yhtään. Tulevaisuudessa kaavaillaan koko Thamelin, Asanin ja Newroadin julistamista vain jalankulkijoille, eli käytännössä koko Kathmandun ydinkeskusta olisi ajoneuvovapaa. Oikein!)

Vietimme siis suurimman osan ajasta Lakesidessa, lähinnä massiiviseksi puhjenneen ripulini takia. Kun oloni lopulta parani antibioottien ansiosta eikä sairaalaan tarvinnut mennä, me vuokrattiin polkupyörät alle ja lähdettiin tutkimaan mitä järven toiselta puolelta löytyy. Meillä oli kolme kohdetta, jotka oltiin otettu ylös Lonely Planetista: Devi's Falls, tiibetiläispakolaisten kylä ja Maailmanrauha Pagoda. Edellämainittu järjestys meni puihin, kun tajuttiin, että oltiin pyöräilty liian pitkälle. Eipä tuo haitannut, me jätettiin pyörät mäen juureen ja lähdettiin kipuamaan ylös.

Maailmanrauhan Pagoda on mäen päällä, ja sen silhuetti näkyy iltaisin auringonlaskua vasten Lakesidesta. Tämä toimikin hyvänä harjoituksena trekkiä varten, sillä me kiivettiin tasaisesti ylöspäin täysin kirkkaassa auringonpaisteessa keskellä päivää. Pagodan on rakentanut japanilaisten munkkien järjestö edistämään maailmanrauhaa (miten, sitä en tiedä). Se on puhtaanvalkea rakennus, jonka jokaisessa sivussa on Budhha (tai joku monista boddhisatvoista). Ehkä parhainta kokemuksessa oli se, että tukahduttavan kuuman kävelyn jälkeen sai ottaa kengät pois jalasta, ja laskea paljaat jalat viileälle marmorille. Minä oikein yllätyin, kuinka viileänä valkoinen kivi voi säilyä niinkin ankarassa auringonpaisteessa. Stupa totta kai kierretään aina myötäpäivään, ja mäen päältä näkyi upeana Pokhara ja sen takana kohoavat Annapurnat.


Kuva: Maailmanrauhan pagoda

Devi's Falls taas oikeastaan aika tylsä, se oli loppujen lopuksi vain joki joka kuohuaa maanalaiseen luolaan. Tiibetiläiskylä taas vain vilkaistiin, kun minua oli alkanut taas heikottamaan (ripuli ei ollut mennyt vieläkään täysin ohi). Muutama sana kuitenkin Tiibetistä: trekin aikana me luettiin Tears of Blood, joka on yksityiskohtainen selonteko eri tiibetiläispakolaisten kertomuksista Tiibetin viimeaikaisesta historiasta. Kirja on suhteellisen vanha, julkaistu Briteissä 1992, mutta historia ei vanhene koskaan. Suosittelen tätä kirjaa, mutta en heikkovatsaisille. Sanottakoon sen sanoma kuitenkin lyhyesti ja hitaasti: Tiibet, korkeiden huippujen alue Kiinan ja Intian välissä, on viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana alistettu törkeille ihmisoikeusrikkomuksille, alistukselle, kulttuuriselle tuholle ja syrjinnälle, jonka seurauksena 1,2 miljoonaa tiibetiläistä on kuollut joko kidutuksissa, teloituksissa tai itsemurhissa. Tiibetiläiset ovat toisen luokan kansalaisia omassa valtiossaan, joka ei ole ollut koskaan osa Kiinaa, ja joka ei ole KOSKAAN pystynyt ymmärtämään kiinalaisten ajatuksia kommunismista, huolimatta "uudelleenkoulutuksista" ja "valistuksesta". Nykyään Tiibet on raunio, jonka Kiina on asuttanut kiinalaisilla, ja tiibetiläiskulttuuria ei enää ainakaan kirjan mukaan näe muualla kuin Tiibetin ulkopuolella. Tiibet on yksi vahvimmin militarisoiduista alueista, ja Dalai Lama, Tiibetin hengellinen johtaja, on pyytänyt Tiibetin muuttamista demilitarisoiduksi alueeksi, jonne mikään valtio ei saisi tuoda edes hedelmäveistä. Tiibetissä on myös yksi maailman suurimmista vankilakomplekseista. Moderni liberaali länsimaalainen ei voi ymmärtää Tiibetin alistamista, tai miksi se jatkuu vielä 2000-luvulla. Mitä tapahtui Tiibetissä ja mitä tapahtuu edelleen on samaa sarjaa holokaustille, Pol Potin murhille, Khmerien Rougelle ja Stalinin terrorille (sekä Amerikan Vietnamille, mutta maailma ei ole vielä valmis lisäämään sitä tähän kategoriaan), ja Kiina tulisi tuomita samalla tavalla kuin tuomitsisimme minkään edellämainituista.

Mutta takaisin Nepaliin. Me otimme yhteyttä Three Sisters Adventure Trekkingiin, sillä olimme kuulleet järjestöstä, joka tukee naisten oikeuksia valtiossa, jossa ne eivät ole läheskään itsestäänselviä. Nepalissa naisten asema on vaikea, sillä maaseudulla he tekevät melkein kaikki työt, samalla kun miehet ovat joko koulussa tai tekevät "töitä" (toimistossa tai kuten Lamatarissa, viihdyttää turisteja kävelyttämällä heitä maaseudulle). Naiset tekevät kaikki raskaat työt, eikä heillä ole aina mahdollisuutta koulutukseen tai palkkatyöhön. Miesten osa rajoittuu ehkä muutamaan askareeseen pellolla, mutta muuten päivällä seisoskellaan kylänraitilla polttamassa tupakkaa ja kuikuilemassa turisteja. Paras, tai surullisin, tapaus oli ehkä Lamatarissa, jossa perheen pää oli lievästi ylipainoinen ja löysä mies, joka nukkui kaksi tuntia pidempään kuin naiset, jotka heräsivät ennen auringonnousua tekemään ruokaa. Naiset sen sijaan puuhastelivat terävästi ja tottuneesti askareissaan, jättäen miehet istuskelemaan eksyneen oloisina porstualle.


Kuva: Phewa Lake

Tätä järjestöä kutsutaan Empowering Women of Nepaliksi, joka kouluttaa naisia oppaiksi ja kantajiksi, ja tämän koulutuksen avulla myös voimistaa naisia ja tehdä heistä itsenäisiä ja yksilöllisiä. Täytyy koko ajan muistaa, että naisten vapaus valita haluavatko he esimerkiksi olla koulussa ei ole yhtään todellista täällä, ja tällaiset järjestöt ovat todella tärkeitä. Empowering Women of Nepalin perustajat ovat samoja, jotka ovat vastuussa Three Sisters Adventure Trekkingistä, ja jonka sivussa pidetään myös Three Sisters Guest Housea. Alun perin nimenä oli Chettri Sisters, viitaten kolmen perustajasisaren kastiin, mutta kun ajat ovat muuttuneet, Chettri muuttui Threeksi. Vielä Lonely Planetin uusimmassa painoksessa (syyskuu 2009) on vanha nimi, mutta älä anna tämän hämätä.

Kun olimme päättäneet tukea naisten työllisyyttä jne., me aloimme tehdä suunnitelmaa tulevasta trekistämme. Annapurna Conservation Area on seitsemän ja puolen tuhannen hehtaarin kokoinen, jossa asuu noin satatuhatta ihmistä. Joka vuosi 36'000 trekkaajaa painelee kylästä toiseen erilaisia reittejä, joista suosituimmat ovat kolmen viikon trekki Annapurnien ympäri, alle kahden viikon mittainen nousu Annapurnan perusleiriin, Jomson ja monet muut. Me oltiin jo alusta asti asetettu Everestin ja Annapurnien perusleirit vastakkain, ja valittu matka Annapurnien keskelle, 4130 metriin. Everestin perusleiri olisi mennyt vielä korkeammalle, mutta Annapurna kuulosti laadullisesti paremmalta. EBC ei muuten ole edes Mt. Everestillä, vaan toisen vuoren rinteessä. Itse Annapurnia on useampi, ykkösestä neloseen, sekä useita muita kuten Macchapuchre, Hiunchuli ja Mardi Himal. Isoin näistä on tietenkin Annapurna I, 8091 metriä.

Me tehtiin jo heti alussa selväksi, että me ollaan riukujalkaisia opiskelijoita, eikä me olla edes varmoja meidän fyysisestä kyvystä kivuta ABC:lle asti. Siksi me haluttaisiin suunnitelma, jossa olisi hyvin aikaa lyhyemmillekin päiville. Me oltiin myös kuultu mahdollisuudesta palkata opaskantaja, ettei meillä tarvitsisi olla erikseen opasta ja kantajaa. Opas olisi maksanut 18 dollaria, ja "pelkkä" kantaja 10 dollaria per päivä. Opaskantajan liksa oli 15 dollaria päivässä. Tämä kävikin meille hyvin, eikä me haluttu tinkiäkään tästä, koska nämä liksat olivat pääosin ennalta määrätyt kusetuksen minimoimiseksi niin palkkaajien kuin palkattavienkin puolesta.

Meidän opaskantajaksi päätyi Puspa Pun, pun-kansaan kuuluva noin 25-vuotias nainen Annapurnan alueelta lähellä Ghorepania. Hän vaikutti mukavalta, ja puhui perushyvää englantia. Varsinaiset oppaat puhuvat yleensä hyvää englantia, ja kun taas kantajien ei yleensä tarvitse, ja opaskantajien englannin taito on yleensä jostain tältä väliltä. Ensitapaaminen oli aika hermostunut, etenkin kun ei tiennyt mistä puhua, kun kummallekin osapuolelle reitti ja muutkin matkaan liittyvät asiat olivat aika selviä. Me vaihdettiinkin muutama sana, hymyiltiin ja sovittiin tapaaminen lodgella seitsemältä seuraavana aamuna.

Suunnitelma oli siis matkata kolmistaan 12 päivää Annapurna Base Campille ja takaisin Poon Hillin kautta. Monet pystyvät vetämään suoran reitin Phedistä ABC:lle ja takaisin ehkä 6-8 päivässä, mutta me haluttiin varata kunnolla aikaa myös lepäämiseen ja akklimatisoitumiseen. Poon Hill on hieman sivussa suorasta reitistä, ja me saisimme kokeilla ilmanalaa yli 3200 metrissä ennen laskeutumista takaisin kyliin ja lähestymistä kohti varsinaista solaa, joka veisi "Sanctuaryyn". Me teimme matkan edetessä muutaman muutoksen alkuperäiseen suunnitelmaan, kerran matkan helpottamiseksi ja kaksi kertaa kuntotasomme noustessa kävelimme yhden kylän pidemmälle.

Reitiksi muodostui siis: Naya Pol - Hille - Upper Ghorepani (Poon Hill) - Tadapani - Ghandruk - Chomrong - Dovan - Macchapuchre Base Camp - Annapurna Base Camp - Sinuwa - Jhinu Danda - Deorali - Phedi.

Enemmän trekkiin liittyvistä asioista ja itse trekki päivä päivältä julkaistaan piakkoin. Päätimme lukemisen helpottamiseksi julkaista nämä merkinnät erikseen.

Mäiltä vuorille

Lastenkodilla onkin ollut viimeaikoina vilskettä ja vilinää, kun tänne tuli neljä lasta lisää huolimatta siitä että täällä on jo paikat täynnä. Periaatteessahan siis tänne mahtuisi 36 lasta, mutta meidän tekemän listan mukaan täällä pitäisi olla paikalla 43 lasta. Onneksi kaikki ei ole täällä kerralla paikalla, vaan muutamat lapset on omilla tai host-perheemme sukulaisilla kylässä! Ei tässä muuten ongelmaa ole mutta nukkumapaikkoja ei vaan riitä kaikille. Aiemminkin lapset on nukkuneet kaksi samassa sängyssä, plus että kaikki pienimmät kuusi lasta jakaa saman sängyn. Nyt lapsia nukkuu vähän miten sattuu, mutta kyllä kai sopu tilaa antaa, toivotaan.

Jännää ja kammottavaa on myös ollut se että eräänä päivänä taannoin kurkistettiin lasten suihin, ja järkytyttiin pahanpäiväisesti. Lapsilla on periaatteessa olemassa hammalääkäri, mutta koska rahaa ei ole niin heitä ei voi kun viedä sinne kauhisteltavaksi, erityiseen hoitoon ei ole rahaa. Siksi me neljä suomalaista vapaaehtoista otettiin projektiksi yrittää kerätä rahaa että edes pahimmat tapaukset saataisiin hammaslääkäriin. En nimittäin ollenkaan ymmärrä miten lapset pystyvät syömään kun takahampaat on joillain ihan mädät!
Myös toisenlaista varainkeruuta suunnitellaan, kun ilmeisesti joulukuussa järjestämme Thamelissa varainkeruuillan. Saamme olla tätä suunnittelemassa ja järjestämässä, joten hauskaa! Tästä tapahtumasta saadut rahat ei kuitenkaan mene hammaslääkäriin, vaan yritetään saada tarpeeksi rahaa jotta lapset pääsis kouluun myös ensivuonna.

Tämä lastenkoti on kieltämättä yksi Nepalin parhaimpien joukossa, täällä on lapsilla asiat tosi hyvin, lahjoitetut rahat käytetään lapsiin eikä kukaan vedä välistä, ja vapaaehtoiset on ollut täällä tietämämme mielellään. Kuitenkin täällä on pulaa tosi perusasioista, kuten että sänkyjä ja tilaa sängyille on liian vähän, kouluunpääseminen ei ole aina ihan varmaa ja perusterveydenhuolto on vähän niin ja näin. Silti nämä lapset on monet luokkansa parhaita koulussa (yksi palkittiin koko koulun parhaana oppilaana vähän aikaa sitten), kaksi täällä olevista pojista käy joka aamu viidestä kahdeksaan jalkapalloharkoissa ja yrittää päästä maan juniorijoukkueeseen ja sitä rataa. Tästä ehkä kertoo paljon se mitä Aamaa sanoo usein, raha ei ole tärkeää. Tai ei ainakaan tärkeintä.

Meillä on ollut Petrin kanssa myös jännää vapaa-ajalla, kun Marianne ja Outi päätti lähteä trekkaamaan, niin me hypättiin paikalliseen bussiin ja mentiin Bhaktapuriin ja sieltä Nagarkotiin. Bhaktapur on vanha kaupunki, jonne sisäänpääsy maksoi 750 rupiaa (semmoinen 7 euroa, eli täällä päin aika kallista!), mutta oli siellä sit sen rahan edestä ikivanhoja temppeleitä ja muita rakennuksia. Me sattumoisin nukuttiin guesthousessa, jonka vieressä oli joku aukio jossa oli jonkinsorttisia rukouskelloja mitä tyypit kävi tökkimässä iltamyöhään, ja aloitti aamulla uudestaan siinä neljän maissa. Vierailtiin siellä myös buddhalaisessa luostarissa, mikä oli hienoa. Ollaan nimittäin haaveiltu että voitaisiin tehdä parin-kolmen viikon vaihto keväällä luostariin, vaikka se maksaakin vähän ekstraa (itseasiassa 50 dollaria viikossa per nenä). Siksi eritoten Kaisla fiilistelee jo valmiiksi vaihtoa. Siellä oli eräs 35 -vuotias naismunkki, joka näytti meille paikkoja, muunmoassa rukoushuoneen jättimäisen Buddhan, ja selitti kauhean iloisena monesta asiasta, vaikka ei osannut englantia paljon ollenkaan. Meille myös tarjottiin hyvää mustaa teetä, ja näytettiin valokuvia ja vaikka mitä. Aivan ihanaa, että meille randomille tyypeille, jotka marssii luostarin pihaan ilmoittamatta mitään ennalta jaksetaan nähdä vaivaa noin paljon!


Bhaktapur


Nämä ei ole pilviä. Vuoristonäkymä Nagarkotista

Nagarkotkin oli tosin hämmentävä paikka. Se on pieni kylä mäen päällä 2000 metrin korkeudessa, vähän yli 30 km päässä Kathmandusta. Siellä ei oikeastaan mitään muuta ollut kun läjä guesthousseja ja hotelleja. Sekä tietysti tajuttomat näkymät Himalajoille ja uskomattomat auringonlaskut ja -nousut. Siellä sit tuli käveltyä mukavasti rinteillä kun ei ollut muuta tekemistä Himalajojen valokuvaamisen lisäksi, auringonlaskua odotellessa. Illalla meille tosin järjesti erilaista aktiviteettiä huoneeseen ilmaantunut jättimäinen hämähäkki (se oli yhtä iso, jos ei isompi, kuin huoneesta löytynyt tuhkakuppi). Eritoten Kaisla oli äärimmäisen iloinen että saisi semmoisen kivan nukkumakaverin huoneeseen, kun säikkyy pienempiäkin monijalkaisia nilviäisiä.
Aamulla oli vähän pilvistä joten ihan parhainta auringonnousua ei näkynyt, mut kun aurinko nousi vähän enemmän, pilvien yläpuolelle niin oli sekin häkellyttävää, ja kutakuinkin sen arvoista että oltiin herätty jo vähän ennen viittä, mikä ei ollutkaan tarpeellista kun oli sen verran pilvistä ettei viitsitty kävellä liian aikaisin hyville auringonnousupaikoille.


Auringonlasku Nagarkotissa


Auringonnousu Nagarkotissa

Himalajojen näkemisestä häkeltyneinä päätettiin mekin että halutaan trekkaamaan mahdollisimman pian. Siksi käytiinkin varaamassa bussiliput Pokharaan ensi tiistaille, heti päivä tai pari sen jälkeen kun ollaan uusittu viisumimme täällä. Vietetäänkin siis meidän "sata päivää Nepalissa" juhlaamme varmaan jossain Annapurnan juurella, tai kenties jo määränpäässämme perusleirissä n.4100 metrissä. Palaamme siis luultavasti blogissa asiaan parin-kolmen viikon päästä, kun olemme palanneet tältä rääkiltä toivottavasti hengissä.

Puolitoista kuukautta

Nyt ollaan oltu Nepalissa jo kaksi ja puoli kuukautta, orpokodissa puolitoista kuukautta. Nyt on alkanut jo tuntua että on pystynyt luomaan tietynlaisen suhteen lapsiin. Lapsien kanssa pystyy olemaan jo normaalisti tuntematta oloaan läntiseksi kuriositeetiksi. Olivathan lapset toisaalta jo tottuneet vuosien myötä läntisiin vierailijoihin, kun orpokoti on ehtinyt työllistämään kiitettävästi kansainvälisiä vapaaehtoisia.


Kuva: Banaaniarmeijan sulkeisharjoitukset

Välillä on saanut ehkä pieniä valaistuksia siitä, mitä lapset ehkä ajattelevat meistä. Monet saattavat pitää meitä rikkaina, mikä aiheuttaa välillä odotuksia meidän järjestämien tapahtumien suhteen. Esimerkiksi syntymäpäivä/läksiäisjuhla taisi olla joillekin vanhemmille pettymys, vaikka me panostettiin mielestämme koristuksiin ja ruokaan hyvin. Jotkut saattavat taas pitää Suomea jonkinlaisena maanpäällisenä paratiisina. Kun kerroimme, että jotkut meistä ovat tehneet työtä puutarhalla, kaupan kassalla tai muussa perusduunissa, jotkut olivat aivan äimänä että sellaisia töitä voi tehdä Suomessakin. Jotenkin vanhemmille lapsille pitäisi saada selitettyä, että Suomessa me teemme hitosti duunia koulutuksen ja elämisen eteen, eikä elämä aina ole helppoa sielläkään, vaikka Nepali olisikin mitä se on.

Toisaalta Suomessa on tottunut sellaiseen perusharmaaseen tylsyyteen, mutta täällä käytetään värejä ja koristeita ronskein ottein. Etenkin nyt kun juhlitaan Divalia, valon juhlaan, talojen seinillä näkee valtavasti värikkäitä lamppuja ja kynttilöitä. Muutenkin jokapäiväisessä elämässä käytetään paljon värejä, ja niillä on omat merkityksensä eri tilanteissa. Nepalilaiset varmaan kuolisivat tylsyyteen luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kuva: Läksyjä

Aika festivaalien välissä meni meidän perushommaa tehdessä. Olemme motivoineet lapsia tekemään läksyjä, mikä vaatii välillä mielikuvitusta. On vain surullista nähdä, kuinka neljävuotias lapsi itkee läksykasan edessä ja pitäisi itseltään löytää sydäntä patistamaan häntä tekemään ne ennen iltaa. Nuorimmat lapset tarvitsevat todella paljon henkistä tukea, koska muuten he kiemurtelevat ja tekevät aivan muita juttuja.

Vapaa-ajan toimissa me monesti luetaan lasten kanssa kirjoja ja lehtiä englanniksi, pelataan lautapelejä tai jotain muuta vastaavaa. Monet lapset tulevat meidän luoksemme pyytämään osallistumaan, vaikka periaatteessahan se pitäisi mennä toisin päin! Suomessa olisi vaikea uskoa lasten ottavan ulospäin näin herkästi kontaktia. Kyllä täälläkin osataan toisaalta olla yksin ja tapella, ja näitä asioita täytyy osata ratkoa. Monesti lisämaustetta meidän työhömme tuo se, että monilla lapsilla saattaa olla traumaattinen menneisyys tai muuten ongelmia perheen kanssa, joskin tämä on helppo unohtaa kun lapset ovat niin iloisia ja eläväisiä eikä aiheet ymmärrettävistä syistä ole usein puheena.

Kuva: Auringonlasku Swayambhunathin (Apinatemppelin) huipulta

Tekisi mieli keksiä lapsille yhtä kehittävää ja osallistavaa toimintaa kuin Suomessa tekisimme, mutta meillä on vaikeuksia aina ymmärtää orpokodin sisäistä logiikkaa. Luonnolliset tekijät, kuten käytettävän tilan vähyys ja lasten määrän ja ikäeron suuruuden poislukien välillä meidän esimerkiksi täytyy olla varoittamatta kesken leikkien aivan hiljaa, ollaan ymmärretty että tämä johtuu siitä että meteli häiritsee naapureita, mutta nämä hiljaisuushetket on ihan irrationaalisia. Välillä taas kaikki komennetaan päiväunille tai sitten onkin yhtäkkiä joku tilaisuus jota pitää juhlia. Monesti myös jos orpokodilla on vieraita, nuorimmat lapset komennetaan laulamaan näille vieraille, vaikka läksyjenteko olisi kesken. Toivottavaa olisi, että päästäisiin tähän sisäiseen logiikkaan mukaan vielä syvemmälle tasolle.

Kuva: Sadhut toivottavat teille hauskaa Divalia!

Omituisuuksia ja erilaisuuksia

Välillä tulee ihmeteltyä joitakin erilaisuuksia tai omituisuuksia, joihin ei ole aikaisemmin törmännyt, eikä varmaan tule törmäämään kotosuomessakaan. Tässä on muutamia joita melkein jokainen on täällä ehtinyt kelailemaan.

Vessapaperittomuus
Jokaisen Aasiaan tulevan kannattaisi varautua tähän klassiseen: vessapaperia ei käytetä. Sen sijaan vessanpöntön vieressä on pieni hana ja kuppi. Kupilla kaadetaan vettä vasemman käden muodostamaan kuppiin, jota käyttämällä pestään herkät paikat. Kahden kuukauden kokemuksella voi sanoa, että vesitekniikka pesee kyllä paperinkäytön, sillä aasialaisella metodilla olo on raikas ja oikeasti puhdas. Ja jos kaikki käyttäisivät täälläpäin paperia vessa-asioillaan, ei täällä olisi puita missään. Jotkut sanovat että huljuttelua kannattaisi harjoitella jo ennen matkaanlähtöä, mutta minusta se on tarpeetonta hössötystä. Kyllä se vesi sinne pyllylle löytää vaikka ei olisi Suomessa kurssia asiasta käynytkään.

Reikävessat
Ruraalimmassa Nepalissa ei lattiassa ole kuin reikä, jossa on posliiniset jalansijat. Reikävessan hyvä puoli on se, ettei tarvitse varsinaisesti koskea mihinkään ylimääräiseen, kuin hanaan ja huljukuppiin. Huljuttelukin sujuu helpommin, kun eurooppalaisen flush-vessan kanssa saa ainakin miehet taiteilla toisen pakaran varassa. Mekaniikaltaan reikävessa ei paljon eroa flush-vessasta, sillä kahvan vääntämisen sijaan reikään kaadetaan reilusti vettä.
Reikävessan kanssa suurin haaste on miten taitella housut ettei niihin tule haisevia koristuksia. Etenkin pussihousujen kanssa saa taitella aikalailla että ne ei ui missään tai ole tiellä. Hame on reikävessoissa helpoin ratkaisu, mutta ei jostain syystä houkuta moniakaan miehiä.
Meitä on tosin yllättänyt kuinka vähän täällä näkyy reikävessoja, lähes joka paikasta on löytynyt flush-vessa toilet-kyltin (tai "totlet") takaa, ja jossain paikoista lötyy kummankinlaiset vessat jotta valinnanvaraa olisi sen suhteen millainen kakka-asento tai haaste tänään houkuttaisi.

Ruokailu
Tämä on ikuisuusaihe meillä, ja jokapäivä esillä meidän suomenkielisessä sananvaihdossa: En pysty ymmärtämään miten pienimmätkin täällä pärjää lähinnä kahdella aterialla päivässä. Toki nämä syö koulussa vähän jotain keksejä, ja koulun jälkeen syödään joku pieni välipala (teetä ja keksiä tai vähän kuivia nuudeleita tai vähän maissia tms). Me vähän häpeillen käydään ostamassa itsellemme hedelmiä, suolakeksejä ja muuta että jaksettaisiin päivät täällä. Tämä ruokailutottumus selittää ehkä vähän sitä miksi täällä juotu chia, tee, on niin makeaa. Sokerisesta teestä saa aika kivasti energiaa että jaksaa pitkän päivän ilman ruokaa.
Mutta en myöskään kykene ymmärtämään miten ihmeessä nämä ihmiset täällä voi syödä kaksi kertaa päivässä lähestulkoon pelkkää riisiä, ja sitä vielä pidetään suurena herkkuna? Itseasiassa täällä naiset jättää riisin pois jos ne haluaa laihduttaa, ja syö sensijaan perunaa tai leipää, ja tämä kuulema tehoaa hyvin. Joskin näin on kuulema hankala elää koska riisi on niin hyvää! Kaislalta riisiä tulee välillä korvista, sieraimista ja kyynelkanavista.

Yleinen kurjuus ja välinpitämättömyys elinympäristöstä
Täällä globaali kapitalismi tekee tihutöitään päivästä toiseen, ja Coca-Colan, Nokian ja Carlsbergin valtavien mainosten välissä kerjäävät vanhukset, rammat ja katulapset. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suuri, ja jokainen suuri talo on ympäröity muureilla, joiden päällä on usein piikkilankaa, lasinsiruja tai nauloja tai kaikkia edellisiä sekaisin. Uutisista voi lukea, kuinka Nepalin hallitus kaavailee kansainvälisen lentokentän rakentamista Pokharaan, vaikka maaseudulla ei ole ihmisille sähköä, lääkkeitä tai aina edes puhdasta vettä. Aivan kuten Suomessakin, raharikkaat ovat lahjoneet hallituksen tekemään juuri ne oikeat päätökset, ja on vaikea uskoa muutokseen. Kolmannessa maailmassa ei muutenkaan voi luottaa viranomaisiin, mikä muuten kannattaa suomalaistenkin joskus muistaa ennen kuin uskoo kaikkeen mitä sanotaan. Täällä roskaaminenkin saa uusia merkityksiä: Suomessa on roskaamista jos pudottaa karkkipaperin kadulle: täällä roskaaminen tarkoittaa kuutiollinen jätettä kadunvarteen. Paikalliset roskaavat surutta kaikkialle ja kaikkialla, ja nurkan taakse kipataan kaikki paperijätteistä pattereihin. Joesta sen näkee parhaiten.
Tähänkin toisaalta on ehkä näkyvillä parannusta, kun suuret ostoskeskukset mainostaa muovipusseista kieltäytymistä, ja kangaskassia ekologiseksi vaihtoehdoksi, joten ehkä kehitystä on näkyvillä. Silti Kathmandussa oleillessa on helppo unohtaa että Nepalissa on paljon aivan uskomatonta, kaunista ja koskematonta luontoa, kun katsoo ympäriltä löytyvää saastetta ja roskaa.

Rakentamisen vapaus
Nepalissa taloista saa tehdä tasan sellaisia kuin itse haluaa. Olemme nähneet hirveän monia erilaisia taloja, jotkut jylhän komeita, toiset psykedeelisen värisiä. Ilmeisesti arkkitehdeille saa antaa vapaat kädet suunnitella ainutlaatuisen mestariteoksen. Suomen rakennuslainsäädäntö saattaisi aiheuttaa paikallisille sydänkohtauksen, sillä jokainen talo on poikkeuksetta rakennettu samasta muotista, ja jokainen projekti täytyy ajaa elämäänsä kyllästyneiden virkailijoiden läpi, jotka tarkastavat, että se varmasti täyttää kaikki maisemalliset säädökset ja luvat. Hohhoijaa.

Kulttuurin rikkaus
Suomen menneisyys metsän kansana kalpenee nepalilaisten tuhatvuotiselle sivilisaatiolle, joka näkyy ja kuuluu. Juhlien rituaalit, jokapäiväinen rukous, tikat, jumalkoristukset ja kaikki vastaava jaksaa ihastuttaa. Ihan harmittaa kun joutuu kertomaan että meillä ei Suomessa ole oikeastaan mitään vastaavia omia kulttuurisia perinteitä, kaikki on lainattua ja modernia. Onhan suomalaisten shamanistisena perinteenä juhlia keskikesän juhlaa Juhannusta, mutta siinäkään ei ole hirveästi sisältöä kuin pari hassua juhannusloitsua, kokonpolttoa ja ryyppäämistä. Joskin täytyy tunnustaa että kyllä täällä lastenkodillakin ihan pienimmätkin cocacola-joulupukin tunnistaa.

Liikenne
Suomessa kaiken, minkä tietää liikenteestä tai ajamisesta, kannattaa unohtaa täysin kehitysmaihin siirryttäessä. Ensinnäkin Nepalissa liikenne on vasemmanpuoleista, ja toisekseen liikenne on kaoottista. Liikenteessä kaikki sujahtelevat sen enempää miettimättä, aiheuttaen jatkuvia vaaratilanteita itselleen ja muille. Joskus tulee mietittyä, että paikallisilla kuskeilla taitaa olla todella nopea reaktiokyky, tai ainakin jatkuva valppaus, sillä koskaan ei tiedä mistä kolosta syöksyy eteen riksa, tuktuk, pyöräilijä, lapsi tai pyhä lehmä. Lonely Planetin mukaan 49 prosenttia liikennekuolemista on jalankulkijoita. Hehheh. Täällä kuulema suojatiet ym. (ymmärsin että myös liikennemerkit kuuluu tähän ryhmään) on aika uusi juttu, eikä niitä oikein vielä tahdota ymmärtää. Kätevin merkki viittoa liikenteessä on huudattaa tööttiä. Tuut tuut, täältä minä tulen, tuut tuut, minulla on enemmän valoja kun sulla, tuut tuut, sinulla on ruma nenä, tuut tuut, tästä lähtee kiva ääni! Myös töötti-variaatiot on mielenkiintoisia, riksoissa töötistä käy shompoopulloviritelmä, rekoissa taas töötit on tuunattu varsinaisiksi ballaadeiksi.

Informaatiovaje
Välillä turhauttava piirre matkoissamme on ollut se, ettei meille aina viitsitä kertoa kaikkea ellei sitä erikseen kysy. Kerran me olimme lähdössä maauimalaan, ja vaiheilimme vähän lompakon ottamisen kanssa, sillä emme ajatelleet tarvitsevamme rahaa mihinkään. Ainakaan meille ei oltu sanottu mitään ennalta. Kävikin ilmi että tarvitsimme rahaa taksiin, ja maauimalaliputkin (sekä itsellemme, host veljellemme että lapsille) olivat omalla kustannuksellamme. Yhden kerran taas lääkärille ja apteekkiin kuskattava ripulista kärsivä Marianne joutui maksamaan paitsi omat lääkkeensä, myös Aamaan jalkalääkeet, limsan hänelle ja tietysti taksimatkan (johon sisältyi ihailumatka hostperheemme uudelle tulevalle kodille), isoista summista ei kuitenkaan ollut kyse, vain muutamasta eurosta. Toivottavasti meistä ei kuitenkaan ajatella, että kävelemme ympäriinsä koko ajan rupiatonnit taskuissa, sillä se on ahdistavaa pidemmän. Aina kun meitä pyydetään jonnekin täytyy miettiä miten kohteliaasti voisi kysyä että kuinkas paljon valuuttaa tarvitsisi tällä kertaa olla mukana. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene että me aina jouduttaisiin maksunaisiksi ja -miehiksi, monesti on meillekin tarjottu vaikka mitä, jopa kokonaisia ravintolaillallisia pyytämättä mitään takaisin.

Kolmevuotiaiden koulunkäynti ja läksymäärä
Kun saavuimme tänne niin ensimmäinen äimistys ja kummastus oli pienet, melkein polvenkorkuiset taniaiset koulupuvuissa. Toinen äimystys tapahtui kun nämä palosammuttimen kokoiset otukset avasivat kouluvihkonsa ja alkoivat tekemään läksyjä: kopioida englannin ja nepalin sanoja, sekä numeroita vihkoihin. Tällaisia tehtäviä nämä alkaa tekemään kolmevuotiaina, ja neljävuotiaat on jo aika hakoja, etenkin kirjoittamaan englantia, vaikka kyllä ne nepalinkin aakkoset sujuu. Host siskomme kertoi että jotkut banaaneista osasi luetella englannin aakkoset jo ennen kouluunmenoa. Että sellaista.
Vaikka banaanit tekeekin koulupäiviä kymmenestä kolmeen, niin onneksi ne sentään vetelee siellä päiväunia välillä. Jotkut lapsista kuulema kehuskeleekin kuinka ne taas nukkui koko päivän koulussa (ihan niin kuin suomalaiset lukiossa!).

Nepalilainen vieraanvaraisuus
Lapset täällä jakaa aika tunnollisesti kaiken omansa toisten kanssa, vaikka osaa nekin olla tosi omivia kynien, kumien ja terottimien kanssa. Kuitenkin leikit kaikki on yhteisiä ja pelivälineitä ei omita. Myös aikuiset kansalaiset osaa monesti hämmentää, jatkuvasti ollaan kysymässä että "are you happy". Toisia ihmisiä kunnioitetaan paljon halutaan antaa omastaan toisen hyvinvoinnin eteen. Vaikka ei itse oltaisiinkaan kovin varakkaita, niin aina jotakin voidaan tehdä. Marianne kertoi että hän näki kerran yhden lastenkodin lapsista antavan kerjäävälle naiselle ja tämän lapselle rahaa, vaikka tällä pojallakaan ei luonnollisesti ole paljon rahaa tai maallista omaisuutta. Monet ihmisoikeusasiat on Nepalissa todella kurjasti, mutta kyllä täällä myös tiedetään jotain antamisesta ja jakamisesta mikä ei suuren hyvinvoinnin ja omaisuuden maassa ole mennyt jakeluun.

Sairastellen hullulla tiellä

Jokainen meistä suomalaisista vapaaehtoisista on nyt kokenut sairastamisen hyvin korkeatasoisen lääketieteen Aasiassa. Todellisuudessa meidän ei ole tarvinnut huolestua, kunhan vaan hikoilla sairaus pois vuoteen pohjalla. Minulla ja Kaislalla ei ole ollut onneksi kovin suuria ripulin oireita, mutta Marianne ja Outi olivat kuitanneet ilmeisesti Intiasta asti matkaajan lähimmän ystävän, ripulin. Minä olen ollut viimeisin joka on sairastellut vakavammin. Kaisla sairasti melkein heti kun tultiin orpokotiin, muut ystävämme potivat vielä joko kuumetta, ripulia tai kumpaakin jonkin aikaa saavuttuaan.

Minä kuittasin yli 38 asteen kuumeen Freak Street -reissulta. Ajateltiin, että olisi kiva viettää yö keskustassa, kun meille oli tarjottu sellaista optiota. Lähdimme perjantaina Thameliin, jossa viihdyimmekin noin neljään asti. Kävelimme sieltä Durbar Squarelle (ensin meitä ei meinattu päästää läpi 300 rupian turistientryn takia, mutta selitimme että olimme vain menossa Freak Streetille, ja me päästiin läpi), ja hetken hakoilun jälkeen törmäsimme 60-luvun kultaiseen hippighettoon. Totta kai lähes 50 vuodessa hippiparatiisi on muuttunut yhtä ylivedetyksi ja ahdistavaksi kuin Thamelikin, mutta oli siellä vielä jotain haamua vanhasta kulta-ajasta. Kaisla tosin oli yllättynyt kuinka pieni tämä kuuluisa Freak Street on, eihän siellä ollut paljon mitään!

Hinnat kuitenkin olivat selkeästi halvemmat kuin Thamelissa (guest house ei tosin maksanut 3 rupiaa niin kuin kuulemma joskus muinoin) ja kaupoissa myytiin orgaanista teetä, huovutettuja rastapötköjä ja rento aasialaisbiitti kaikui läheisestä levykaupasta. Annapurna Lodge oli viihtyisä (tosin löysimme yhden saakelin ison hämähäkin) ja ganja haisi kun eurooppalaiset hipit vetelivät sitä onnessaan käytävällä. Luonnollisesti jo seuraavana päivänä koko touhu otti yhtälailla päähän aivan kuin ensimmäisinä päivinä Thamelissa. Friikkikadun puolesta voi puhua ainakin sen verran, että se on paljon pienempi kuin Thamel, ja aivan lähellä on paikallisten suosima New Road. Jos Thamelin keskustasta lähtee kävelemään mihin tahansa suuntaan, voi kävellä monta kymmentä minuuttia näkemättä muuta kuin levykauppoja, guesthouseja, travellerirafloja, korukauppoja, vaatekauppoja, riksantyrkyttäjiä, koruntyrkyttäjiä, marijuanantyrkyttäjiä ja niin edelleen.


(Petri jossain Freak Streetin lähistöltä lähtevän pikkutien nurkilla, populaa riittää!)

Freak Streetilta ei tarvitse kävellä kuin pohjoiseen ja vasemmalle, niin pääsee jo paikallisten suosimalle kauppakadulle. Oli jännittävää kokea, kun kello neljän shoppailuryntäyksessä keskellä nepalilaisten muodostamaa merta mietiskeli, minkälaista olisi olla somali Stockmannin hulluilla päivillä. Voi luoja. Huomasi myös kuinka hinnat tippuivat heti kun pääsi ulos ghetosta. Siinä lauantai-iltapäivänä kello neljäsataa metriä pitkässä ja puolitoista metriä leveässä "oikopolussa" tuli myös tunnettua aivan uusia klaustrofobisia tunteita, joita ei varmasti saisi Suomessa aikaan. Halusimme päästä paikasta A paikkaan B, ja huomasimme, kuinka pääsisimme sinne menemättä C:n kautta. Vielä puoli yhdentoista aikaan sama katu oli ollut suhteellisen tyhjä, mutta kello neljä ihmisiä oli pakkautunut rakennusten muodostamaan pilliin kymmenkertainen määrä. Läpihän siitä oli mentävä, aivan kuten suomalaiset menevät läpi harmaan (tai tässä tapauksessa tummanruskean) kiven läpi. En ollut koskaan ollut niin onnellinen henkilökohtaisesta tilasta.


(Kuva 1. Temppeli, eipä kai siinä mitään sen ihmeellisempää. Näillä nurkin asuu myös Kumari)


(Kuva 2. No onneksi ihmisistä ei ole pulaa...)

Sairastuminen siis alkoi minun tapauksessani luultavasti Annapurna Lodgesta, jossa nukuin alushousuisiltani päälläni vain ohut lakanakangas, jonka oli aiemmin ostanut Thamelista lastenkodin sänkyäni varten. Yö oli todella kylmä, ja aamulla tunsin karheutta kurkussani. Tähän yhdistettiin vielä kylmä vesi, maantiepöly ja jääkylmä iltapäiväolut restaurangissa ja tapaus oli selvä. Illalla aivastelin kahdenkymmenen minuutin välein, ja nukuin todella sekavasti. Aamulla heräsin kuumeisena, kurkkukipuisena ja surkeana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa minun olla sängyssä, syödä haaleaa linssikeittoa ja napostella kuumelääkkeitä (söin niitä tosin vain yhden aamulla ja illalla).

Nepalilaisten suhtautuminen sairastumiseen on toisaalta samanlaista kuin suomalaisten, mutta on niitä eroavaisuuksia. Minun ei anneta syödä oikeaa ruokaa: sain maanantaina aamulla nuudelikeittoa ja illalla haaleaa linssisoppaa. Suomessa olisin vetäissyt sairauteeni kunnon muhennokset, patongin ja mahdollisimman tujun nuudelikeiton soijalla. Eihän keho muuten saa ravinteita tapella sisässäni vellovia laittomia maahanmuuttajia vastaan! En saa myös tehdä mitään enkä käydä missään, tosin Kaislallekin alkoi olla jo liikaa se, että olin koneen ääressä paljon, mutta ehkä se selittyy hänen lapsuutensa traumoilla (Kaisla ei saanut olla koneella kipeänä). Mutta mitä muutakaan sitä tekisi? Kun keho on heikko, täytyy pitää mieli aktiivisena.


(Kuva 1. "Uskallakin ottaa kuva!" "Hähä" Eli näin se sairastaminen hoituu Petrillä)


(Kuva 2. Tässä paikallinen guru säätää melkein valmista Mandalaa pihalle pujan hengessä, Petrin maatessa sängyssä ylhäällä.)

Tätä kirjoittaessa kuumetta ei enää periaatteessa ole, ja kurkkukaan ei ole niin äreänä. En ole osallistunut alakerran pujaan (paikalliseen jumalanpalvelukseen) tai sen ympärillä olevaan häslinkiin. Yritin pestä vaatteitani, mutta Aamaa tuli, löi banaanin ja omenan käteen ja käski takaisin ylös lepäämään. Siellä ne minun pussihousut ja puuvillapaidat lilluvat. Mielenkiintoista oli myös siunaus, jonka sain Aamaalta. Eilenillalla mamma tuli huoneeseen, antoi minulle tican (pyhän otsamerkin), levitti ticajauhetta minun kurkulle, vatsaan ja selkään, ja antoi minulle päähieronnan. Se hieronta ei muuten ollut mikään erityisen hellä, kun minun päätäni ravisteltiin ja Aamaa samalla mutisi jonkinlaisia rukouksia karkottaakseen sairauden pois minusta. En tiedä mikä auttoi, Aamaan lähdettyä vetämäni kuumelääke, Jumalan siunaus vaiko Kaislan minulle salakuljettama himoannos riisiä, perunacurrya ja linssikeittoa. Nepalilaisten jumalakäsitys on muutenkin ollut minulle hämmennys, kun toisaalta jumalia on hindumaisesti kolmetoistatuhatta tusinassa, mutta toisaalta yleensä viitataan vain "jumaluuteen", joka on kaikkialla. Ehkä Aamaan siunaus vetosi jumaliin, joita sattui sinä hetkenä kiinnostaa puhdistaa kehoni sairaudesta ja synneistä.


(Tässä perheen aikuiset ja sukulaiset istuu ja odottaa pyhää toimitusta, minkä pointti meni Kaislaltakin aika ohi kun se nuokku väsyksissä lasten kanssa)

Eli toistaiseksi ainakin paikallinen jumaluus on parantanut minun sairaudesta, joten minulla ei ole ollut tarvetta pyytää ketään rukoilemaan kristinuskon Jumalaa vaivautumaan takiani. Sen verran voisin ainakin pyytää, että tällä hetkellä meidän bedbugivahtimme on viisijalkainen rampa hämähäkki, joten luonnonvoimia voisi pyytää Rekun avuksi pitämään pienet, vertaimevät inhokit poissa huoneestamme. Uncle Pete needs YOU, my eight-legged friend, to join the fight. Joitakin päiviä sitten muut vapaaehtoiset osallistuivat bedbugiholokaustiin, ja he tappoivat niitä useita satoja. Ei ne kuitenkaan ole täältä läheskään sukupuuttoon kuolleet. Taistelu jatkuu.

Tanssii luteiden kanssa

Arki children homella tuntuu olevan jo hyvin hallussa, vaikka ei ollakaan vielä täysin opittu lasten rytmiin, siis lähinnä aamuviiden herätyksiin. Kello kuudeltakin ylös raahautuminen aiheuttaa monesti ihan tarpeeksi henkistä kärsimystä. Toisaalta onhan nukkumisessa ollut välillä ongelmia: aamuneljältä pärähtää käyntiin jonkinlainen sähkövimpain, jonka pörinä kuuluu kolmanteen kerrokseen asti. Milloin tahansa yöllä koirat voivat alkaa haukkumaan kuin maailmanloppu olisi tulossa, tai ajoittainen bedbugi trekkaa reittä pitkin ruokailemaan.
Kaksi vapaaehtoista Suomesta saapui viikko sitten, ja on ollut mukava että on saanut puhua suomea muillekin kuin toisillemme, etenkin kun Marianne ja Outi on meille tuttuja jo ennestään. Ongelmaa vapaaehtoisten määrästä ei ole tullut: joskus jopa karkaa muita suomalaisia pakoon lasten seuraan, ja välillä voi ottaa päinvastoin breikkiä orpokodin normaalista hulivilinästä härmäläiseen rauhallisuuteen.


Lapset rakastaa kameroita, ryhmäkuvia, kuvaamista ja poseeraamista. Tätäkin varten lapset tuli melkein riuhtomaan minut meidän huoneesta: "Otetaan kuva! Nyt!"

Lapset on ollut myös ihan innoissaan oppimassa suomea, ollaan kirjoitettu vaikka kuinka pitkiä muistiinpanoja lasten vihkoihin, ja nyt täällä kuuluukin aamuisin monesta suusta "hyvää huomenta". Kun Marianne ja Outi saapui sai hekin heti todistusaineistoa suomen kielen taidoista, kun lähes jokainen vanhemmista lapsista kysyi vuorotellen "mikä sinun nimesi on" ym. Ihan pienimmätkin osasi kysyä "mitä kuuluu", vaikka en olekaan ihan varma ymmärtävätkö banaanit mitä tämä lause tarkoittaa. Toisaalta lapset oli myös heti nepalistamassa Mariannea ja Outiakin, ja antoi heille nepalinimet heti ensimmäisen täällä olo tunnin sisään! Nyt meidän suomalaisten joukko tunnistaa täällä nimekseen Kalpanan, Bigashin, Sapanan ja Bipanan.


Kuvassa Bipana, Kalpana, Bigash ja Sapana



Outi ja Marianne

Ollaan myös ehditty pitämään ensimmäisiä vapaapäiviä, mikä viivästyi aika paljon aiotusta kun minä ehdin sairastumaan 39 asteen kuumeeseen pariksi päiväksi. Oli kuitenkin ihanaa päästä syömään jotain muuta kuin riisiä ja ylipäätään ihmettelemään maailmaa. Children homelta Thameliin kävelee puolisen tuntia, joten mitään maksullisia kulkuvälineitäkään ei tarvitse käyttää, lisäksi matkalta löytyi kaikkea jännää, esimerkiksi reilun kaupan liike mikä riemastutti minun päivääni, vaikken tietenkään täysin varma voi olla kaupan reiluudesta.

Lähes päivittäin ollaan myös saatu nauttia nepalilaisen tanssin seuraamisesta, kun lapset on harjoitelleet tuntitolkulla tanssejaan lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Paikalla on ollut myös ihan tanssiopettajia, joilla on ollut ilmeisen selvä käsitys siitä kuinka puhtaasti tanssi täytyy osata. Lapset harjoitteli yhteensä viittä eri tanssia, mistä kahdessa tanssii neljä lasta ja kahdessa kaksi lasta, sekä ihan pienimmästä päästä olevat lapset harjoittelivat pareittain kävelyä ja tervehtimistä vuorollaan. Nepalilainen tanssi on mielestäni laadultaan hyvin monimutkaista, siinä monesti ihan sormienkin asennolla on suuri merkitys, ja ylipäätään liikettä on paljon: lantio heiluu, jalat liikkuu, ylävartaloa ravistellaan ja käsiä vielä heilutellaan eri suuntaan. Minä, joka en muutenkaan tunne oloani kovin kotoisaksi tanssiessani, olin tappaa itseni kompuroimalla, kun tytöt houkutteli minut tanssimaan kanssaan... Olen myös ollut yllättynyt kuinka keikisteleviä tanssit saattavat olla, ottaen huomioon että useat nepalilaiset ovat selittäneet meille että täällä naisihanne on ujo ja hiljainen. Lapset myös ottaa tanssimisen tosi vakavasti ja ne harjoittelevat ihan tosissaan. Nekin jotka eivät saaneet tanssia osaa monia tanssiliikkeitä, ja on yhtä paljon hengessä mukana kuin tanssivatkin lapset. Kun he pääsivät kokeilemaan esiintymispukujaan kuhisi koko lastenkoti, pienimmät eivät meinanneet pysyä nahoissaan, vaikka eivät itse edes pukeutuneet, ja yksi tyttö minun vieressäni huokaili ja kuiskasi "nyt minun siskoni tulee" kun hän näki ensimmäisen kerran tämän esiintymispuvun.


Tässä yksi pienemmistä pojista esiintymispuvussa odottamassa esitykseen lähtemistä Bradin, Aishworyan toisen koiran kanssa.


Matkalla esitykseen. Meitä varten oltiin vuokrattu minibussi, ja meitä istui siellä kahdessa kerroksessa - isommat alimmaisina ja pienimmät päälimmäisinä. Huomatkaa vasemmassa alanurkassa pojan esiintymisasu joka on täynnä pieniä swastikoita, hih. Oikealla ylänurkassa kurkkii Marianne.

Varsinainen tanssiesitys oli hieman erilainen kun olimme kuvitellut. Siellä oli paljon muitakin esiintyjiä, muilta orpokodeilta ja lukiosta jossa esitys järjestettiin. Meitä hämmensi, että vaikka kyseessä oli hyväntekeväisyysesitys tämän orpokodin hyväksi niin emme nähneet paikalla mitään lahjoituslaatikkoa, ainut tulo ilmeisesti siis oli ollut pääsylippu esitykseen, joka oli 50 rupiaa (alle puoli euroa).
Myös hämmensi kuinka vähän ulkoiseen koristukseen oltiin nähty vaivaa, sillä ainut "koriste" paikalla oli juliste jossa luki tapahtuman nimi, sponsorit ja orpokodin nimi. Meille kuitenkin kerrottiin että vastaavanlainen tapahtuma järjestetään taas lokakuussa, ja päästään järjestämään sitä joten panostetaan sitten varmasti enemmän koristuksiin. Lapsilla kuitenkin oli ollut tosi hauskaa, ja ne oli ylpeitä suorituksistaan, mikä oli varmasti pääasia, ja minä nautin kyllä muutenkin tosi paljon esityksistä.


Poikien tanssiesityksen alusta. Aikamoisia tanssiliikkeitä nekin veti, vaikka nyt vielä näyttää ihan rauhalliselta!


Tää on esityksen jälkeen, kauniita esiintymispukuja!

Meille on myös ehtinyt iskeä täihysteria, kun eilen Marianne näki kun lapset nyppivät täitä toistensa päistä, kun aiemmin meille oltiin sanottu että ei täistä kannata huolestua. Tuntui että heti alkoi päänahkaa kutittamaan ja hepuli iski, etenkin Mariannella jolla on pitkään ja hartaasti kasvatetut rastat! Tuli sellainen olo että täytyy heti parin päivän sisällä käydä haalimassa jostain vähän lisää huiveja, että saa käärittyä hiukset piiloon niiltä pomppivilta vitsauksilta. Oltiinhan meille puhuttu täistä jo aiemmin, mutta nyt ne vasta tuntuivat todellisilta. Petri on henkilökohtaisesti julistanut Jihadin kaikkia luonnon vertaimeviä pimeyden otuksia vastaan, etenkin bedbugikokemustensa jälkeen, kun kummassakin kämmenessä, käsivarressa, kyljessä ja reidessä oli nättejä patteja bugien yöllisistä puuhista. Ongelmaa ei ollut petivaatteiden tuulettamisen jälkeen, ja Mariannen ja Outin tullessa Petri vaihtoi nukkumatilaansa yläpedille, vaikka viime yönä bedbugit iskivät ilmeisesti uudelleen kun Outi heräsi jalat ja kädet täynnä kutisevia paukamia.

Orpokoti, häät ja ensimmäinen kuukausi

Vähän reilu viikko sitten saavuttiin vihdoin orpokotiin, ajettiin tänne pikkuautolla, joka oli rahdattu täyteen meidän ja taiwanilaisten matkatavaroita, niin että meillä ei ollut kuin juuri ja juuri tilaa hengittää. Onneksemme Aishwarya sijaitsee aika lähellä Thamelia, joten matka ei ollut pitkä!


Petri Roald Dahlin parissa.


Blogitekstin tuunausta.

Orpokoti on kolmikerroksinen rakennus, jossa on pieni piha, jossa lapset välillä tekee läksyjä ja leikkii, ulkona on myös ulkovessa jota lapset käyttää ja pesupiste jossa pestään yhtälailla lapset, tiskit ja pyykit, kaikki kylmällä vedellä.
Sisällä on eteinen, jossa on lasten leluja ja sandaaleita ja toimistomainen nurkkaus, sekä ensimmäisessä kerroksessa on myös olohuone ja rukoushuone ja pienen pieni keittiö. Kakkoskerroksessa on tyttöjen ja poikien huoneet, lapset nukkuu kerrossängyissä niin että kaksi lasta nukkuu aina samalla pedillä, paitsi ihan kaikista pienimmät nukkuu siskonpedillä lattialla sillä ne kastelevat vielä välillä sängyn nukkuessaan. Aamaa nukkuu yleensä tyttöjen huoneessa, mutta koska hänen isänsä on ollut sairaalassa hän on viettänyt siellä paljon aikaa. Kakkoskerroksessa on myös sisävessa ja suihku ja yksi vapaaehtoisen huone, sekä huone jossa nukkuu Aamaan poika.
Kolmannessa kerroksessa on varasto, sekä toinen vapaaehtoisen huone jossa minä ja Petri nukumme, täällä tulee myös nukkumaan kaksi muuta suomalaista vapaaehtoista kun ne saapuvat pian. Kolmannessa kerroksessa on myös pääsy katolle, jossa kuivatetaan pyykkiä.


Aishwarya portilta kuvattuna.

Lapsia täällä on vajaa kolmekymmentä, joista nuorimmat ovat kolmen vanhoja ja vanhimmat 15-vuoden ikäisiä. Lapset yleensä heräävät viiden aikoihin, ja he kuulema voimistelevat ensimmäisenä. Minä ja Petri herätään yleensä vasta kuuden aikoihin ja onnistutaan kömpimään alakertaan aikaisintaan puoli seitsemältä, joten ei aamun ensimmäisistä rutiineista kauheasti tiedetä. Aamuisin lapset rukoilevat ja oleilevat olohuoneessa, ja kahdeksan aikoihin syödään ruoka, eli daal bhatia. Sitten puetaan lapset koulupukuihin, ja siinä yhteydessä mietitään miten vuorokauden aikana onkin sattunut niin että kolmasosan pienempien lasten kravaatit tai vyöt tai kengät on hukassa. Kymmeneksi viedään lapset kouluun, lähes kaikki lapset käyvät samaa koulua, vain yksi käy erityiskoulua sillä hänellä on puheenkehitysongelmia. Nuorimmat lapset pääsevät koulusta kolmelta, jolloin haemme ne Petrin kanssa koulusta. Aluksi tämä tuotti ongelmia, sillä emme millään muistaneet lasten nimiä, ja koulupuvuissa tuntui että kaikki lapset näyttävät samalta. Jännitimme että tuommeko tänään juuri oikeat lapset koulusta.


Länsimainen rukoushuone...


...ja itämainen rukoushuone vieri vieressä! Näin eri kulttuurien palvontamenot kohtaavat.

Koulun jälkeen lapset tekevät läksyjä, ja autamme niissä. Ihan pienimmätkin lapset saavat yleensä kaksi tai kolme läksyä, englannin opettelua, länsimaisten numeroiden harjoittelua tai nepalin aakkosten kopiontia. Yleensä läksyjen tekemiseen liittyy valtava ruljanssa, joku on unohtanut kynänsä tai se on liian lyhyt, jollain ei ole pyyhekumia ja sitä lainaillaan, tai sitten ei ole teroitinta ja toinen lapsi ei suostu lainaamaan. Eilen nuorempien läksyjen tekoa yritettiin nopeuttaa sillä että minulle ja Petrille annettiin neljä lyijykynää ja pyyhekumi, joita meidän piti lainata jos lapsilla ei ole kynää. Noh, tämä aiheutti kriisin sillä yhtäkkiä kellään ei muka ollut kynää, tai se oli liian lyhyt tms. Yksi jopa yritti pihistää Petriltä tällaisen kynän, kun se on niin kaunis ja valkoinen jne. En olisi ikinä arvannut että meidän Suomesta tuomat HUMAK-kynät olisi näin suosittuja! Kun tullessamme tänne jotkut vanhimmista saivat HUMAK-kuulakärkikynät saatiin osaksemme paljon kiitosta, kun kynät olivat niin hienoja. Hih!

Läksyjen teon jälkeen yleensä leikimme lasten kanssa kuuteen asti, ja tämän jälkeen lapset taas rukoilee. Ennen seitsemää yleensä syödään illallinen, eli jälleen daal bhatia. Olen ymmärtänyt Aamaan puheista että lapset yleensä menevät nukkumaan kahdeksalta, mutta ilmeisesti anarkiahenki on vallannut lapset hänen ollessa poissa, sillä seitsemän jälkeen kun yleensä livahdetaan omaan rauhaan niin melutaso saattaa olla vielä aika kova, eikä se taatusti rauhotu vielä kahdeksaksikaan...

Mitä muuta sitten olemme tehneet?
Ensimmäisinä päivinä olimme ihan hirvittävän väsyneitä koko ajan, saatoimme nukkua kymmenen tai yhdentoista tunnin yöunet, ja silti lasten ollessa koulua torkkua vielä pienet päiväunet, ja silti saattoi väsyttää. Nyt unentarve on vähentynyt, mutta ei meille silti tuota vaikeuksia mennä ennen yhdeksää nukkumaan kun pimeäkin tulee niin aikaisin.
Olemme myös päässeet osallistumaan nepalilaisiin hääjuhliin. Parin ensimmäisen päivän jälkeen meiltä kysyttiin että haluttaisiinko tulla meidän host-siskon sedän, eli Aaman veljen häihin, ja tottakai halusimme. Meillä oli kuitenkin pieniä vaateongelmia, sillä mitään varsinaisia juhlavaatteita meillä ei ollut mukana, minä onneksi onnistuin noitumaan omista ryysyistäni jotakin, ja Petrille lainattiin vaatteita joten ongelmat ratkesivat.


Nuoripari valmiina juhliin. Petri on lainahepenissä, joka kuitenkin sai paidan lahjaksi, koska se kuulema istui niin hyvin hänelle.

Nepalilaiset naiset ei kuulema usein meikkaa, mutta juhlissa asia on ilmeisesti täysin eri. Host-siskomme oli kutsunut serkkunsa tyttären meikkaamaan talon naisia (lapsista tosin vain muutama osallistui juhlaan). Myös minulta kysyttiin haluanko meikata, ja selittelin että minä en usein kauheasti meikkaa, mutta ei se mitään auttanut. Murrosiän kynnyksellä olevat tytöt olivat niin innoissaan meikeistä ja juhlista että loppujen lopuksi lähdin talosta niin että minulla ei varmasti ikinä ole ollut niin paljon meikkiä naamassani. Tyttöjen mielestä se oli aivan ihastuttavaa, ja monet halusi ottaa yhteiskuvia kun näytin kuulema ihan nukelta.
Varsinaiset hääjuhlat olivat todella värikkäät, ne järjestettiin koulun liikuntasalissa, mikä oli vuorattu kankailla ja valoilla. Ihmisiä oli paikalla paljon ja lähes kaikkia piti käydä tervehtimässä, varsinainen juhlapari mielestäni hukkui hyvin tähän kaikkeen sillä en ensiksi tajunnut että olin jo tervehtinyt hääparia, ja sitten tilanne olikin jo ohi! Juomiksi tarjoiltiin niinkin länsimaisia juttuja, kuin limsaa, kaljaa ja punaviiniä, ja pöytiin tuotiin pieniä naposteltavia ja paikalla oli myös noutopöytä. Juhlissa oli aika paljon muitakin länsimaisia, ja morsinakin oli itävaltalainen, joten luulen että esimerkiksi juhlajuomana tarjottava kalja selittyi tästä kulttuurisesta coctailista. Suhtauduimme syömisiin varauksella, sillä emme tienneet mikä kaikki on kasvista, mutta maisteltiin esim maustettuja tulisia pähkinöitä ja paistettuja perunoita ym. Juhlista lähdettiin jo vähän kymmenen jälkeen, ja loppuillan huvitus minulla olikin pestä pois kauhea määrä pakkelia palasaippuan avulla.


Bileet!

Pari päivää sitten pääsimme myös tutustumaan Nepalilaiseen elokuvaan, kun ilmeisesti aika kuuluisa elokuvan päänäyttelijä oli lahjoittanut orpokodille elokuvaliput. Menimme 20 lapsen kanssa muutenkin täynnä olevalla minibussilla Jamaliin niin että minun sylissäni istui kaksi lasta päällekäin. Pääsimme teatteriin juuri viimetipassa, ja harhailimme istumaan pilkkopimeässä. Tarina oli romanttinen tarina nyrkkeilijästä joka rakastuu naiseen joka on juuri tappanut miehen joka oli yrittänyt raiskata hänet, sitten pari karkaa ja juoksee karkuun poliisia ym. Tekstityksiä elokuvassa ei tietenkään ollut, mutta se oli mielestämme aika helppo seurata. Yllätyksenä tuli nepalilaisten elokuvaan eläytymiskulttuuri, salissa vihelleltiin ja huudettiin paljon jännittävissä kohdissa. Meillä oli kuitenkin todella hauskaa ja olimme otettuja että meidät kutsuttiin mukaan.

Nyt kun ensimmäinen kuukausi Nepalissa alkaa olla kohta elätty voi hyvin summata että hauskaa on ollut, eikä ole lainkaan harmittanut että lähdettiin. En omasta mielestäni ole vielä kokenut mitään karmeaa negatiivista kulttuurishokkiakaan, vaikka välillä jotkin asiat ottavatkin päähän, mutta se on luonnollista. Yleensä nämäkin fiilikset tulevat kun on nälissään ja verensokeri on alhaalla. Etenkin Chitwanista tullessa, 12 tunnin bussimatkan ja muutaman keksin jälkeen Petrin teki mieli heittää niskaperseotteella ensimmäinen hihastarepijä jokeen, kun päästiin vihdoinkin Kathmaduhun. Sen sijaan osaan edelleen nauttia uusista asioista ja tavoista miten täällä toimitaan, tietenkin jotkut asiat suututtavat, niin kuin koirien kohtelu Nepalissa, mutta siihen osaa suhtautua järjellä - ei kaikki asiat Suomessakaan ole kohdillaan, miten ne täälläkään olisi?