Hyvää uutta vuotta (jo neljättä kertaa)!

Olemme nyt olleet taas vaihteeksi lastenkodilla, ja saimme luostaria ennen ja sen aikana ennakkotietoja tulevasta vapaaehtoisesta. Olemme tulleet siihen tulokseen että nepalilaisessa tiedonkulussa pitää kerätä usealta eri ihmiseltä tiedonmuruja, joista päätellään, palastellaan ja deduktoidaan oikea vastaus. Tammikuussa kuulimme, että tänne olisi tulossa kaksi suomalaista, ennen luostariin lähtöä tänne oli tulossa yksi Sudanista, luostarin aikana saimme kuulla että hän onkin Ruotsista, ja melkein heti sen jälkeen että hän on Sveitsistä. Olimme vähintäänkin kiinnostuneita siitä, kuka meitä sitten on vastassa.

Oikea vastaus: Aishworya Children's Homessa työskentelee yhteensä viisi vapaaehtoista, me kaksi, yksi ruotsalainen ja kaksi sveitsiläistä. Tadaa! Minut on taas ympäröity naisilla, mikä ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sveitsiläiset pölöttävät keskenään ranskaa ja me likaiset metsäläiset yritämme taas opetella sitä paremman väen kieltä. Tämän tutkinnon suorittaminen ei jää kesken sen takia, että ruotsia ei muka osata! Kuuden vuoden ruotsin opiskelun jälkeen saimmekin oikein kolme seitsemästä viikonpäivästä. Ensiviikolla etenemme ehkä kuukausiin. Suomea on taas vähän turha opettaa, kun ei riitä, että osaa jonkun sanan, vaan sitä pitää taivuttaa lähes sadalla eri tavalla ajasta, tilanteesta, tähtien asennosta ja seismisestä liikehdinnästä riippuen.

Luostarista tullessa juhlistettiin myös nepalilaista uutta vuotta 2067. Tämä on jo neljäs uusivuosi kymmenen kuukauden aikana: ensiksi oli newareiden, laakson alkuperäisväestön uusivuosi (vuosi taisi olla 1385 tai jotain), sitten kristillinen uusivuosi, tiibetiläinen Losar ja nyt tämä. Samana päivänä oli myös nepalilaisten äitienpäivä.


Ensimmäisenä koulupäivänä Aamaa auttoi siistimään lapset koulukelpoiseksi.

Samalla pyörähti myös käyntiin uusi lukuvuosi, ja lapset menivät kouluun pitkästä aikaa. Kaisla melkein tirautti kyyneleen kun meidän banaanit eivät enää ole esikoulussa, vaan ekalla luokalla! Anjana tosin pysyy vielä esikoulussa, ja uusi lapsi Robin siirrettiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ykköseltä esikouluun. Meillä on nyt uusia tulokkaita neljä, pikkujäbä Robin ja vanhempi tyttö Sumi, jotka ovat samasta kylästä mutta eivät kuitenkaan ilmeisesti sukua, kuten aluksi oletimme. Tänne tuli myös kaksi iltaa sitten kaksi vanhempaa jäbää, Adesh ja Raknaman. Näistä emme tiedä juurikaan mitään vielä, veljeksiä he ilmeisesti kuitenkin ovat.


Uudetkin lapset pääsivät heti kouluun.

Kuulimme mielenkiintoisia uutisia lastenkodin mahdollisesta tulevaisuudesta. Usalainen ex-vapaaehtoinen Claire suunnittelee Pramilan kanssa lastenkodin osittaisesta muuttamisesta esikouluksi, joka mahdollistaisi sen, että lastenkodin ei tarvitse olla riippuvainen lahjoituksista, ainakaan kokonaan. Itsensä rahoittava lastenkoti olisi ainoaa laatuaan koko Nepalissa! Tästä ollaan toistaiseksi vain puhuttu, eikä mitään oikeita juttuja olla tehty. Clairen mukaan koko lastenkoti pitäisi kunnostaa siistimmän näköiseksi, etenkin uutta maalia sisä- ja ulkotiloihin. Kuulemma nepalilaisten kanssa on muutenkin vaikea alkaa tekemään mitään tällaista projektia, kun usalainen pioneerihenki törmää seinään Pramilan "odotetaan ja katsotaan" -asenteen kanssa.


Minä ja Kaisla tehtiin lapsille voileivät kouluvälipalaksi.

Jonkinlaista pioneerihenkeä nepalilaiset kyllä osoittavat muissa asioissa. Eräs päivä kävellessäni kaupasta kuulin jostain kaukaisuudesta rysähdyksen, mutta koska en osannut oikein paikantaa sen suuntaa, annoin asian olla. Myöhemmin lapsia hakiessa meitä kohtasi hävityksen kauhistus: tien varrelta kaadetaan puita oksa kerrallaan, eivätkä ne ole mitään pieniä puita, vaan kymmenien metrien korkuisia ja erittäin paksuja puita. Niiden paksuja oksia pätkittiin yksi kerrallaan, ja keskelle tietä oli tietenkin kerääntynyt keskelle tietä kasoiksi. Hävityksen tästä tekee sen, että samalla sähköjohtoja oli pitkin poikin kadunvarsia, bussipysäkkitolppa oli kaatunut, yhdestä muurista oli lähtenyt pala ja oksia ja lehtiä oli talojen katoilla. Ilmeisesti työmiehillä oli niin kova hinku ja halu tuhota vanhat puut tienvarrelta, että sillä ei varsinaisesti ollut väliä mihin isot ja painavat oksat sattuivat laskeutumaan. Kukaan ei myöskään vaivautunut varoittamaan alta kulkevia ihmisiä vaikka puussa oli äijiä nyhertämässä oksaa, jonka ympäri saisin juuri ja juuri kietaistua kädet. Muutenkin koko projektin tarkoitus oli hyvin epäselvä. Onko se viimeinenkin vihreä pakko hävittää kaupunkeja kaunistamasta?




Ja vielä loppukevennys: huolimatta useiden ihmisten kielloista ja varoituksista, olen buukannut tulevalle lauantaille Aasian korkeimman, riippusillalta hypättävän, 160 metrin ja 10 kymmenen sekunnin vapaapudotuksen kohti kuohuvaa koskea benjiköyden jatkeena. Tästä ilosta maksoin 6600 rupiaa (n. 70 euroa) ja lähtö on lauantai-aamuna kello viisi. Vähän jännättää, mutta mielestäni minun on todennäköisempää kuolla bussimatkalla sinne, kun varsinaisesti hypätessä. Tai että kuolen kymmenen vuoden päästä syöpään näiden saakelin saasteiden takia.


Läksyjä tehtään koulun jälkeen tuntikaupalla. Lasten läksyapuna on usein paikalla nykyään myös ihan nepalilainen opettaja.



Lastenkodilla on myös käynyt aamuisin siinä puoli kuudesta tai kuudesta eteenpäin ihan joogaopettaja! Mikä olisi sen parempi tapa aloittaa päivä?

Vessapohdintaa

Vettä ei ole ollut viimeiseen 2-3 päivään. Vessa ei vedä, ellei siihen täytä vettä ulkopuolelta, ja tietenkään vettä ei ole ulkona säiliöissäkään kun on juuri vääntänyt maailman isoimman kakan ja käyttänyt viimeiset tipat sen hukuttamiseen (ei hukkunut). Minä pakenin lopulta Thameliin hoitamaan vessa-asiani, kun ummetus on alkanut vaivamaan pelkästä kakkaamisen pelosta. Ei muuta kuin mocchachino nassuun ja pöntölle rukoilemaan!

Pohdinnan hetkillä aloin miettimään Nepalissa syntynyttä, aivan uudenlaista suhdetta vessoihin. Etenkin matkatessa tulee kohtaamaan kaikenlaisia vessoja, ja tietenkin erityisen positiivinen vessakokemus jää mieleen loppuiäksi. Samalla tavalla erityisen ikävä, paska vessa tulee painajaisen tavoin kummittelemaan öisin. (Trainspottingin "The worst toilet of Scotland" antaa vähän osviittaa mikä tällainen painajainen voi olla.) Istuessani kävin läpi ne monet vessat missä on tullut vietettyä aikaa, ja ajattelin jakaa tämän kokemuksen lukijoidemme kanssa.

Yleisin vessakokemus
Turistialueilla matkatessa yleisin vessatyyppi on flush-vessa, mutta kunnioitettavissa paikoissa kun yleensä sekä flush- että reikävessa. Vessa on perussiisti, mutta ilmassa on epämiellyttävä haju. Nousee epäilys että saippua on likaisempi kuin mikään mihin omassa kehossaan voi koskea (tiedoksi: ihmisen kaikkein likaisin kohta on KASVOT, ja etenkin suu; ihmisen puremassa on moninkertainen tulehdusvaara esimerkiksi koiran puremaan verrattuna). Kuitenkin hommat tulee hoidettua ilman suurempaa epämiellyttävyyttä, ja hyvällä onnella vettä on tarpeeksi että kehon toimintojen tulos häviää putkistoon.

Pahin vessakokemus
Vessan haistaa jo kaukaa, joten sitä ei tarvitse erikseen etsiä. Yleensä bussireittien varrelle rakennetut vessat ovat pahimpia, koska siellä käy yleensä jopa tuhansia ihmisiä päivän mittaa. Intialaistyylisiä reikävessoja on rakennettu useita vierekkäin, ja niitä erottaa joko vaneri tai pelti. Nepalissa harvoin tuulee, joten vaikka seinän ja katon välissä on rako, haju jää ja pinttyy kaikkialle (jostain syystä reikävessat haisevat aina). Onnella vessassa on pieni käsihana, jossa saa huuhteluvettä. Jos tällaista ei ole, sitä on tuotava ulkona olevasta hanasta, jossa on tietenkin aina kymmenen ihmistä pesemässä käsiään. Muussa tapauksessa mitä tulikin tuotettua kaakeleille, jää sinne. Jos vettäkään ei tule, ei hätää: Nepalissa highwayt myötäilevät jokia.
Toinen tilanne on länsimainen flush-vessa, kun vesi on loppu. Tyypillinen tilanne on turistihotelli, jonka käytävävessa on hirvittävällä tavalla tukossa. Vaikka et itse kärsisi ripulista, turistiryhmä käytävän päässä kärsii tästä kauniista taudista, ja kuulet kuinka puolen tunnin välein käy ensin huoneen ovi, sitten vessan ovi, ja takaisin. Tiedät, ettei vettä tule, mutta alkaa olla jo hätä siitä pannukakusta ja mustasta kahvista, jonka nautit hetki sitten. Haju tulvii jo käytävään. Vastahakoisesti poistut huoneestasi ja astut vessaan. Pöntön kansi on kiinni, mutta se on pakko avata. Kantensa menettänyt roskis tulvii paskapaperia, ja niitä on lattialla. Torakka pakenee viemäriin ja hyppyhämähäkit ovat vallanneet ikkunan. Mietit, ovatko ne myrkyllisiä, kun joudut kuitenkin istumaan naama ikkunan vieressä. Haju on sietämätön. Avaat pöntön, ja ennen valkoinen vessa on nyt ruskean eri sävyissä. Seassa on hiukan verta. Luulet, että et pysty siihen, mutta tuntuu että suoli repeää. On siis tehtävä se, mikä tuntuu mahdottomalta: vedät henkeä avoimesta ikkunasta ja istut työskentelemään. Harmi vaan että joku takoo ovea ja huutaa hepreaksi kirouksia. Vessassa ei ole kuppia, ei pikkuhanaa pöntön vieressä, ei paperia, ei saippuaa. Peset itsesi epätoivoisesti (likaisen) lavuaarin vieressä melkein toisella puolella vessaa. Peset vedessä käsiäsi, ennen kuin lopulta luovutat vessan israelilaiselle turistille, joka meinaa tappaa sinut syöksyessään vessaan. Päätät vaihtaa hotellia, ja käydä aivan ensimmäiseksi suihkussa: huomaat että sielläkin on samat ripulit pöntössä, ja plussana poistoputki ei vedä, joten pian koko lattia lainehtii pesuvedestä (jossa lilluu tupakantunppi, kuka hitto polttaa vessassassa?). Perkele.

Ahdistavin vessa
Yöpyessämme Bhaktapurissa Kaislalla ei ollut ongelmia käydä vessassa, mutta minä sen sijaan 183-senttisenä miehenä huomasin kykeneväni aivan uusiin akrobaattisiin taitoihin. Minun jalkani eivät mitenkään mahtuneet siihen tilaan, mikä oli varattu seinän ja pöntön väliin, joten istuin pöntöllä poikittain. Se ei vielä varsinaisesti ollut ongelmallista, mutta itseni peseminen oli lähes mahdotonta. Käteni ei mahtunut mistään suunnasta berberille, enkä enää edes muista minkälaiseen akrobaattisiin ulottuvuuksiin minun piti taipua. Muistan vain hiipivän avuttomuuden ja klaustrofobian, mutta jotenkin siitä selvisin. Nepalilaisille ilmeisesti riittää, että huoneessa on vessa: se kuinka paljon tilaa on varattu ympärille on toissijaista.

Nepalin paras vessa
Maan parhaimmat vessakokemuksen vetää ehdottomasti Bhat Bhaten Super Storen lähellä oleva Roadhouse Cafén vessa. Sen suunnittelu ei ole tylsää valkokaakelia, vaan sen kaakelit ovat sateenkaaren väreissä. Vessasta löytyy flush-vessa ja pisuaari, ja pisuaarin pohjalla on tuoksusaippuoita. Lavuaarin vierellä on myös malja, jossa on kukka ja hajusteita, saippua on ihoa hellivää hunajasaippuaa. Pöntön ympärillä on reilusti tilaa, ja käsisuihku. Vessa on aina kuiva ja siisti, eikä siellä haise kusi eikä paska. Kätensä voi kuivata joko puhaltimessa tai froteepyyhkeeseen. Peili on puhdas ja särötön. Tämä pesee näyttävyydessään ja miellyttävyydessään jopa länsimaiset vessat, etenkin värillisillä kaakeleillaan. Rikkaana ravintolaketjuna Roadhouse Cafén vessoissa on aina vettä, eikä mikään kakka tuki sitä. Kumpa Suomessakin olisi näin kauniita vessoja.

Siinä siis eri vessakokemuksista. Suomessa nämä muistot varmasti haalistuvat, kun tuttu ja turvallinen vessa on kaikkialla samanlainen, mutta jos suoli ei toimisi näin omituisesti, ei näillä kokemuksilla olisi edes näin paljon painoarvoa. Aasiassa todellakin jokainen vessakokemus on aina erilainen, johtuen sitten omasta suorituksestaan tai ympäröivästä teknisestä osaamisesta.

Viimeaikoina sanottua: "Oppiikohan siihen enää että suoli toimii normaalisti? Toivoisimpa ettei olisi koko ajan joko ripuli, ummetus tai jättikakka."

Bonus: Täman viestin kommentiksi sopisi oma paskin/paras vessakokemukseksi ulkomailta! Kommentoida saa toki muutenkin ihan normaalisti.

Post Scriptum: Lapset voivat hyvin. Vanhemmilla lapsilla on nyt viimeiset loppukokeet käsillä. Eräs vanhemmista lapsista kertoo meille nykyään tarinoita Buddhasta, kun meiltä kysyttiin lempijumalaamme: emme jaksaneet selittää ateismia, joka on jonkinlainen rikosta vastaava asia täällä. Muutamat nuoremmat lapset ovat vierailemassa sukulaistensa luona, ja yksi (Anjana) on saatettu jo kotouttaa; emme ole vielä kysyneet asiaa Pramilalta. Jack, joka täytti 16 vähän aikaa sitten, ei enää saa lain mukaan asua lastenkodilla, joten ymmärtääkseni Jack elää pääsääntöisesti Pramilan luona, mutta on kuitenkin lastenkodin arjessa mukana. Lastenkodilla oli myös käymässä Aamaan toinen tytär ja Pramilan sisko Priti, joka lähtiessään lahjoitti kuntopyörän!

Meille on myös tulossa näillä hetkillä uusi vapaaehtoinen Ruotsista! Onkin siis aika petrata ruotsintaitojaan, senkin takia että kun tulemme Suomeen ja aloitamme uuden lukuvuoden, meitä odottaa ruotsinkurssit joissa meidän oletetaan osaavan ruotsia (ei muuten osata kuin jag heter petri ja hur mår du, viiden vuoden pakkoruotsin tuloksena). Olemme myös lähdössä 29. maaliskuuta Pharpingiin kahdeksi viikoksi luostariin asumaan ja opettamaan munkeille englantia. Pharping on Kathamdun laaksossa sijaitseva kylä, joka yllättäen löytyi Lonely Planetista: se on tiibetiläispakolaisten asuttama kylä.

Täällä on nykyään myös aika lämmin, ylin lämpötilä +27 ja alin +13. Me olemme asuneet tammikuusta asti toisessa kerroksessa, jonka katosta-lattiaan -ikkunat tarjoavat iltapäivästä luontaisen lämmityksen. On ollut jopa tukahduttavan kuuma, ja nykyään pidämme öisinkin ikkunoita auki. Ja koko ajan lämpenee, joten toukokuussa saatammekin olla pelkkiä ruskeita rusinoita (paitsi Kaisla, joka ei rusketu). Lämpötilat ovat aiheuttaneet senkin, että kaikenlaiset mönkiäiset mönkivät piiloistaan: olemme nähneet muurahaisia, hämähäkkejä ja hyttysiä, mutta onneksi vain rajatusti ja harvoin... Toistaiseksi. Inhottavinta oli nähdä kantaravintolamme (Maharajgungin Downt Town Tandoori, parhaimmat naanit ja curryt toistaiseksi) tiskillä vilkkaan ja nopsakan torakan. Odotamme hetkeä, jolloin saamme taas seuraksemme hämähäkkejä ja bedbugeja huoneeseen, mutta toisaalta olisi taas kiva nähdä mitä tapahtui liskollemme alkuperäisessä vapaaehtoisten huoneessa. Ehkä voimme tuoda sen nykyiseen huoneeseemme syömään ylimääräiset eliöt.

Vihdoin taalla

Lentoreitti oli siis tama: Helsinki - Lontoo - Abu Dhabi - Kathmandu. Finnairin lennolla ei ollut mitaan ongelmia, vegeruuatkin tuli lentoyhtiolla mukaan. Vasta Lontoossa alkoi olla jo tietynlaista surkuhupaisuutta, kun meidat syynattiin mahdollisimman tarkkaan. Oltiin kylla jo varauduttu siihen, etta englantilaiset ovat ehka maailman vainoharhaisinta kansaa. Heathrown lentokentalla oli psykedeelinen maara ihmisia, mika alkoi jonkin ajan paasta ahistamaan.

Loput lentomme lensimme Arabiemiirikuntien virallisella lentoyhtiolla Etihad Airwaysilla. Talla lennettaessa kylla huomaa, etta rahaa on ja sita ollaan valmiita kayttamaan. Jokaisella oli oma kosketusnaytollinen screeni, jossa oli elokuvia, musiikkia, karttoja ja kameroita lentokoneen ulkopuolelle. Meille jaettiin viela omat peitot, korvatulpat, silmalaput ja sen sellaista. Kasvisruuat olivat todella hyvia, ruokailuvalineet olivat tosin saakelin kylmia.

Abu Dhabissa meinasi tulla itku, kun oltiin rahattomina varmasti maailman epamukavimmassa lentokentassa. Missaan ei saanut oikein nukuttua, ellei mennyt lattialle makaamaan. Huolimatta siita, etta ulkona oli +30 astetta lamminta, sisalla oli hirvean kylma. Lentokoneissakin oli jostain syysta kylma ja kostea ilma, josta sain lyhytaikaisen flunssan. Tama oli todella kuumottavaa, koska seka Abu Dhabissa etta Kathmandussa oli terveystarkastukset ja -kyselyt, joissa piti olla skarppina ja olla niiskuttamatta.

Lopulta paasimme Kathmanduhun nopeiden viisumipyoritysten jalkeen. Kathmandu on oikeastaan juuri sellainen kuin odotimmekin: meluinen, ihmisia kaikkialla, itsemurhahakuinen liikenne, katukauppiaita, psykedeelinen maara kyltteja, mainoksia ja kaupattavaa tavaraa. Kaduilla suhtelevat riksat, taksit, mopot, moottoripyorat, polkupyorat ja jalankulkijat hirveassa sekametelisopassa. Etenkin mopojen kanssa on tullut hirveasti lahelta-piti -tilanteita.

Kathmandussa pystyy kylla viihtymaan helposti. Ruoka on halpaa, kaduilta saa vaikka mita jannaa ja ihmiset ovat perusystavallisia. Etenkin guest housimme johtaja on monta kertaa vakuuttanut meille, ette han voi auttaa meita missa vaan. Toisaalta Thamel on myos Kathmandun turistirysa, ja meno kay vasyttavaksi vahan ajan paasta. Sunnuntaina alkaa meidan orientaatiomme, jota kestaa kaksi viikkoa.

Oltiin muuten kirjoitettu guesthousissa hieno kahden sivun blogimerkinta, joka on mulla muistitikussa laukussa, mutta valitettavasti naissa koneissa ei ole nakyvilla paikkaa muistitikulle. Sen siita saa!
Terkkuja!