Takaisin Kathmanduhun

Lastenkodillakin on tapahtunut paljon. Järjestimme viime kuussa pienen varainkeruuillan Thamelissa. Päästiinkin taas seuraamaan lasten tanssiharjoituksia, jakamaan flaijereita ja kunnostamaan lahjoitusboksia ym. On ihan hauskaa olla mukana järjestämässä tällaisia tapahtumia, mutta tuntuu että enemmänkin vastuuta saisi olla.
Tapahtuma oli kuitenkin kiva, ja me vapaaehtoiset juonsimme illan. Yleisön pyynnöstä banaanit esittivät kahdesti tuhmasta isoveljestä kertovan tanssin, ja lapset olivat illasta tosi innoissaan. Ruokailijat lahjoittivat yhteensä reilu 8000 rupiita (noin 80 €) siinä lomassa. Tähän summaan ei ole kyllä laskettu sitä mitä ravintola lahjoittaa, kun he lupasivat antaa 20 % illan tuotosta.
Tänne on muuten taas tullut lisää vapaaehtoisia. Meitä on nyt yhteensä seitsemän! Hullummaksi menee kun tänään tänne saapuu vielä yksi vapaaehtoinen Suomesta. Joskin tätä tilannetta kestää vain hetken, kun kolme vapaaehtoisista lähtee ennen joulua.


Tanssia varainkeruuillassa. Puvut vuokrattiin iltaa varten.


Samasta illasta vähän lennokkaampaa tanssia, etenkin pojilla oli hyvä meininki.

Ollaan myös ehditty juhlia itsenäistä Suomea täällä, kun yleislakon takia ei päästy Nagarkotiin mihin meidän alunperin piti mennä. Vedin kurthan päälle ja Petrikin melkein-siistin paidan ja sammarit ja marssittiin Suomen suurlähetystölle ilman mitään kummempia odotuksia. Kutsukortissa oltiin mainittu jotain iltapäiväbuffetista, mikä ei mielestäni kuulostanut kovin hienolta tai ihmeelliseltä joten en pitänyt kovin vakavana kutsukortin pukeutumiskoodia bisnesspuku (eihän meillä edes täällä mitään bisnesspukuja ole, pyhä Gautama sentään!). No, päädyttiinkin siis tilanteeseen joka muistutti enemmänkin iltapäivä cocktailkutsua, snackseineen kaikkineen. Ei kumpikaan oltu oikein kotonamme keski-ikäisten bisnessihmisten keskuudessa, ja loppujen lopuksi lähdettiin (karattiin?) tunti ennen tapahtuman loppua kun aloin voida pahoin kaikessa jännätyksessä.

Nyt lastenkodilla valmistaudutaan koulukokeiden lomassa uuteen varainkeruuiltaan joka pidetään lauantaina. Eilen saatiin tehtyä flaijeri tätä varten, joten toivottavasti päästään pian niitä jakamaan Thameliin. Meitä vapaaehtoisia vähän pelottaa turistien vähyys mikä on jo todellakin pistänyt silmään täällä. Tuntuu että Thamelissa, mikä siis todellakin on vain turistialue, saa välillä kävellä hetken ilman että silmiin osuu yhtään turistia. Pokharan turistialue taas panamalaisen vapaaehtoisen mukaan oli tosi autiona. Mistä me siis saadaan ihmisiä meidän varainkeruuiltaan?!
Onneksi pelastus jo lähestyy taivaalta, kun osa minun ja Petrin perheenjäsenistä tulee tänne tänään. Siis väkisinkin ainakin neljä ihmistä on seuraamassa esitystä! Hurraa!

Mutta nyt täytyy myös kertoa jotakin todella surullista. Yksi ensimmäisistä Aishworyaan tulleista lapsista on karannut täältä. Kyseessä on murrosikäinen poika, josta meille selvisi paljon henkilökohtaista tietoa viimeisen täällä olo kuukaudemme aikana. Hän on meille kaikille vapaaehtoisille ollut todella läheinen, kuten myös Aamaalle ja siskolle. Kukaan ei edes ymmärrä mihin hän on voinut mennä, kun hänellä ei ole mitään paikkaa Aishworyan ulkopuolella. On epänormaalia että täältä karataan, itseasiassa monet lomiksi sukulaisilleen lähetetyt lapset kaipaavat tänne takaisin, eikä kaikki haluaisi edes lähteä lomiksi pois. Nytkin yksi pienistä tytöistä, jonka perhe sai järjestettyä asiat niin että hänet voitaisiin kotouttaa, viipyi uudessa kodissaan vain muutaman viikon ja hän palasi tänne toistaiseksi takaisin koska ikävöi niin valtavasti tätä kotia ja perhettä.
No, uskomme kuitenkin kaikki että tämä karannut poika palaa pian takaisin kotiin. Suurimpana pelkona onkin, että jotakin sellaista sattuu joka estää häntä palaamasta. Nepalissa edelleen terveen näköisiä lapsia napataan, huumataan ja heidän sisäelimet leikataan pois. Ihmiskauppakin pelottaa. Nuorta poikaa on niin helppo huijata monin tavoin.

Jotta tämä entry ei päätyisi niin surullisesti, niin täytyy hehkuttaa: noin puolet lapsista on jo päässyt hammaslääkäriin teidän Suomessa lahjoittamienne rahojen vuoksi! Rahaa on myös kertynyt sen verran hyvin että alamme jo toivoa että ehkäpä kaikki lapset täällä pääsevät sittenkin hammaslääkäriin..? Jos käykin niin että kaikki lapset pääsevät hammashoitoon ja rahaa jää vielä yli, niin loppuraha menee muuhun terveydenhoitoon. Täällä on muutama lapsi joka tarvitsisi silmätarkastusta, lisäksi uudet lapset tarvisi viedä HIV- ja hepatiittistesteihin. Lisäksi yksi vanhimmista tytöistä kärsii aivan liian paljon normaalia pidemmistä ja runsaammista kuukautisista, joten toivomme että hänet saataisiin tutkimuksiin niin tiedettäisiin mikä on vialla. Jos joku lukijoista siis haluaa ostaa erilaisen joululahjan tuttavalleen, niin voi laittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostiimme viestiä niin laitan sähköpostilla lahjoitusohjeita.
Aishworyan nettisivujen kautta (tai minulta kysyen) saat myös uusimman Newsletterin luettavaksi, missä on lyhyesti tarinaa ja muutama kuva hammaslääkäriprojektista.

Joulu lähestyy, ja aiomme järjestää lapsille juhlan, ainakin riisipuuroa, joulupukin vierailun ja pienet lahjat jokaiselle. Lapset kyseleekin jo paljon kuinka monta päivää on jouluun ja odottavat innoissaan.
En varmaan pääse kirjoittamaan mitään ennen joulua, niin piparinmakuista joulua kaikille! Lumesta ole toivoakaan, mutta jouluntähdet kasvaa monimetrisinä puskina, ja öisin palellaan niin kuin talvella välillä kuuluukin palella. Täällä kun sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, joka öisin hiipii hetki hetkeltä lähemmäksi nollaa, ainakin tuntuu siltä.

Hyvää joulua kavereille, sukulaisille, lehtoreille ja muille lukijoille Kaislalta (ja ihan hitusen Petriltä, mut jos siltä kysytään niin ei hän usko tällaiseen jouluhömpötykseen ;))!



Kuvat (c) Marianne Rintala

Annapurnan perusleirin valloitus

Annapurnan perusleirillä on kylmä, ja yöt ovat jäätäviä muutenkin mitä korkeammalle kivuttiin. Suomalaisesta karaistuneisuudesta on periaatteessa turha puhua, sillä Suomessa talot ovat aina lämmitetyt ja eristys toimiva, ja suomalainen voi olla lämpimässä vaikka koko päivän, jos ei tarvitse kaupassa käydä. Missään Nepalissa ei ole minkäänlaisia eristyksiä, ja yleensä talon lämmin paikka on keittiö. Monien majatalojen ruokasalit voitiin lämmittää tulella tai kaasulla, mutta ylempänä siitä pyydettiin lisämaksua. Annapurnilla on kylmä, mutta ero Suomeen on että on kylmä koko ajan, huolimatta oliko sisällä vai ulkona.

Tämän takia pukeutumiseen kannattaa panostaa. Ihminen menettää lämpöä eniten sieltä, missä rasvakerros on ohuin, eli päästä, käsistä ja jaloista. Siksi villasukat, lapaset ja pipo ovat tärkeitä pukea päälle heti kun alkaa lämpötila laskea. Takiksi ja housuiksi tulee valita tuulenkestävät mallit. Tuulen nopeus vaikuttaa niinsanottuun purevuusindeksiin, joka meinaa ilman todellista kylmyyttä. Jos lämpötila on nollassa ilman ollessa paikallaan, jo 6 m/s nopeudessa ilman todellinen purevuus on jo -10. Jos taas lämpötila on -10, samassa nopeudessa purevuus on jo -23. Ja uskokaa pois, luulin aluksi että pikku plussakeli on lämmin ja kuljeskelin t-paita päällä perusleirin pihalla, mutta heti kun navakka tuuli alkoi puhaltamaan, tuntui että jäädyn niille sijoilleni.

Kaikki edelliset vaatteet villasukista takkiin voi ostaa vasta Nepalista, ja monet voi jopa vuokrata. Itse vuokrasin Gore-Tex -takin kaksoisfleecella, joka osoittautui aivan sopivaksi. En halunnut tukea untuvatakkeja, vaikka monet tuputtivat että "down jacket, down jacket". Vuokratuksi tuli myös goren housut. Kaisla oli tuonut omansa Suomesta asti, mutta ainakin Kaislalla vaaleat värit sopivat yhteen. Minun vaatteeni jopa näyttivät vuokratuilta; kirkkaankeltainen ja turkoosi kun sopivat niin hyvin yhteen.

On yksi hyvin tärkeä asia, joita ei kannata Nepalista ostaa; trekkauskengät. Kengissä ei kannata säästää, sillä kengät ovat tärkein yksittäinen tekijä joka saattaa tehdä trekistä joko vaivattoman tai tuskaisen. Kengät kannattaa valita jo Suomessa, ja totutella niihin ennen ulkomaille lähtemistä, tai ainakin ennen trekkipoluille suuntaamista. Huonosti sisäänajetut kengät saattavat aiheuttaa sen, että huomaat ettet pysty liikkumaan minnekään kivuliaiden rakkojen takia. Harvat tosin pystyvät välttymään rakoilta joka tapauksessa, mutta laadukkaat, hyvin sisäänajetut kengät ainakin minimoivat niiden määrän. Minulle tuli vain kaksi rakkoa, joista kumpikaan ei ollut erityisen kivulias; rakkolaastari vaan varpaaseen ja matka jatkuu. Kengissä on tärkeää myös nilkkatuki, sillä mikään ei aiheuta ahdistusta enemmän jos nyrjäyttää tai jopa murtaa nilkkansa keskellä ei-mitään, ja seuraavaan kylään olisi vain tunnin matka ja aurinko alkaa laskea.

Rinkka on myös tärkeä, mutta monet reissarit tällaisen jo omistavat ja ovat sen sisäänajaneet, tuntien tämän hiljaisen matkakumppaninsa hyvin. Lyhyelle reissulle pakkasrajan alapuolelle ei varmaankaan tarvitse yhtään niin paljoa, ja jotkut selviävät 5-7 kiloisella päivärepulla. Missä tahansa repussa tärkeää on kestävyys: laukku ei saa levitä puolivälissä matkaa seuraavaan kylään. Isommissa rinkoissa lantiovyö on myös tärkeä: 10-kiloisen rinkan paino ei saa levätä pelkästään hartioilla, vaan 70% siitä tulee olla jaloilla. Itse otimme kantajan kannettavaksi minun 60-litraisen, Suomesta ostetun suhteellisen arvokkaan ja kestäväksi osoittautuneen rinkan.

Muita hyödyllisiä varusteita ovat mm. otsalamppu, sillä aina ei sähköä joko sähkökatkojen takia, tai sitten guest housessa sitä ei ole ole ehkä kuin vain ruokasalissa ja keittiössä. Vesihuolto on aina ongelmallista ylempänä, sillä juomaveden säilömiseen ja jakeluun saattaa liittyä yllättäviäkin ympäristöongelmia: jos ostaa vain pullotettua vettä ja jättää roskat guest houselle, kolmessa tapauksessa viidestä pullo päätyy talon taakse mäen rinteeseen. Siksi monet puhdistavat veden kemiallisesti tableteilla, tai kantavat matkafiltteriä. Onneksi monessa paikassa oli myös vesipisteitä, joista sai keitettyä ja filtteröityä vettä. Me päädyttiin kokeilemaan vuoden takaista keksintöä, Steripeniä. Steripenissä on voimakas UV-valo, joka tappaa litrasta vettä kaikki bakteerit ja muut alienit 90 sekunnissa. Muuten hienon kuuloisessa laitteessa oli muutama ongelma: kylmässä koko laite piti lämmittää takin alla että se toimisi, ja vesisensorit temppuilivat välillä keskeyttäen annostuksen. Laitteelle parhaita litium-pattereita emme myöskään pystyneet hankkimaan, vaan jouduimme käyttämään tavallisia alkaalipattereita, jotka kuluivat nopeasti loppuun. Ongelmajätteen tuottaminen ei ihan vastannut kuvaa muuten ekologiselta vaihtoehdolta vaikuttaneesta laitteesta. Me juotiin kuitenkin koko 12 päivää Steripeni-vettä, eikä ollut mitään ongelmaa. Kannattaa seurata laitteen kehitystä ja muiden käyttäjien palautetta.

Monet varmasti myös miettivät, että pystyvätkö kiipeämään yli 4000 metriin nykyisellä kunnollaan. Se hyvä puoli suomalaisessa pessimistisyydessä on, että kun oli valmiiksi suhtautunut trekkaamiseen sillä asenteella että hyvä jos siitä selviää hengissä, niin voi yllättyä vain positiivisesti. Ei meillä ollut mitenkään erityisen kova kunto, kun ei meistä kumpikaan ole harrastanut säännöllistä liikuntaa kuin korkeintaan koulussa. Sen verran voi ehkä epäillä, että kun lastenkoti on kolmikerroksinen rakennus ja meidän huoneemme on siellä ylimmässä huoneessa, joskus saattoi alhaalta ylös ja takaisin ravata useita kertoja päivä aikana. Suosittelemme kuitenkin pientä kuntotreeniä ennen vuorille lähtemistä jos on vähänkään epäilystä, sillä pahimmillaan maisemista ja upeasta luonnosta ei jää mitään käteen, jos ei muuta pysty tekemään kuin tuijottamaan jalkojaan. Onneksi Pokharassa voi tehdä päivän patikkaretkiä ja pyöräillä. Summa summarum: trekkaaminen on fyysisesti vaativaa, mutta suurimalle osalle kuitenkin mahdollista.

Tähän mennessä on varmasti tullut selväksi, että trekkaamista kannattaa jonkin verran suunnitella ja erilaisiin asioihin varautua. Trekkaaminen voi olla myös vaarallista, mutta suurimman osan riskeistä voi välttää ennakkovarustautumisella. Jo pelkästään ajankohdan valitseminen voi eliminoida monta riskitekijää. Trekkaaminen loka-marraskuussa sesonkiaikana on kaikkein turvallisinta, jolloin kuiva kausi on alkanut mutta ei ole kuitenkaan liian kylmä (kasvillisuus on myös kukkeimmillaan). Sadekauden aikana riskinä ovat maanvyörymät, ja talvella lumivyöryt. Sesonkiaikoina trekkipolkuja polkee paljon ihmisiä, ja hätätilanteen sattuessa ei tarvitse kauaa istuskella paikoillaan syrjäisilläkään seuduilla Paikallisetkin ovat tottuneet ulkomaalaisiin, ja ovat varmasti avuliaita. Suurin osa trekkaajista selviää kuitenkin matkoistaan naarmuitta, ja Annapurnat ovat ehkä kaikista trekkialueista parhaiten opastettuja ja varusteltuja. Aina on tietenkin myös se kaikkein yleisin vaara: kompastuu ja kaatuu satoja metrejä kivistä mäenrinnettä alas. Riskit on hyvä pitää mielessä.

Vielä viimeiseksi lyhyesti raha-asioista: me varasimme matkan ajaksi noin 27 000 rupiaa, eli noin 250 euroa. ABC-trekin varrelta ei löydy pankkiautomaatteja, joten massit täytyy kantaa ja budjetti pitää mielessä. Olimme sinänsä onnekkaita, sillä meillä ei ollut mitään hajua kuinka kallista tai halpaa niissä korkeuksissa olisi. Myöhemmin selvisi, että lodgeissa yöpyminen on yleensä halpaa, yleensä vain 200 rupiaa per huone. Ruoka sen sijaan on kallista, perus Dal Bhat maksoi halvimmillaan 200 rupiaa ja kalliimmillaan 400 rupiaa. Kaikki muut isot annokset maksoivat mitä tahansa tältä väliltä. Ruuan hinta kallistuu korkeammalla, sillä tarvikkeet täytyy erikseen rahdata ja kantajille maksaa. Meidän budjetti oli ihan passeli, kun emme herkutelleet suklaan tai oluen merkeissä ja syötiin kolme ateriaa päivässä teen kanssa. Meidän päiväbudjetti oli jossain 2000 rupian paikkeilla, joka alitettiin muutamaa päivää lukuunottamatta (mutta toisaalta alitus oli aika reilu joinakin päivinä). Kannattaa toki varata enemmänkin, jos kokee haluavansa herkutella omenapiirailla ja milkshakeilla. Kantaja maksoi kaikki omat kulunsa itse, kun olimme palkan maksaneet jo etukäteen.

Oma trekkauskokemuksemme on toki subjektiivinen, mutta toivottavasti tästä matkapäiväkirjamme pohjalta kirjoitetun kuvauksen perusteella saa jonkinlaisen käsityksen, mitä trekkaaminen loppujen lopuksi on ja miten sen koimme.

(lyhenteitä: ABC - Annapurna Base Camp, MBC - Macchapucchre Base Camp, ACA - Annapurna Conservation Area)

1. päivä: Naya Pol - Hille (1540 m)

Me lähdimme ennen yhdeksää taksilla Pokharasta Naya Poleen. Naya Pol on pieni, likainen kylä ACA:n laitamilla, joka ei tainnut oikein tietää onko se ruraali keskittymä vai jokin modernimpi versio. Me ei toisaalta kuin vain kävelty läpi, mitä nyt käytiin esittämässä dokumenttimme ja saamassa niihin leimat ACAPin toimistossa.
Trekkipolulle päästessä meidän oikealla puolella kuohui Bhurung Khosi, ja meidän matkamme vei välillä ylös, välillä alas. Päivän trekkiannos oli vain neljä tuntia, tunnin ruokatauolla. Päivän päätösetappi oli pieni kylä mäen rinteessä nimeltä Hille. Meille kävi aivan hyvin rento alku, emmekä olleet aivan tajuttoman hiessä. Ainoastaan nousuissa alkoi hieman puuskuttamaan.

Yksi asia mikä meiltä unohtui, ja mitä ei tullut liikaa ajatelleeksi ennen poluille astumista, oli ajanviete. Meillä kaikki energia ennen trekkiä oli mennyt miettiessä mitä saisi vielä jätettyä pois, ja kirjat oli lentänyt joukosta ensimmäisten joukossa. Me olimme Hillessä kahden maissa, ja puoli kuudelta olisi illallinen. Meillä ei ollut muuta kuin päiväkirja ja Sudoku. Lodgella oli koko loppupäivä aikaa vetää lonkkaa ja katsella mäkimaisemia. Onneksi yksi australialaispariskunta, jotka olivat juuri tulossa takaisinpäin Poon Hilliltä, vinkkasivat että Ghorepanissa olisi kirjakauppa. Kyllä minä nyt yhden tai kaksi pokkaria jaksan raahata, jos vaihtoehtona on vain tyhjämielinen oleskelu.

2. päivä: Hille (1540 m) - Upper Ghorepani (2750 m)

Isänpäivä! Ei voi vaan lähettää toivotusta kun kenttää ei ole. En ollut kiinnittänyt asiaan ollenkaan huomiota aikaisemmin, kun puhelimesta ei tarvinnut muuta kuin tarkistaa kelloa. Hieman harmittaa, mutta myös mietitytti: jos jotain tapahtuisi minä tahansa muuna aikana, apua pystyi kutsumaan heti puhelimella. Entä nyt sitten? Lähetetään savumerkkejä? Trekin loputtua kuultiin kyllä että monet suomalaiset liittymät oli pelittäneet reitillä, meidän nepalilaiset liittymät ei vaan suostuneet toimimaan.
Meidän trekkikavereiksi muodostui kreikkalainen joogaopettaja Senina ja hänen oppaansa, myös Three Sistersin kautta hommia tekevä Sunita. Sunitan mukaan portaita Hillen ja Ghorepanin välillä on 4300, vähän enemmän kuin apinatemppeliin! Lähes seitsemäntuntinen trekkirupeama oli lähes yhtä hikeä, jossa vain täytyi ottaa yksi porras kerrallaan. Me kiivettiin ehkä vartti tai 20 minuuttia, pidettiin parin minuutin tauko ja jatkettiin taas. Onneksi puiden ja pensaiden takia (ansiosta?) portaita ei nähnyt seuraavaa mutkaa pidemmälle. Meidän takanamme Hille kutistui yhä pienemmäksi ja hävisi lopulta näkyvistä.
Hien ja puuskutuksen lomassa me pystyimme kyllä nauttimaan upeista vesiputouksista raikkaan vehreyden keskellä. Veden määrä niissä paikoissa oli yllättävää, sillä lähes säännöllisin väliajoin joku puro ylitti trekkipolun tai tulimme jonkinlaisen isomman vesiputouksen äärelle.
Eräässä vaiheessa olimme nelisteen pysähtyneet lepäämään, ja ohitsemme puolihölkkäsi ryhmä kävelykeppeineen ja rinkkoineen, jokainen näyttäen oikein stereotyyppiseltä trekkaajalta. Me olimme jo puhuneet hetki sitten, kuinka kaunista Annapurnilla oikein oli, ja meidän mielestämme hidas nousu ja kunnon tauot olivat oikea tapa nauttia koko trekkaamisesta. Kun ryhmä oli jytistänyt ohi, me katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauramaan.
"He ovat hölmöjä. He saavat varmasti vuoristotaudin", Sunita pudisteli päätään.
Ghorepanissa oli jo jäätävän kylmä, olihan se jo 2800 metrin korkeudessa. Kylmä tuuli puhalsi suoraan lumihuippuisilta vuorilta, ja olimme aivan harjanteen päällä. Upper Ghorepanista näkyivät Annapurnat kirkkaina jättiläisinä, ja vasta kuuden päivän päästä olisimme niiden keskellä.
Seitsemän tunnin nousun jälkeen tuntui taivaalliselta kuoria maailman hikisimmät sukat jalasta ja käydä kuumassa suihkussa. Söimme saavutuksemme kunniaksi oikein juhla-aterian: chowmeinia, chapatia (leipää) hillolla ja omenapiirasta.

3. päivä: Upper Ghorepani (2750 m) - Poon Hill (3030 m) - Tadapani (2680 m)

Herättiin totta kai puoli viideltä sinä aamuna, jotta ehdittäisiin näkemään auringonnousu 3200 metrin korkeudesta Poon Hill -nimiseltä näköalapaikalta. Yöllä oli ollut pakkasta, ja oli varmaan vieläkin silloin kun me aloitettiin kankeina aamutoimet. Aamiainen syötäisiin vasta paluumatkalla, ja nousu Poon HIllille kestäisi noin tunnin.

Kuva: Kaisla ja Annapurnat ennen auringonnousua.
Pian selvisi, että aamuiselle retkellemme olisi lähdössä monta muutakin trekkaajaa, ja otsalamput säihkyivät mäenrinteessä tasaisena nauhana. Trekkaaminen aamuviideltä pikkupakkasessa sai minut ajattelemaan kaikkia niitä suomalaisia, jotka nukkuisivat lämmitetyissä kodeissaan paksujen peittojen alla, ja joidenkin ei tarvitsisi herätä vielä tuntikausiin. Ei toisaalta voinut muuta kuin purra hammasta ja toivoa, että keho lämpiäisi portaita kivutessa. Suomalaisella sisulla sitä pärjätään.
Olivathan ne maisemat hengästyttäviä, koska siitä näkyi Annapurnien lisäksi myös toinen suuri vuorijono, ja lisäksi satoja pienempiä mäkiä. Meidän seuranamme oli varmaan 50-60 muuta trekkaajaa, jotka olivat tulleet ihastelemaan samoja maisemia. Me odotettiin, kunnes aurinko oli noussut, ja laskeuduttiin takaisin alas syömään aamiaista.
Me jatkoimme kohti Tadapania, ja me tulisimme laskeutumaan Ghorepanista aikalailla alaspäin. Hiukan ehkä ahdistavaa tietää, että jokainen askel alas pitäisi ottaa takaisin ylös. Toisaalta sellainen on Nepali way: ylös, alas ja taas ylös.
Matka Tadapaniin oli rankka, mutta hieman eri tavalla. Jatkuva laskeutuminen on rankkaa polville ja nilkoille, ja Senina selitti että itseasiassa se on itseasiassa rankempaa: sen sijaan että tarvitsisi vain kannattella omaa painoaan, täytyy myös pysäyttää alaspäin suuntautuva voima. Jalat olivat aivan yhtä hellinä kuin nousussa Ghorepaniin.
Sunita suositteli meille menemistä Ghandrukin kautta, joka oli suuri gurungien kylä. Matka suoraan Tadapanista Chomrongiin on kuulemma vaikea, ensin tiukasti alas kolme tuntia ja tiukasti ylös kolme tuntia. Me päätettiin ottaa helpompi reitti ja viettää yö Ghandrukissa. Olisimme menneet sen kautta muutenkin, mutta paluumatkalla.

Kuva: Ryhmäpotretti

4. päivä: Tadapani (2680 m) - Ghandruk (1950 m)

Tämän päivän rupeama oli vain kolme tuntia. Yksi jännittävä hetki oli, kun pysähdyttiin lepäämään, ja me kuultiin vaimeaa kilinää. Me juuri ja juuri nähtiin laakson toisella laidalla jonon hevosia. Hevoskaravaaneilla on yleensä kellot kaulassaan turvallisuussyistä, ja oli hämmentävää kuulla kellojen kolina niin kaukaa. Ääni kantaa kylla kauas.
Ghandrukissa meillä oli aikaa käydä gurung-museossa, perinteisessä (pienessä) talossa jossa oli kaikenlaisia vanhoja esineitä joita joskus käytettiin ja käytetään varmaan vieläkin. Gurungit ovat yksi sen seudun kansoista, ja monet gurungit ovat kantajia, oppaita ja trekkifirmojen vetäjiä. Bonuksena käytiin paikallisessa luostarissa.


5. päivä: Ghandruk (1950 m) - Chomrong (2050 m)

Sata päivää Nepalissa! Olikin osuvaa, että Ghandrukin ja Chomrongin väli oli perinteinen "nepali way": alas, ylös, alas ja taas ylös. Me pysyttiin suunnilleen samoissa metreissä lopussa ja alussa, mutta Ghandrukista laskeuduttiin laakson pohjalle, ylitettiin joki, noustiin taas aivan mäen päälle ja laskeuduttiin taas alas jokea kohti. Viimeinen nousu ylös tuntui jo joka puolella kehoa, mutta toisaalta katse taakse sai tuntemaan ylpeyttä: olimme ylittäneet tuon mäen tuolla, ja vasta kaksi tuntia sitten katselimme tätä tietä tuosta kylästä.
Meillä oli onnea matkassa, sillä koko päivän oli ollut pilvistä, eikä paahtava aurinko ollut vienyt mehuja aivan niin paljon. Myös jo tässä vaiheessa alkoi todella tuntua siltä, että kunto oli kohonnut. Emme olleet enää aivan niin poikki tuntienkaan kävelyn jälkeen, eikä päämäärään saavuttaessa oltu enää kuolemanväsyneitä. Annapurnatkin olivat päivä päivältä lähempänä, ja vain kolmessa päivässä olisimme Annapurnan perusleirissä.

6. päivä: Chomrong (2050 m) - Dovan (2505 m)

Matka Dovaniin alkoi laskulla, mutta suurimman osan matkasta noustiin. Tässä vaiheessa ei tosin ollut enää yhtäkkisiä nousuja tai laskuja, vaan matkanteko oli loivempaa. Saatoimme kävellä monta minuuttia suhteellisen tasaista polkua ennen seuraavaa nousua. Tämä toi enemmän miellekkyyttä kävelemiseen, etenkin kun luonto oli vielä hyvin vihreää ja osittain trooppista. Chomrongin jälkeen ei ollut enää kyliä, vaan pelkästään lodgekeskittymiä, joita oli muutaman tunnin välein. Me ohitettiin monta ennen päämääräämme, Dovania. Jokainen paikka oli toisaalta samanlainen, samanlaiset lodget ja samat menut. Ilmeisesti arveluttavan ruuan ja pienelukoiden infestoimien majatalojen aika oli ohi, sillä jokaisessa paikassa oli tietty standardi. Menut ja hinnat olivat kattojärjestön säätämiä, ja varmaan tämä ulottui myös huoneiden ja vessojen perussiisteyteen.

Kuva: Tuolta me tultiin.

7. päivä: Dovan (2505 m) - MBC (3700 m)

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti yöpyä Deuralissa, mutta päätettiinkin jo lähdettäessä että hemmetti, mennään suoraan MBC:hen. Meille tuli kuitenkin muutama mutka matkaan, sillä oli perjantai kolmastoista, ja tämä tietenkin tarkoitti sitä, että minua tulisi vääntämään vatsasta koko päivän. Aamulla minulla oli hyvä olo, mutta kymmenen minuutin kävelyn jälkeen tuntui siltä, että jokin nakertaa tietään mahalaukusta ulos.
Me syötiin noin puolessa välissä matkaa, ja kipu oli siirtynyt mahalaukusta suolistoon, lähemmäksi perää. Pian tuntui siltä, että yrittäisin ulostaa rubikin kuutiota. Normaalioloissa olisin varmasti hautautunut kärsimään sängyn pohjalle, mutta MBC tuntui tuolloin saavutukselta, jonka halusin tehdä, mahakipua tai ei. Selitin oppaallemme, että on sellainen suomalainen juttu kuin "sisu", ja päädyin posottamaan naama punaisena kolmikon etummaisena. Kiireeni MBC:lle selittyi myös sillä, että viimeisen lodgekylän jälkeen minulla alkoi olla kiire vessaan, mutta saavutetuista asemista ei peräännytä.
Vatsavaivoista huolimatta tunnelma Dovanin ja MBC:n välillä oli mystinen. Olimme nyt pilvimassojen sisällä, ja näkyvyys vaihteli pilvien liikkuessa ympäriinsä. Kaikenlaiset purot ja joet kohisivat ympärillämme, eivätkä ne tuntuneet tulevan mistään erityisestä suunnasta. Parasta oli ehkä nähdä koivuja, tosin väkkäriä sellaisia joita kasvaa Lapissa. Näimme myös sopulin, joka ei ehkä tule ensimmäisenä listassa jos alkaa luettelemaan Nepalissa eläviä eläimiä. Kasvillisuus muuttui hyvin nopeasti eteläisen metsästä Lapin kaltaiseksi tundraksi. Pian meidän ympärillämme ei ollut kuin vain kellastunutta ruohoa, kanervia ja kiviä.

Me kävelimme myös vielä MBC:n ympäristössä. MBC oli jo "Sanctuaryssa", ja näimme jo vilauksia joistain vuorista. Oli tosin hyvin pilvistä, mutta välillä kirkastui niin, että lähimmät näkyivät valtavina monumentteina. Me löydettiin suuri rotko aivan MBC:n takaa, ja olimme luulleet että harjanteen takia olisi ollut vain mäki alas. Näytti siltä, että joskus, ei edes kovin kauan sitten, maamassat vuorien välissä olisivat romahtaneet ja huuhtoutuneet jonnekin. Rotkon pohja näytti aivan joltain sorakuopalta. Me kävelimme harjannetta pitkin jonkin matkaa, kunnes suuri pilvi alkoi tulla meitä kohti. Pian näkyvyys tipahti noin 20 metriin, eikä MBC:tä eikä rotkon pohjaa näkynyt ollenkaan.
Ei minulla loppujen lopuksi ollut ripulia, mutta minulla oli illalla infernaalinen vatsakipu, ja joka liike vatsan seudulla sai sen kramppaamaan. Onneksi aamulla ei enää ollut oireista tietoakaan, ja olo oli kummallisen freshi. Ehkä koko oireilu oli vain perjantai kolmattatoista itseään.

8. päivä: MBC (3700 m) - ABC (4130 m)

Vain kahden tunnin päivä hyvin lavealla nousulla! Tämä oli kaikista helpoin päivä, ja meillä olisi koko päivä aikaa. Me päätimme yöpyä perusleirissä, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme kävelleet saman päivän aikana takaisin MBC:hen ja ruvenneet laskeutumaan. Ei meillä ollut mikään kiire, ja meillä ei ole ollut minkäänlaisia vuoristotaudin oireita. Saattaisivat ne toisaalta iskeä vaikka kuinka hitaasti nousisi, mutta toisaalta tunsimme olomme nuoriksi ja terveiksi (jopa minä eilisten mahakipujen jälkeen).

Kuva: Etsi Annapurna Base Camp. Se ei itseasiassa kuvassa näy, mutta silmin sen jo erotti.

Kuva: Helpottunut trekkaaja. Oikealla Macchapuccharen pyhä vuori.

Kuva: Cesar Peyre kuoli Annapurnille 20-vuotiaana.

ABC on yllättävän pieni, laskimme vain kolme lodgea eikä muuta. Monet saattavatkin vain käydä siellä ja palata takaisin MBC:lle yöpymään. Oli edelleen pilvistä, mutta päivän mittaan sekin rakoili ja kävelin lodgemme ympäristössä t-paita päällä. Luulin olevani paikan kovin jätkä, kun muut vielä vetivät untuvatakkejaan tiukemmin päälleen. Törmäsin kuitenkin nepalilaismieheen, joka hihattomassa t-paidassa pesi itseään jääkylmällä vuoristovedellä. En voi tarpeeksi kuvailla kuinka kylmää vesi niissä korkeuksissa on, ja käsien huuhtelemisesta hampaiden pesuun tuntui vaativan erityistä karaistumista, puhumattakaan sitten huljuttelusta vessapaperin käytön sijaan.
Me käveltiin kaksistaan ABC:stä vielä eteenpäin, kivisille tasangoille. Annapurnilla oli täydellinen lumipallokeli, joten mitä tekee suomalainen? Mehän pyöräytettiin talven ensimmäiset lumiukot suurehkolle aukealle kivisten kukkuloiden taakse perusleirin takana.

Kuva: Kun on lunta, mitä tekee suomalainen? Tietenkin lumiukon! Kaisla ja Annapurna South.

Vuorilla selkeästi buddhalaisuus jyrää, sillä näimme satoja värikkäitä rukouslippuja suurten kivien ympärille viritettyinä, ja pienemmistä kivistä oli rakennettu pieniä torneja. Kuulemma toi hyvää onnea, jos laittoi kiven sellaiseen rakennelmaan.
On vaikea kuvailla koko Sanctuarya, suurta amfiteatteria kaikessa sen hämmästyttävyydessä. Annapurna I oli tottai kai isoin, yli 8000-metrisenä, mutta monet sitä ympäröivät olivat noin 6500-7500 metriä korkeita. Me olimme kaikkien niiden keskellä, poissa ihmismassoista ja saasteista. Sama rotko jonka olimme "löytäneet" MBC:llä jatkui ABC:n ohi ja kohti Annapurna Southia ja I:stä. Koimme hämmentäviä tuntemuksia, kun kuuntelimme vuorien elämää. Koko ajan kivet rotkon kummaltakin laidalta vyöryivät alas, ja välillä joku isompi (=kymmenmetrinen järkäle) tömähteli rinteitä alas. Kaisla tiivisti sen silloin hyvin: aivan kuin vuorilla olisi sydämenlyönnit. Voin vain kuvitella kuinka pikkuhiljaa rinteet lavenevat ja lavenevat, ja onhan se totta että vuoret kasvavat koko ajan repien maamassoja erilleen. Olo oli siellä ylhäällä niin pieni.
Olin kai jo aikaisemmin sanonut, että ACAP:n alueella noudatettiin tiettyä standardia. Aamuyöstä ABC:llä heräsimme siihen, kuinka hiiri yrittää nakertaa tietään Kaislan repussa oleviin kekseihin. Me ei nukuttu enää kunnolla sen jälkeen, mutta se olikin loppujen lopuksi hyvä asia: auringonnousu oli yksi parhaista jonka olin koskaan nähnyt.

Kuva: Auringonnousu ja Macchapucchare.

9. päivä: ABC (4130 m) - Sinuwa (2140 m)

Oli aika jättää hyvästit Annapurnille ja lähteä takaisin alas. Näimme auringon ensisäteet lännessä Annapurna I:llä ja Southilla. Näimme nyt ensimmäistä kertaa kirkkaasti Annapurna I, joka ei ollutkaan terävä huippu, vaan enemmän valtava muurin kaltainen massa, Toisella puolella taas taivas terävän Macchapucchren takana värjäytyi oranssiksi. Pyhälle vuorelle ei saa kukaan enää kiivetä, kun seitsemän ihmistä on sitä yrittänyt, mutta kukaan ei ole tullut elävänä takaisin.
Haikeana mutta innokkaana me laskeuduttiin, ja voi luoja kuinka kovana se tuntuikaan jalkapohjissa. Kun lopulta seitsemän tunnin jälkeen saavuimme Sinuwaan, olimme laskeutuneet melkein kaksi kilometriä. Minun jalkapohjani olivat tumman violetit, ja kahden varpaani välissä oli puhjennut rakko josta vuoti verta. Eipå auttanut muuta kuin laittaa laastari ja valmistautua huomiseen. Olimme silti iloisia, sillä meidän olisi pitänyt periaatteessa yöpyä Bamboossa, mutta halusimme yrittää vielä seuraavaan kylään. Bamboosta Sinuwaan oli hyvin jyrkkä nousu, ja ehdin jo kirota meidän "bonusreittiä". Seuraavana päivänä toisaalta sitten tarvitsisi kokea sitä hirveää nousua.

10. päivä: Sinuwa (2140 m) - Jhinu Danda (1780 m)

Ottaessamme ylimääräisen reitin meidän tarvitsi trekata vain neljä tuntia ensin alas, ylös ja suoraan pieneen Jhinu Dandaan. Paikka oli kuuluisa kuumista lähteistään, joihin menimmekin lounaan jälkeen. Emme olleet käyneet suihkussa viiteen päivään, sillä Chommrongin jälkeen lämmin suihku olisi maksanut ylimääräistä, eikä muutenkaan kelien kylmetessä halunnut kastella itseään.
Kuumille lähteille oli rakennettu kolme allasta, joihin tulvi koko ajan lämmintä vettä maan sisuksista, sekä muutamia putkia suihkuiksi. Nepalilaisessa kulttuurissa ei tosin saisi näyttää liikaa paljasta ihoa, joten kylvimme vaatteet päällä. Tämän kulttuurieron vedenpitävyys tosin murtui hiukan kun näimme vanhan nepalilaisen äijän kalsareillaan hinkkaamassa itseään, kun meille kaunisvartaloisille nuorille ihmisille oli ohjeistettu verhota itsemme. Pidin silti t-paitani päällä, sillä olihan sekin tajuttoman likainen, ottaen huomioon kuinka ainoa vara-t-paitani oli jäänyt roikkumaan Ghandrukiin pyykkinarulle. Käynti kuumilla lähteillä voi olla joko uskomattoman ihanaa tai vaivaannuttavaa, sillä eräs naispuolinen trekkaaja oli sattunut olemaan ainut nainen kymmenen nepalilaisen miehen kanssa kylpemässä.

11. päivä: Jhinu Danda (1780 m) - Deurali (2100 m)

Tämäkin oli päivä, jolloin tuntui että kunto oli kohonnut merkittävästi viimeaikoina. Meidän alkuperäinen kohde oli Tolka, jonne oppaamme arvioi viiden tunnin trekkiä: olimme Tolkassa jo kolmen tunnin jälkeen. Söimme siellä vain lounaan, ja päätimme yrittää Deuraliin. Ja kyllä, tämä on samanniminen kylä joka löytyy myös ABC:lle kivuttaessa, ja kolmas löytyy vielä ACA:n länsipuolelta. Deurali sopi meille itseassa parhaiten viimeiseksi yöpymispaikaksi, sillä Deurali on aivan mäenharjanteen päällä, ja me pystyimme näkemään Pokharan kaukaisuudessa, mutta myös luomaan viimeisen katsauksen Annapurniin. Trekin aikana olimme yllättyneitä taas kerran Annapurnien kasvillisuuden monimuotoisuudesta: laakson pohjalla oli aivan trooppista (ei kuitenkaan mitään junglea niin kuin etelämmässä), ja se lyhyt matka vehreyden keskellä oli niin kaunista. Oli jotenkin osuvaa, että heti sen jälkeen matkasimme Landrukin kylän läpi, joka oli monelta hehtaarilta parturoitu viljelysmaaksi.

Kuva: New Bridge.
Meillä oli Deuralissa sellainen olo että Puspa ei olisi välttämättä halunnut yöpyä siellä: paikassa oli vain kaksi lodgea, ei juoksevaa vettä eikä sähköä kuin vasta illalla. Oli toisaalta meidän huoneemmekin suhteellisen karu, sillä siinä ei ollut lamppua eikä kunnon ikkunaa. Seinät ja lattiakin taisivat olla sellaista sorttia, jota tehdään sekoittamalla puhvelin lantaa ja savea. Kuulimme myös hiukan myöhemmin, että Pokharasta Deuraliin tulevista trekkaajista yksi oli kadonnut, ja häntä etsittiin tuloksetta lähes koko iltapäivä. Iltaa myöten meidät myös ympäröi valkea pilvimassa, eikä mistään kuulunut enää mitään ääniä. Silent Hill: Mountain Terror palaa tauon jälkeen.

12. päivä: Deurali (2100 m) - Phedi - Pokhara (880 m)

Tämän päivän etappi tulisi olemaan vain noin neljän tunnin trekki alas Phediin, josta ottaisimme taksin Pokharaan. Aamu oli upea: ensin aurinko nousi idästä täydellisenä, punaisena pallona ja värjäsi sitten Annapurnat kultaisella valolla. Viimeinen päivä oli haikea, mutta samalla myös helpottava, sillä olimme kulkeneet 12 päivää suunnilleen samoilla vaatteilla, eikä vaatteiden pesemiseen ollut montaa tilaisuutta.
Deuralista Phediin lasketeltiin pelkästään alaspäin, ja Dhampusissa matkan varrella nähtiin ensimmäiset moottoroidut ajoneuvot pitkään aikaan. Bensan haju iski sieraimiin yhtä aikaa kuvottavana ja kotoisana. Osan matkasta käveltiin soratietä pitkin, mutta hiukan mielenkiintoisesti viimeinen rutistus laskeuduttiin pieniä polkuja peltojen poikki.
Phedi ei ole edes kylä, vaan pikemminkin pysähdyspaikka maantien varressa. Puspa järkkäsi meille kyydin hyvään hintaan, ja kuten matkamme alkoikin, se myös päättyi taksikyydillä. Näin jälkikäteen ajateltuna meillä taisikin olla vielä yksi trekkipätkä: me kävelimme Three Sistersin toimistolta Pokharan Lakesideen rinkat ja kaikki päällä, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämäni aikana kulkeminen rinkka selässä ei tuntunut vaikealta ja vaivalloiselta. Hyvä kunto on helppo saada, ja mutta vaikea ylläpitää, sillä nyt tätä kirjoittaessa, jo kuukauden jälkeen trekin aloittamisesta, taidan olla samassa pisteessä kuin lähtiessä Kathmandusta.

Trekkaaminen on uskomaton kokemus, joka ei ehkä sovi kaikille, mutta trekkipoluilla näimme kaikenlaisia ja kaikenkokoisia ihmisiä. Uskon, että suomalaisilla saattaa olla vielä etulyöntiasema trekkaamisesta nauttumisessa, sillä tätä metsäkansaa ei ole vielä täysin urbanisoitu caffelatteja juoviksi metropoliiteiksi. Paluu orpokodille oli myös uskomatonta, sillä meitä tervehdittiin todella iloisesti pitkän poissaolomme takia. Seuraavassa entryssä puhummekin taas vaihteeksi lisää ajastamme Aishwaryalla.

Kuva: Viimeisen aamun auringonnousu.

Aikamme Pokharassa

Kathmandusta 200 kilometriä länteen lepää Pokhara, kahdensadantuhannen asukkaan kaupunki järven rannalla. Jo seitsemän tunnin bussimatkan aikana tajusi, miksi Pokhara on oikea trekkaajien mekka: Annapurnat vain kasvoivat ja kasvoivat lähestyttäessä. Kathmandussa vuoret olivat sumuisia varjoja kaukaisuudessa, Pokharassa kristallinkirkkaat huiput tuntuivat olevan aivan lähellä.


Kuva: Pokhara ja Annapurna Range Maailmanrauhan Pagodan huipulta

Pokharaan tultaessa minun terveyteni ei ollut aivan kondiksessa, ja meitä tervehtinyt iloinen lauma hotellien mainostajia ja taksikuskeja vain ärsytti (enemmän kuin yleensä). Minulla oli ollut aamulla hassu olo vatsassa, mutta oltiin silti lähdetty, kun oltiin herättykin vartin yli viisi ja bussilippu haettu Thamelista asti päiviä ennen. Tärisevässä, heiluvassa ja kuumassa bussissa olo vain paheni, ruoka ei maistunut ja oksetti. Mietin, kuinka kauas mainostajat juoksisivat jos olisin näyttänyt heille suomalaisuuden pimeän puolen: karvaisen, äkkipikaisen metsämiehen. He tosin tekevät vain työtään, ja tartuttiin me lopulta yhteen tarjoukseen ja saatiin jopa ilmainen taksikyyti.

Pokhara voidaan jakaa muutamaan eri alueeseen: Lakeside, Damside, New Bazaar ja vanha Pokhara. Pokharan länsipuolella on kaunis Phewa-järvi, jonka ääreen turistit muinoin päättivät laskea kantamuksensa, joten Lakeside on Pokharan Thamel. Lakesidessa ei tosin koe klaustrofobiaa, sillä päätie on leveä ja olo ilmavampi, kontrastina Thamelin hirvittävään kiireen tuntuun ja ahtauteen. (Tuleville Nepalin-matkaajille tiedoksi: ennen lähtöämme Pokharaan luimme The Himalayan Timesista, että pieni osa Thamelia on julistettu ajoneuvovapaaksi alueeksi, eikä edes polkupyöräilijöitä päästetä enää Thamelin sydämeen. Tämän odotetaan tekevän Thamelista paljon miellyttävämmän, ja en epäile yhtään. Tulevaisuudessa kaavaillaan koko Thamelin, Asanin ja Newroadin julistamista vain jalankulkijoille, eli käytännössä koko Kathmandun ydinkeskusta olisi ajoneuvovapaa. Oikein!)

Vietimme siis suurimman osan ajasta Lakesidessa, lähinnä massiiviseksi puhjenneen ripulini takia. Kun oloni lopulta parani antibioottien ansiosta eikä sairaalaan tarvinnut mennä, me vuokrattiin polkupyörät alle ja lähdettiin tutkimaan mitä järven toiselta puolelta löytyy. Meillä oli kolme kohdetta, jotka oltiin otettu ylös Lonely Planetista: Devi's Falls, tiibetiläispakolaisten kylä ja Maailmanrauha Pagoda. Edellämainittu järjestys meni puihin, kun tajuttiin, että oltiin pyöräilty liian pitkälle. Eipä tuo haitannut, me jätettiin pyörät mäen juureen ja lähdettiin kipuamaan ylös.

Maailmanrauhan Pagoda on mäen päällä, ja sen silhuetti näkyy iltaisin auringonlaskua vasten Lakesidesta. Tämä toimikin hyvänä harjoituksena trekkiä varten, sillä me kiivettiin tasaisesti ylöspäin täysin kirkkaassa auringonpaisteessa keskellä päivää. Pagodan on rakentanut japanilaisten munkkien järjestö edistämään maailmanrauhaa (miten, sitä en tiedä). Se on puhtaanvalkea rakennus, jonka jokaisessa sivussa on Budhha (tai joku monista boddhisatvoista). Ehkä parhainta kokemuksessa oli se, että tukahduttavan kuuman kävelyn jälkeen sai ottaa kengät pois jalasta, ja laskea paljaat jalat viileälle marmorille. Minä oikein yllätyin, kuinka viileänä valkoinen kivi voi säilyä niinkin ankarassa auringonpaisteessa. Stupa totta kai kierretään aina myötäpäivään, ja mäen päältä näkyi upeana Pokhara ja sen takana kohoavat Annapurnat.


Kuva: Maailmanrauhan pagoda

Devi's Falls taas oikeastaan aika tylsä, se oli loppujen lopuksi vain joki joka kuohuaa maanalaiseen luolaan. Tiibetiläiskylä taas vain vilkaistiin, kun minua oli alkanut taas heikottamaan (ripuli ei ollut mennyt vieläkään täysin ohi). Muutama sana kuitenkin Tiibetistä: trekin aikana me luettiin Tears of Blood, joka on yksityiskohtainen selonteko eri tiibetiläispakolaisten kertomuksista Tiibetin viimeaikaisesta historiasta. Kirja on suhteellisen vanha, julkaistu Briteissä 1992, mutta historia ei vanhene koskaan. Suosittelen tätä kirjaa, mutta en heikkovatsaisille. Sanottakoon sen sanoma kuitenkin lyhyesti ja hitaasti: Tiibet, korkeiden huippujen alue Kiinan ja Intian välissä, on viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana alistettu törkeille ihmisoikeusrikkomuksille, alistukselle, kulttuuriselle tuholle ja syrjinnälle, jonka seurauksena 1,2 miljoonaa tiibetiläistä on kuollut joko kidutuksissa, teloituksissa tai itsemurhissa. Tiibetiläiset ovat toisen luokan kansalaisia omassa valtiossaan, joka ei ole ollut koskaan osa Kiinaa, ja joka ei ole KOSKAAN pystynyt ymmärtämään kiinalaisten ajatuksia kommunismista, huolimatta "uudelleenkoulutuksista" ja "valistuksesta". Nykyään Tiibet on raunio, jonka Kiina on asuttanut kiinalaisilla, ja tiibetiläiskulttuuria ei enää ainakaan kirjan mukaan näe muualla kuin Tiibetin ulkopuolella. Tiibet on yksi vahvimmin militarisoiduista alueista, ja Dalai Lama, Tiibetin hengellinen johtaja, on pyytänyt Tiibetin muuttamista demilitarisoiduksi alueeksi, jonne mikään valtio ei saisi tuoda edes hedelmäveistä. Tiibetissä on myös yksi maailman suurimmista vankilakomplekseista. Moderni liberaali länsimaalainen ei voi ymmärtää Tiibetin alistamista, tai miksi se jatkuu vielä 2000-luvulla. Mitä tapahtui Tiibetissä ja mitä tapahtuu edelleen on samaa sarjaa holokaustille, Pol Potin murhille, Khmerien Rougelle ja Stalinin terrorille (sekä Amerikan Vietnamille, mutta maailma ei ole vielä valmis lisäämään sitä tähän kategoriaan), ja Kiina tulisi tuomita samalla tavalla kuin tuomitsisimme minkään edellämainituista.

Mutta takaisin Nepaliin. Me otimme yhteyttä Three Sisters Adventure Trekkingiin, sillä olimme kuulleet järjestöstä, joka tukee naisten oikeuksia valtiossa, jossa ne eivät ole läheskään itsestäänselviä. Nepalissa naisten asema on vaikea, sillä maaseudulla he tekevät melkein kaikki työt, samalla kun miehet ovat joko koulussa tai tekevät "töitä" (toimistossa tai kuten Lamatarissa, viihdyttää turisteja kävelyttämällä heitä maaseudulle). Naiset tekevät kaikki raskaat työt, eikä heillä ole aina mahdollisuutta koulutukseen tai palkkatyöhön. Miesten osa rajoittuu ehkä muutamaan askareeseen pellolla, mutta muuten päivällä seisoskellaan kylänraitilla polttamassa tupakkaa ja kuikuilemassa turisteja. Paras, tai surullisin, tapaus oli ehkä Lamatarissa, jossa perheen pää oli lievästi ylipainoinen ja löysä mies, joka nukkui kaksi tuntia pidempään kuin naiset, jotka heräsivät ennen auringonnousua tekemään ruokaa. Naiset sen sijaan puuhastelivat terävästi ja tottuneesti askareissaan, jättäen miehet istuskelemaan eksyneen oloisina porstualle.


Kuva: Phewa Lake

Tätä järjestöä kutsutaan Empowering Women of Nepaliksi, joka kouluttaa naisia oppaiksi ja kantajiksi, ja tämän koulutuksen avulla myös voimistaa naisia ja tehdä heistä itsenäisiä ja yksilöllisiä. Täytyy koko ajan muistaa, että naisten vapaus valita haluavatko he esimerkiksi olla koulussa ei ole yhtään todellista täällä, ja tällaiset järjestöt ovat todella tärkeitä. Empowering Women of Nepalin perustajat ovat samoja, jotka ovat vastuussa Three Sisters Adventure Trekkingistä, ja jonka sivussa pidetään myös Three Sisters Guest Housea. Alun perin nimenä oli Chettri Sisters, viitaten kolmen perustajasisaren kastiin, mutta kun ajat ovat muuttuneet, Chettri muuttui Threeksi. Vielä Lonely Planetin uusimmassa painoksessa (syyskuu 2009) on vanha nimi, mutta älä anna tämän hämätä.

Kun olimme päättäneet tukea naisten työllisyyttä jne., me aloimme tehdä suunnitelmaa tulevasta trekistämme. Annapurna Conservation Area on seitsemän ja puolen tuhannen hehtaarin kokoinen, jossa asuu noin satatuhatta ihmistä. Joka vuosi 36'000 trekkaajaa painelee kylästä toiseen erilaisia reittejä, joista suosituimmat ovat kolmen viikon trekki Annapurnien ympäri, alle kahden viikon mittainen nousu Annapurnan perusleiriin, Jomson ja monet muut. Me oltiin jo alusta asti asetettu Everestin ja Annapurnien perusleirit vastakkain, ja valittu matka Annapurnien keskelle, 4130 metriin. Everestin perusleiri olisi mennyt vielä korkeammalle, mutta Annapurna kuulosti laadullisesti paremmalta. EBC ei muuten ole edes Mt. Everestillä, vaan toisen vuoren rinteessä. Itse Annapurnia on useampi, ykkösestä neloseen, sekä useita muita kuten Macchapuchre, Hiunchuli ja Mardi Himal. Isoin näistä on tietenkin Annapurna I, 8091 metriä.

Me tehtiin jo heti alussa selväksi, että me ollaan riukujalkaisia opiskelijoita, eikä me olla edes varmoja meidän fyysisestä kyvystä kivuta ABC:lle asti. Siksi me haluttaisiin suunnitelma, jossa olisi hyvin aikaa lyhyemmillekin päiville. Me oltiin myös kuultu mahdollisuudesta palkata opaskantaja, ettei meillä tarvitsisi olla erikseen opasta ja kantajaa. Opas olisi maksanut 18 dollaria, ja "pelkkä" kantaja 10 dollaria per päivä. Opaskantajan liksa oli 15 dollaria päivässä. Tämä kävikin meille hyvin, eikä me haluttu tinkiäkään tästä, koska nämä liksat olivat pääosin ennalta määrätyt kusetuksen minimoimiseksi niin palkkaajien kuin palkattavienkin puolesta.

Meidän opaskantajaksi päätyi Puspa Pun, pun-kansaan kuuluva noin 25-vuotias nainen Annapurnan alueelta lähellä Ghorepania. Hän vaikutti mukavalta, ja puhui perushyvää englantia. Varsinaiset oppaat puhuvat yleensä hyvää englantia, ja kun taas kantajien ei yleensä tarvitse, ja opaskantajien englannin taito on yleensä jostain tältä väliltä. Ensitapaaminen oli aika hermostunut, etenkin kun ei tiennyt mistä puhua, kun kummallekin osapuolelle reitti ja muutkin matkaan liittyvät asiat olivat aika selviä. Me vaihdettiinkin muutama sana, hymyiltiin ja sovittiin tapaaminen lodgella seitsemältä seuraavana aamuna.

Suunnitelma oli siis matkata kolmistaan 12 päivää Annapurna Base Campille ja takaisin Poon Hillin kautta. Monet pystyvät vetämään suoran reitin Phedistä ABC:lle ja takaisin ehkä 6-8 päivässä, mutta me haluttiin varata kunnolla aikaa myös lepäämiseen ja akklimatisoitumiseen. Poon Hill on hieman sivussa suorasta reitistä, ja me saisimme kokeilla ilmanalaa yli 3200 metrissä ennen laskeutumista takaisin kyliin ja lähestymistä kohti varsinaista solaa, joka veisi "Sanctuaryyn". Me teimme matkan edetessä muutaman muutoksen alkuperäiseen suunnitelmaan, kerran matkan helpottamiseksi ja kaksi kertaa kuntotasomme noustessa kävelimme yhden kylän pidemmälle.

Reitiksi muodostui siis: Naya Pol - Hille - Upper Ghorepani (Poon Hill) - Tadapani - Ghandruk - Chomrong - Dovan - Macchapuchre Base Camp - Annapurna Base Camp - Sinuwa - Jhinu Danda - Deorali - Phedi.

Enemmän trekkiin liittyvistä asioista ja itse trekki päivä päivältä julkaistaan piakkoin. Päätimme lukemisen helpottamiseksi julkaista nämä merkinnät erikseen.

Mäiltä vuorille

Lastenkodilla onkin ollut viimeaikoina vilskettä ja vilinää, kun tänne tuli neljä lasta lisää huolimatta siitä että täällä on jo paikat täynnä. Periaatteessahan siis tänne mahtuisi 36 lasta, mutta meidän tekemän listan mukaan täällä pitäisi olla paikalla 43 lasta. Onneksi kaikki ei ole täällä kerralla paikalla, vaan muutamat lapset on omilla tai host-perheemme sukulaisilla kylässä! Ei tässä muuten ongelmaa ole mutta nukkumapaikkoja ei vaan riitä kaikille. Aiemminkin lapset on nukkuneet kaksi samassa sängyssä, plus että kaikki pienimmät kuusi lasta jakaa saman sängyn. Nyt lapsia nukkuu vähän miten sattuu, mutta kyllä kai sopu tilaa antaa, toivotaan.

Jännää ja kammottavaa on myös ollut se että eräänä päivänä taannoin kurkistettiin lasten suihin, ja järkytyttiin pahanpäiväisesti. Lapsilla on periaatteessa olemassa hammalääkäri, mutta koska rahaa ei ole niin heitä ei voi kun viedä sinne kauhisteltavaksi, erityiseen hoitoon ei ole rahaa. Siksi me neljä suomalaista vapaaehtoista otettiin projektiksi yrittää kerätä rahaa että edes pahimmat tapaukset saataisiin hammaslääkäriin. En nimittäin ollenkaan ymmärrä miten lapset pystyvät syömään kun takahampaat on joillain ihan mädät!
Myös toisenlaista varainkeruuta suunnitellaan, kun ilmeisesti joulukuussa järjestämme Thamelissa varainkeruuillan. Saamme olla tätä suunnittelemassa ja järjestämässä, joten hauskaa! Tästä tapahtumasta saadut rahat ei kuitenkaan mene hammaslääkäriin, vaan yritetään saada tarpeeksi rahaa jotta lapset pääsis kouluun myös ensivuonna.

Tämä lastenkoti on kieltämättä yksi Nepalin parhaimpien joukossa, täällä on lapsilla asiat tosi hyvin, lahjoitetut rahat käytetään lapsiin eikä kukaan vedä välistä, ja vapaaehtoiset on ollut täällä tietämämme mielellään. Kuitenkin täällä on pulaa tosi perusasioista, kuten että sänkyjä ja tilaa sängyille on liian vähän, kouluunpääseminen ei ole aina ihan varmaa ja perusterveydenhuolto on vähän niin ja näin. Silti nämä lapset on monet luokkansa parhaita koulussa (yksi palkittiin koko koulun parhaana oppilaana vähän aikaa sitten), kaksi täällä olevista pojista käy joka aamu viidestä kahdeksaan jalkapalloharkoissa ja yrittää päästä maan juniorijoukkueeseen ja sitä rataa. Tästä ehkä kertoo paljon se mitä Aamaa sanoo usein, raha ei ole tärkeää. Tai ei ainakaan tärkeintä.

Meillä on ollut Petrin kanssa myös jännää vapaa-ajalla, kun Marianne ja Outi päätti lähteä trekkaamaan, niin me hypättiin paikalliseen bussiin ja mentiin Bhaktapuriin ja sieltä Nagarkotiin. Bhaktapur on vanha kaupunki, jonne sisäänpääsy maksoi 750 rupiaa (semmoinen 7 euroa, eli täällä päin aika kallista!), mutta oli siellä sit sen rahan edestä ikivanhoja temppeleitä ja muita rakennuksia. Me sattumoisin nukuttiin guesthousessa, jonka vieressä oli joku aukio jossa oli jonkinsorttisia rukouskelloja mitä tyypit kävi tökkimässä iltamyöhään, ja aloitti aamulla uudestaan siinä neljän maissa. Vierailtiin siellä myös buddhalaisessa luostarissa, mikä oli hienoa. Ollaan nimittäin haaveiltu että voitaisiin tehdä parin-kolmen viikon vaihto keväällä luostariin, vaikka se maksaakin vähän ekstraa (itseasiassa 50 dollaria viikossa per nenä). Siksi eritoten Kaisla fiilistelee jo valmiiksi vaihtoa. Siellä oli eräs 35 -vuotias naismunkki, joka näytti meille paikkoja, muunmoassa rukoushuoneen jättimäisen Buddhan, ja selitti kauhean iloisena monesta asiasta, vaikka ei osannut englantia paljon ollenkaan. Meille myös tarjottiin hyvää mustaa teetä, ja näytettiin valokuvia ja vaikka mitä. Aivan ihanaa, että meille randomille tyypeille, jotka marssii luostarin pihaan ilmoittamatta mitään ennalta jaksetaan nähdä vaivaa noin paljon!


Bhaktapur


Nämä ei ole pilviä. Vuoristonäkymä Nagarkotista

Nagarkotkin oli tosin hämmentävä paikka. Se on pieni kylä mäen päällä 2000 metrin korkeudessa, vähän yli 30 km päässä Kathmandusta. Siellä ei oikeastaan mitään muuta ollut kun läjä guesthousseja ja hotelleja. Sekä tietysti tajuttomat näkymät Himalajoille ja uskomattomat auringonlaskut ja -nousut. Siellä sit tuli käveltyä mukavasti rinteillä kun ei ollut muuta tekemistä Himalajojen valokuvaamisen lisäksi, auringonlaskua odotellessa. Illalla meille tosin järjesti erilaista aktiviteettiä huoneeseen ilmaantunut jättimäinen hämähäkki (se oli yhtä iso, jos ei isompi, kuin huoneesta löytynyt tuhkakuppi). Eritoten Kaisla oli äärimmäisen iloinen että saisi semmoisen kivan nukkumakaverin huoneeseen, kun säikkyy pienempiäkin monijalkaisia nilviäisiä.
Aamulla oli vähän pilvistä joten ihan parhainta auringonnousua ei näkynyt, mut kun aurinko nousi vähän enemmän, pilvien yläpuolelle niin oli sekin häkellyttävää, ja kutakuinkin sen arvoista että oltiin herätty jo vähän ennen viittä, mikä ei ollutkaan tarpeellista kun oli sen verran pilvistä ettei viitsitty kävellä liian aikaisin hyville auringonnousupaikoille.


Auringonlasku Nagarkotissa


Auringonnousu Nagarkotissa

Himalajojen näkemisestä häkeltyneinä päätettiin mekin että halutaan trekkaamaan mahdollisimman pian. Siksi käytiinkin varaamassa bussiliput Pokharaan ensi tiistaille, heti päivä tai pari sen jälkeen kun ollaan uusittu viisumimme täällä. Vietetäänkin siis meidän "sata päivää Nepalissa" juhlaamme varmaan jossain Annapurnan juurella, tai kenties jo määränpäässämme perusleirissä n.4100 metrissä. Palaamme siis luultavasti blogissa asiaan parin-kolmen viikon päästä, kun olemme palanneet tältä rääkiltä toivottavasti hengissä.

Puolitoista kuukautta

Nyt ollaan oltu Nepalissa jo kaksi ja puoli kuukautta, orpokodissa puolitoista kuukautta. Nyt on alkanut jo tuntua että on pystynyt luomaan tietynlaisen suhteen lapsiin. Lapsien kanssa pystyy olemaan jo normaalisti tuntematta oloaan läntiseksi kuriositeetiksi. Olivathan lapset toisaalta jo tottuneet vuosien myötä läntisiin vierailijoihin, kun orpokoti on ehtinyt työllistämään kiitettävästi kansainvälisiä vapaaehtoisia.


Kuva: Banaaniarmeijan sulkeisharjoitukset

Välillä on saanut ehkä pieniä valaistuksia siitä, mitä lapset ehkä ajattelevat meistä. Monet saattavat pitää meitä rikkaina, mikä aiheuttaa välillä odotuksia meidän järjestämien tapahtumien suhteen. Esimerkiksi syntymäpäivä/läksiäisjuhla taisi olla joillekin vanhemmille pettymys, vaikka me panostettiin mielestämme koristuksiin ja ruokaan hyvin. Jotkut saattavat taas pitää Suomea jonkinlaisena maanpäällisenä paratiisina. Kun kerroimme, että jotkut meistä ovat tehneet työtä puutarhalla, kaupan kassalla tai muussa perusduunissa, jotkut olivat aivan äimänä että sellaisia töitä voi tehdä Suomessakin. Jotenkin vanhemmille lapsille pitäisi saada selitettyä, että Suomessa me teemme hitosti duunia koulutuksen ja elämisen eteen, eikä elämä aina ole helppoa sielläkään, vaikka Nepali olisikin mitä se on.

Toisaalta Suomessa on tottunut sellaiseen perusharmaaseen tylsyyteen, mutta täällä käytetään värejä ja koristeita ronskein ottein. Etenkin nyt kun juhlitaan Divalia, valon juhlaan, talojen seinillä näkee valtavasti värikkäitä lamppuja ja kynttilöitä. Muutenkin jokapäiväisessä elämässä käytetään paljon värejä, ja niillä on omat merkityksensä eri tilanteissa. Nepalilaiset varmaan kuolisivat tylsyyteen luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kuva: Läksyjä

Aika festivaalien välissä meni meidän perushommaa tehdessä. Olemme motivoineet lapsia tekemään läksyjä, mikä vaatii välillä mielikuvitusta. On vain surullista nähdä, kuinka neljävuotias lapsi itkee läksykasan edessä ja pitäisi itseltään löytää sydäntä patistamaan häntä tekemään ne ennen iltaa. Nuorimmat lapset tarvitsevat todella paljon henkistä tukea, koska muuten he kiemurtelevat ja tekevät aivan muita juttuja.

Vapaa-ajan toimissa me monesti luetaan lasten kanssa kirjoja ja lehtiä englanniksi, pelataan lautapelejä tai jotain muuta vastaavaa. Monet lapset tulevat meidän luoksemme pyytämään osallistumaan, vaikka periaatteessahan se pitäisi mennä toisin päin! Suomessa olisi vaikea uskoa lasten ottavan ulospäin näin herkästi kontaktia. Kyllä täälläkin osataan toisaalta olla yksin ja tapella, ja näitä asioita täytyy osata ratkoa. Monesti lisämaustetta meidän työhömme tuo se, että monilla lapsilla saattaa olla traumaattinen menneisyys tai muuten ongelmia perheen kanssa, joskin tämä on helppo unohtaa kun lapset ovat niin iloisia ja eläväisiä eikä aiheet ymmärrettävistä syistä ole usein puheena.

Kuva: Auringonlasku Swayambhunathin (Apinatemppelin) huipulta

Tekisi mieli keksiä lapsille yhtä kehittävää ja osallistavaa toimintaa kuin Suomessa tekisimme, mutta meillä on vaikeuksia aina ymmärtää orpokodin sisäistä logiikkaa. Luonnolliset tekijät, kuten käytettävän tilan vähyys ja lasten määrän ja ikäeron suuruuden poislukien välillä meidän esimerkiksi täytyy olla varoittamatta kesken leikkien aivan hiljaa, ollaan ymmärretty että tämä johtuu siitä että meteli häiritsee naapureita, mutta nämä hiljaisuushetket on ihan irrationaalisia. Välillä taas kaikki komennetaan päiväunille tai sitten onkin yhtäkkiä joku tilaisuus jota pitää juhlia. Monesti myös jos orpokodilla on vieraita, nuorimmat lapset komennetaan laulamaan näille vieraille, vaikka läksyjenteko olisi kesken. Toivottavaa olisi, että päästäisiin tähän sisäiseen logiikkaan mukaan vielä syvemmälle tasolle.

Kuva: Sadhut toivottavat teille hauskaa Divalia!

Omituisuuksia ja erilaisuuksia

Välillä tulee ihmeteltyä joitakin erilaisuuksia tai omituisuuksia, joihin ei ole aikaisemmin törmännyt, eikä varmaan tule törmäämään kotosuomessakaan. Tässä on muutamia joita melkein jokainen on täällä ehtinyt kelailemaan.

Vessapaperittomuus
Jokaisen Aasiaan tulevan kannattaisi varautua tähän klassiseen: vessapaperia ei käytetä. Sen sijaan vessanpöntön vieressä on pieni hana ja kuppi. Kupilla kaadetaan vettä vasemman käden muodostamaan kuppiin, jota käyttämällä pestään herkät paikat. Kahden kuukauden kokemuksella voi sanoa, että vesitekniikka pesee kyllä paperinkäytön, sillä aasialaisella metodilla olo on raikas ja oikeasti puhdas. Ja jos kaikki käyttäisivät täälläpäin paperia vessa-asioillaan, ei täällä olisi puita missään. Jotkut sanovat että huljuttelua kannattaisi harjoitella jo ennen matkaanlähtöä, mutta minusta se on tarpeetonta hössötystä. Kyllä se vesi sinne pyllylle löytää vaikka ei olisi Suomessa kurssia asiasta käynytkään.

Reikävessat
Ruraalimmassa Nepalissa ei lattiassa ole kuin reikä, jossa on posliiniset jalansijat. Reikävessan hyvä puoli on se, ettei tarvitse varsinaisesti koskea mihinkään ylimääräiseen, kuin hanaan ja huljukuppiin. Huljuttelukin sujuu helpommin, kun eurooppalaisen flush-vessan kanssa saa ainakin miehet taiteilla toisen pakaran varassa. Mekaniikaltaan reikävessa ei paljon eroa flush-vessasta, sillä kahvan vääntämisen sijaan reikään kaadetaan reilusti vettä.
Reikävessan kanssa suurin haaste on miten taitella housut ettei niihin tule haisevia koristuksia. Etenkin pussihousujen kanssa saa taitella aikalailla että ne ei ui missään tai ole tiellä. Hame on reikävessoissa helpoin ratkaisu, mutta ei jostain syystä houkuta moniakaan miehiä.
Meitä on tosin yllättänyt kuinka vähän täällä näkyy reikävessoja, lähes joka paikasta on löytynyt flush-vessa toilet-kyltin (tai "totlet") takaa, ja jossain paikoista lötyy kummankinlaiset vessat jotta valinnanvaraa olisi sen suhteen millainen kakka-asento tai haaste tänään houkuttaisi.

Ruokailu
Tämä on ikuisuusaihe meillä, ja jokapäivä esillä meidän suomenkielisessä sananvaihdossa: En pysty ymmärtämään miten pienimmätkin täällä pärjää lähinnä kahdella aterialla päivässä. Toki nämä syö koulussa vähän jotain keksejä, ja koulun jälkeen syödään joku pieni välipala (teetä ja keksiä tai vähän kuivia nuudeleita tai vähän maissia tms). Me vähän häpeillen käydään ostamassa itsellemme hedelmiä, suolakeksejä ja muuta että jaksettaisiin päivät täällä. Tämä ruokailutottumus selittää ehkä vähän sitä miksi täällä juotu chia, tee, on niin makeaa. Sokerisesta teestä saa aika kivasti energiaa että jaksaa pitkän päivän ilman ruokaa.
Mutta en myöskään kykene ymmärtämään miten ihmeessä nämä ihmiset täällä voi syödä kaksi kertaa päivässä lähestulkoon pelkkää riisiä, ja sitä vielä pidetään suurena herkkuna? Itseasiassa täällä naiset jättää riisin pois jos ne haluaa laihduttaa, ja syö sensijaan perunaa tai leipää, ja tämä kuulema tehoaa hyvin. Joskin näin on kuulema hankala elää koska riisi on niin hyvää! Kaislalta riisiä tulee välillä korvista, sieraimista ja kyynelkanavista.

Yleinen kurjuus ja välinpitämättömyys elinympäristöstä
Täällä globaali kapitalismi tekee tihutöitään päivästä toiseen, ja Coca-Colan, Nokian ja Carlsbergin valtavien mainosten välissä kerjäävät vanhukset, rammat ja katulapset. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suuri, ja jokainen suuri talo on ympäröity muureilla, joiden päällä on usein piikkilankaa, lasinsiruja tai nauloja tai kaikkia edellisiä sekaisin. Uutisista voi lukea, kuinka Nepalin hallitus kaavailee kansainvälisen lentokentän rakentamista Pokharaan, vaikka maaseudulla ei ole ihmisille sähköä, lääkkeitä tai aina edes puhdasta vettä. Aivan kuten Suomessakin, raharikkaat ovat lahjoneet hallituksen tekemään juuri ne oikeat päätökset, ja on vaikea uskoa muutokseen. Kolmannessa maailmassa ei muutenkaan voi luottaa viranomaisiin, mikä muuten kannattaa suomalaistenkin joskus muistaa ennen kuin uskoo kaikkeen mitä sanotaan. Täällä roskaaminenkin saa uusia merkityksiä: Suomessa on roskaamista jos pudottaa karkkipaperin kadulle: täällä roskaaminen tarkoittaa kuutiollinen jätettä kadunvarteen. Paikalliset roskaavat surutta kaikkialle ja kaikkialla, ja nurkan taakse kipataan kaikki paperijätteistä pattereihin. Joesta sen näkee parhaiten.
Tähänkin toisaalta on ehkä näkyvillä parannusta, kun suuret ostoskeskukset mainostaa muovipusseista kieltäytymistä, ja kangaskassia ekologiseksi vaihtoehdoksi, joten ehkä kehitystä on näkyvillä. Silti Kathmandussa oleillessa on helppo unohtaa että Nepalissa on paljon aivan uskomatonta, kaunista ja koskematonta luontoa, kun katsoo ympäriltä löytyvää saastetta ja roskaa.

Rakentamisen vapaus
Nepalissa taloista saa tehdä tasan sellaisia kuin itse haluaa. Olemme nähneet hirveän monia erilaisia taloja, jotkut jylhän komeita, toiset psykedeelisen värisiä. Ilmeisesti arkkitehdeille saa antaa vapaat kädet suunnitella ainutlaatuisen mestariteoksen. Suomen rakennuslainsäädäntö saattaisi aiheuttaa paikallisille sydänkohtauksen, sillä jokainen talo on poikkeuksetta rakennettu samasta muotista, ja jokainen projekti täytyy ajaa elämäänsä kyllästyneiden virkailijoiden läpi, jotka tarkastavat, että se varmasti täyttää kaikki maisemalliset säädökset ja luvat. Hohhoijaa.

Kulttuurin rikkaus
Suomen menneisyys metsän kansana kalpenee nepalilaisten tuhatvuotiselle sivilisaatiolle, joka näkyy ja kuuluu. Juhlien rituaalit, jokapäiväinen rukous, tikat, jumalkoristukset ja kaikki vastaava jaksaa ihastuttaa. Ihan harmittaa kun joutuu kertomaan että meillä ei Suomessa ole oikeastaan mitään vastaavia omia kulttuurisia perinteitä, kaikki on lainattua ja modernia. Onhan suomalaisten shamanistisena perinteenä juhlia keskikesän juhlaa Juhannusta, mutta siinäkään ei ole hirveästi sisältöä kuin pari hassua juhannusloitsua, kokonpolttoa ja ryyppäämistä. Joskin täytyy tunnustaa että kyllä täällä lastenkodillakin ihan pienimmätkin cocacola-joulupukin tunnistaa.

Liikenne
Suomessa kaiken, minkä tietää liikenteestä tai ajamisesta, kannattaa unohtaa täysin kehitysmaihin siirryttäessä. Ensinnäkin Nepalissa liikenne on vasemmanpuoleista, ja toisekseen liikenne on kaoottista. Liikenteessä kaikki sujahtelevat sen enempää miettimättä, aiheuttaen jatkuvia vaaratilanteita itselleen ja muille. Joskus tulee mietittyä, että paikallisilla kuskeilla taitaa olla todella nopea reaktiokyky, tai ainakin jatkuva valppaus, sillä koskaan ei tiedä mistä kolosta syöksyy eteen riksa, tuktuk, pyöräilijä, lapsi tai pyhä lehmä. Lonely Planetin mukaan 49 prosenttia liikennekuolemista on jalankulkijoita. Hehheh. Täällä kuulema suojatiet ym. (ymmärsin että myös liikennemerkit kuuluu tähän ryhmään) on aika uusi juttu, eikä niitä oikein vielä tahdota ymmärtää. Kätevin merkki viittoa liikenteessä on huudattaa tööttiä. Tuut tuut, täältä minä tulen, tuut tuut, minulla on enemmän valoja kun sulla, tuut tuut, sinulla on ruma nenä, tuut tuut, tästä lähtee kiva ääni! Myös töötti-variaatiot on mielenkiintoisia, riksoissa töötistä käy shompoopulloviritelmä, rekoissa taas töötit on tuunattu varsinaisiksi ballaadeiksi.

Informaatiovaje
Välillä turhauttava piirre matkoissamme on ollut se, ettei meille aina viitsitä kertoa kaikkea ellei sitä erikseen kysy. Kerran me olimme lähdössä maauimalaan, ja vaiheilimme vähän lompakon ottamisen kanssa, sillä emme ajatelleet tarvitsevamme rahaa mihinkään. Ainakaan meille ei oltu sanottu mitään ennalta. Kävikin ilmi että tarvitsimme rahaa taksiin, ja maauimalaliputkin (sekä itsellemme, host veljellemme että lapsille) olivat omalla kustannuksellamme. Yhden kerran taas lääkärille ja apteekkiin kuskattava ripulista kärsivä Marianne joutui maksamaan paitsi omat lääkkeensä, myös Aamaan jalkalääkeet, limsan hänelle ja tietysti taksimatkan (johon sisältyi ihailumatka hostperheemme uudelle tulevalle kodille), isoista summista ei kuitenkaan ollut kyse, vain muutamasta eurosta. Toivottavasti meistä ei kuitenkaan ajatella, että kävelemme ympäriinsä koko ajan rupiatonnit taskuissa, sillä se on ahdistavaa pidemmän. Aina kun meitä pyydetään jonnekin täytyy miettiä miten kohteliaasti voisi kysyä että kuinkas paljon valuuttaa tarvitsisi tällä kertaa olla mukana. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene että me aina jouduttaisiin maksunaisiksi ja -miehiksi, monesti on meillekin tarjottu vaikka mitä, jopa kokonaisia ravintolaillallisia pyytämättä mitään takaisin.

Kolmevuotiaiden koulunkäynti ja läksymäärä
Kun saavuimme tänne niin ensimmäinen äimistys ja kummastus oli pienet, melkein polvenkorkuiset taniaiset koulupuvuissa. Toinen äimystys tapahtui kun nämä palosammuttimen kokoiset otukset avasivat kouluvihkonsa ja alkoivat tekemään läksyjä: kopioida englannin ja nepalin sanoja, sekä numeroita vihkoihin. Tällaisia tehtäviä nämä alkaa tekemään kolmevuotiaina, ja neljävuotiaat on jo aika hakoja, etenkin kirjoittamaan englantia, vaikka kyllä ne nepalinkin aakkoset sujuu. Host siskomme kertoi että jotkut banaaneista osasi luetella englannin aakkoset jo ennen kouluunmenoa. Että sellaista.
Vaikka banaanit tekeekin koulupäiviä kymmenestä kolmeen, niin onneksi ne sentään vetelee siellä päiväunia välillä. Jotkut lapsista kuulema kehuskeleekin kuinka ne taas nukkui koko päivän koulussa (ihan niin kuin suomalaiset lukiossa!).

Nepalilainen vieraanvaraisuus
Lapset täällä jakaa aika tunnollisesti kaiken omansa toisten kanssa, vaikka osaa nekin olla tosi omivia kynien, kumien ja terottimien kanssa. Kuitenkin leikit kaikki on yhteisiä ja pelivälineitä ei omita. Myös aikuiset kansalaiset osaa monesti hämmentää, jatkuvasti ollaan kysymässä että "are you happy". Toisia ihmisiä kunnioitetaan paljon halutaan antaa omastaan toisen hyvinvoinnin eteen. Vaikka ei itse oltaisiinkaan kovin varakkaita, niin aina jotakin voidaan tehdä. Marianne kertoi että hän näki kerran yhden lastenkodin lapsista antavan kerjäävälle naiselle ja tämän lapselle rahaa, vaikka tällä pojallakaan ei luonnollisesti ole paljon rahaa tai maallista omaisuutta. Monet ihmisoikeusasiat on Nepalissa todella kurjasti, mutta kyllä täällä myös tiedetään jotain antamisesta ja jakamisesta mikä ei suuren hyvinvoinnin ja omaisuuden maassa ole mennyt jakeluun.

Sairastellen hullulla tiellä

Jokainen meistä suomalaisista vapaaehtoisista on nyt kokenut sairastamisen hyvin korkeatasoisen lääketieteen Aasiassa. Todellisuudessa meidän ei ole tarvinnut huolestua, kunhan vaan hikoilla sairaus pois vuoteen pohjalla. Minulla ja Kaislalla ei ole ollut onneksi kovin suuria ripulin oireita, mutta Marianne ja Outi olivat kuitanneet ilmeisesti Intiasta asti matkaajan lähimmän ystävän, ripulin. Minä olen ollut viimeisin joka on sairastellut vakavammin. Kaisla sairasti melkein heti kun tultiin orpokotiin, muut ystävämme potivat vielä joko kuumetta, ripulia tai kumpaakin jonkin aikaa saavuttuaan.

Minä kuittasin yli 38 asteen kuumeen Freak Street -reissulta. Ajateltiin, että olisi kiva viettää yö keskustassa, kun meille oli tarjottu sellaista optiota. Lähdimme perjantaina Thameliin, jossa viihdyimmekin noin neljään asti. Kävelimme sieltä Durbar Squarelle (ensin meitä ei meinattu päästää läpi 300 rupian turistientryn takia, mutta selitimme että olimme vain menossa Freak Streetille, ja me päästiin läpi), ja hetken hakoilun jälkeen törmäsimme 60-luvun kultaiseen hippighettoon. Totta kai lähes 50 vuodessa hippiparatiisi on muuttunut yhtä ylivedetyksi ja ahdistavaksi kuin Thamelikin, mutta oli siellä vielä jotain haamua vanhasta kulta-ajasta. Kaisla tosin oli yllättynyt kuinka pieni tämä kuuluisa Freak Street on, eihän siellä ollut paljon mitään!

Hinnat kuitenkin olivat selkeästi halvemmat kuin Thamelissa (guest house ei tosin maksanut 3 rupiaa niin kuin kuulemma joskus muinoin) ja kaupoissa myytiin orgaanista teetä, huovutettuja rastapötköjä ja rento aasialaisbiitti kaikui läheisestä levykaupasta. Annapurna Lodge oli viihtyisä (tosin löysimme yhden saakelin ison hämähäkin) ja ganja haisi kun eurooppalaiset hipit vetelivät sitä onnessaan käytävällä. Luonnollisesti jo seuraavana päivänä koko touhu otti yhtälailla päähän aivan kuin ensimmäisinä päivinä Thamelissa. Friikkikadun puolesta voi puhua ainakin sen verran, että se on paljon pienempi kuin Thamel, ja aivan lähellä on paikallisten suosima New Road. Jos Thamelin keskustasta lähtee kävelemään mihin tahansa suuntaan, voi kävellä monta kymmentä minuuttia näkemättä muuta kuin levykauppoja, guesthouseja, travellerirafloja, korukauppoja, vaatekauppoja, riksantyrkyttäjiä, koruntyrkyttäjiä, marijuanantyrkyttäjiä ja niin edelleen.


(Petri jossain Freak Streetin lähistöltä lähtevän pikkutien nurkilla, populaa riittää!)

Freak Streetilta ei tarvitse kävellä kuin pohjoiseen ja vasemmalle, niin pääsee jo paikallisten suosimalle kauppakadulle. Oli jännittävää kokea, kun kello neljän shoppailuryntäyksessä keskellä nepalilaisten muodostamaa merta mietiskeli, minkälaista olisi olla somali Stockmannin hulluilla päivillä. Voi luoja. Huomasi myös kuinka hinnat tippuivat heti kun pääsi ulos ghetosta. Siinä lauantai-iltapäivänä kello neljäsataa metriä pitkässä ja puolitoista metriä leveässä "oikopolussa" tuli myös tunnettua aivan uusia klaustrofobisia tunteita, joita ei varmasti saisi Suomessa aikaan. Halusimme päästä paikasta A paikkaan B, ja huomasimme, kuinka pääsisimme sinne menemättä C:n kautta. Vielä puoli yhdentoista aikaan sama katu oli ollut suhteellisen tyhjä, mutta kello neljä ihmisiä oli pakkautunut rakennusten muodostamaan pilliin kymmenkertainen määrä. Läpihän siitä oli mentävä, aivan kuten suomalaiset menevät läpi harmaan (tai tässä tapauksessa tummanruskean) kiven läpi. En ollut koskaan ollut niin onnellinen henkilökohtaisesta tilasta.


(Kuva 1. Temppeli, eipä kai siinä mitään sen ihmeellisempää. Näillä nurkin asuu myös Kumari)


(Kuva 2. No onneksi ihmisistä ei ole pulaa...)

Sairastuminen siis alkoi minun tapauksessani luultavasti Annapurna Lodgesta, jossa nukuin alushousuisiltani päälläni vain ohut lakanakangas, jonka oli aiemmin ostanut Thamelista lastenkodin sänkyäni varten. Yö oli todella kylmä, ja aamulla tunsin karheutta kurkussani. Tähän yhdistettiin vielä kylmä vesi, maantiepöly ja jääkylmä iltapäiväolut restaurangissa ja tapaus oli selvä. Illalla aivastelin kahdenkymmenen minuutin välein, ja nukuin todella sekavasti. Aamulla heräsin kuumeisena, kurkkukipuisena ja surkeana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa minun olla sängyssä, syödä haaleaa linssikeittoa ja napostella kuumelääkkeitä (söin niitä tosin vain yhden aamulla ja illalla).

Nepalilaisten suhtautuminen sairastumiseen on toisaalta samanlaista kuin suomalaisten, mutta on niitä eroavaisuuksia. Minun ei anneta syödä oikeaa ruokaa: sain maanantaina aamulla nuudelikeittoa ja illalla haaleaa linssisoppaa. Suomessa olisin vetäissyt sairauteeni kunnon muhennokset, patongin ja mahdollisimman tujun nuudelikeiton soijalla. Eihän keho muuten saa ravinteita tapella sisässäni vellovia laittomia maahanmuuttajia vastaan! En saa myös tehdä mitään enkä käydä missään, tosin Kaislallekin alkoi olla jo liikaa se, että olin koneen ääressä paljon, mutta ehkä se selittyy hänen lapsuutensa traumoilla (Kaisla ei saanut olla koneella kipeänä). Mutta mitä muutakaan sitä tekisi? Kun keho on heikko, täytyy pitää mieli aktiivisena.


(Kuva 1. "Uskallakin ottaa kuva!" "Hähä" Eli näin se sairastaminen hoituu Petrillä)


(Kuva 2. Tässä paikallinen guru säätää melkein valmista Mandalaa pihalle pujan hengessä, Petrin maatessa sängyssä ylhäällä.)

Tätä kirjoittaessa kuumetta ei enää periaatteessa ole, ja kurkkukaan ei ole niin äreänä. En ole osallistunut alakerran pujaan (paikalliseen jumalanpalvelukseen) tai sen ympärillä olevaan häslinkiin. Yritin pestä vaatteitani, mutta Aamaa tuli, löi banaanin ja omenan käteen ja käski takaisin ylös lepäämään. Siellä ne minun pussihousut ja puuvillapaidat lilluvat. Mielenkiintoista oli myös siunaus, jonka sain Aamaalta. Eilenillalla mamma tuli huoneeseen, antoi minulle tican (pyhän otsamerkin), levitti ticajauhetta minun kurkulle, vatsaan ja selkään, ja antoi minulle päähieronnan. Se hieronta ei muuten ollut mikään erityisen hellä, kun minun päätäni ravisteltiin ja Aamaa samalla mutisi jonkinlaisia rukouksia karkottaakseen sairauden pois minusta. En tiedä mikä auttoi, Aamaan lähdettyä vetämäni kuumelääke, Jumalan siunaus vaiko Kaislan minulle salakuljettama himoannos riisiä, perunacurrya ja linssikeittoa. Nepalilaisten jumalakäsitys on muutenkin ollut minulle hämmennys, kun toisaalta jumalia on hindumaisesti kolmetoistatuhatta tusinassa, mutta toisaalta yleensä viitataan vain "jumaluuteen", joka on kaikkialla. Ehkä Aamaan siunaus vetosi jumaliin, joita sattui sinä hetkenä kiinnostaa puhdistaa kehoni sairaudesta ja synneistä.


(Tässä perheen aikuiset ja sukulaiset istuu ja odottaa pyhää toimitusta, minkä pointti meni Kaislaltakin aika ohi kun se nuokku väsyksissä lasten kanssa)

Eli toistaiseksi ainakin paikallinen jumaluus on parantanut minun sairaudesta, joten minulla ei ole ollut tarvetta pyytää ketään rukoilemaan kristinuskon Jumalaa vaivautumaan takiani. Sen verran voisin ainakin pyytää, että tällä hetkellä meidän bedbugivahtimme on viisijalkainen rampa hämähäkki, joten luonnonvoimia voisi pyytää Rekun avuksi pitämään pienet, vertaimevät inhokit poissa huoneestamme. Uncle Pete needs YOU, my eight-legged friend, to join the fight. Joitakin päiviä sitten muut vapaaehtoiset osallistuivat bedbugiholokaustiin, ja he tappoivat niitä useita satoja. Ei ne kuitenkaan ole täältä läheskään sukupuuttoon kuolleet. Taistelu jatkuu.

Tanssii luteiden kanssa

Arki children homella tuntuu olevan jo hyvin hallussa, vaikka ei ollakaan vielä täysin opittu lasten rytmiin, siis lähinnä aamuviiden herätyksiin. Kello kuudeltakin ylös raahautuminen aiheuttaa monesti ihan tarpeeksi henkistä kärsimystä. Toisaalta onhan nukkumisessa ollut välillä ongelmia: aamuneljältä pärähtää käyntiin jonkinlainen sähkövimpain, jonka pörinä kuuluu kolmanteen kerrokseen asti. Milloin tahansa yöllä koirat voivat alkaa haukkumaan kuin maailmanloppu olisi tulossa, tai ajoittainen bedbugi trekkaa reittä pitkin ruokailemaan.
Kaksi vapaaehtoista Suomesta saapui viikko sitten, ja on ollut mukava että on saanut puhua suomea muillekin kuin toisillemme, etenkin kun Marianne ja Outi on meille tuttuja jo ennestään. Ongelmaa vapaaehtoisten määrästä ei ole tullut: joskus jopa karkaa muita suomalaisia pakoon lasten seuraan, ja välillä voi ottaa päinvastoin breikkiä orpokodin normaalista hulivilinästä härmäläiseen rauhallisuuteen.


Lapset rakastaa kameroita, ryhmäkuvia, kuvaamista ja poseeraamista. Tätäkin varten lapset tuli melkein riuhtomaan minut meidän huoneesta: "Otetaan kuva! Nyt!"

Lapset on ollut myös ihan innoissaan oppimassa suomea, ollaan kirjoitettu vaikka kuinka pitkiä muistiinpanoja lasten vihkoihin, ja nyt täällä kuuluukin aamuisin monesta suusta "hyvää huomenta". Kun Marianne ja Outi saapui sai hekin heti todistusaineistoa suomen kielen taidoista, kun lähes jokainen vanhemmista lapsista kysyi vuorotellen "mikä sinun nimesi on" ym. Ihan pienimmätkin osasi kysyä "mitä kuuluu", vaikka en olekaan ihan varma ymmärtävätkö banaanit mitä tämä lause tarkoittaa. Toisaalta lapset oli myös heti nepalistamassa Mariannea ja Outiakin, ja antoi heille nepalinimet heti ensimmäisen täällä olo tunnin sisään! Nyt meidän suomalaisten joukko tunnistaa täällä nimekseen Kalpanan, Bigashin, Sapanan ja Bipanan.


Kuvassa Bipana, Kalpana, Bigash ja Sapana



Outi ja Marianne

Ollaan myös ehditty pitämään ensimmäisiä vapaapäiviä, mikä viivästyi aika paljon aiotusta kun minä ehdin sairastumaan 39 asteen kuumeeseen pariksi päiväksi. Oli kuitenkin ihanaa päästä syömään jotain muuta kuin riisiä ja ylipäätään ihmettelemään maailmaa. Children homelta Thameliin kävelee puolisen tuntia, joten mitään maksullisia kulkuvälineitäkään ei tarvitse käyttää, lisäksi matkalta löytyi kaikkea jännää, esimerkiksi reilun kaupan liike mikä riemastutti minun päivääni, vaikken tietenkään täysin varma voi olla kaupan reiluudesta.

Lähes päivittäin ollaan myös saatu nauttia nepalilaisen tanssin seuraamisesta, kun lapset on harjoitelleet tuntitolkulla tanssejaan lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Paikalla on ollut myös ihan tanssiopettajia, joilla on ollut ilmeisen selvä käsitys siitä kuinka puhtaasti tanssi täytyy osata. Lapset harjoitteli yhteensä viittä eri tanssia, mistä kahdessa tanssii neljä lasta ja kahdessa kaksi lasta, sekä ihan pienimmästä päästä olevat lapset harjoittelivat pareittain kävelyä ja tervehtimistä vuorollaan. Nepalilainen tanssi on mielestäni laadultaan hyvin monimutkaista, siinä monesti ihan sormienkin asennolla on suuri merkitys, ja ylipäätään liikettä on paljon: lantio heiluu, jalat liikkuu, ylävartaloa ravistellaan ja käsiä vielä heilutellaan eri suuntaan. Minä, joka en muutenkaan tunne oloani kovin kotoisaksi tanssiessani, olin tappaa itseni kompuroimalla, kun tytöt houkutteli minut tanssimaan kanssaan... Olen myös ollut yllättynyt kuinka keikisteleviä tanssit saattavat olla, ottaen huomioon että useat nepalilaiset ovat selittäneet meille että täällä naisihanne on ujo ja hiljainen. Lapset myös ottaa tanssimisen tosi vakavasti ja ne harjoittelevat ihan tosissaan. Nekin jotka eivät saaneet tanssia osaa monia tanssiliikkeitä, ja on yhtä paljon hengessä mukana kuin tanssivatkin lapset. Kun he pääsivät kokeilemaan esiintymispukujaan kuhisi koko lastenkoti, pienimmät eivät meinanneet pysyä nahoissaan, vaikka eivät itse edes pukeutuneet, ja yksi tyttö minun vieressäni huokaili ja kuiskasi "nyt minun siskoni tulee" kun hän näki ensimmäisen kerran tämän esiintymispuvun.


Tässä yksi pienemmistä pojista esiintymispuvussa odottamassa esitykseen lähtemistä Bradin, Aishworyan toisen koiran kanssa.


Matkalla esitykseen. Meitä varten oltiin vuokrattu minibussi, ja meitä istui siellä kahdessa kerroksessa - isommat alimmaisina ja pienimmät päälimmäisinä. Huomatkaa vasemmassa alanurkassa pojan esiintymisasu joka on täynnä pieniä swastikoita, hih. Oikealla ylänurkassa kurkkii Marianne.

Varsinainen tanssiesitys oli hieman erilainen kun olimme kuvitellut. Siellä oli paljon muitakin esiintyjiä, muilta orpokodeilta ja lukiosta jossa esitys järjestettiin. Meitä hämmensi, että vaikka kyseessä oli hyväntekeväisyysesitys tämän orpokodin hyväksi niin emme nähneet paikalla mitään lahjoituslaatikkoa, ainut tulo ilmeisesti siis oli ollut pääsylippu esitykseen, joka oli 50 rupiaa (alle puoli euroa).
Myös hämmensi kuinka vähän ulkoiseen koristukseen oltiin nähty vaivaa, sillä ainut "koriste" paikalla oli juliste jossa luki tapahtuman nimi, sponsorit ja orpokodin nimi. Meille kuitenkin kerrottiin että vastaavanlainen tapahtuma järjestetään taas lokakuussa, ja päästään järjestämään sitä joten panostetaan sitten varmasti enemmän koristuksiin. Lapsilla kuitenkin oli ollut tosi hauskaa, ja ne oli ylpeitä suorituksistaan, mikä oli varmasti pääasia, ja minä nautin kyllä muutenkin tosi paljon esityksistä.


Poikien tanssiesityksen alusta. Aikamoisia tanssiliikkeitä nekin veti, vaikka nyt vielä näyttää ihan rauhalliselta!


Tää on esityksen jälkeen, kauniita esiintymispukuja!

Meille on myös ehtinyt iskeä täihysteria, kun eilen Marianne näki kun lapset nyppivät täitä toistensa päistä, kun aiemmin meille oltiin sanottu että ei täistä kannata huolestua. Tuntui että heti alkoi päänahkaa kutittamaan ja hepuli iski, etenkin Mariannella jolla on pitkään ja hartaasti kasvatetut rastat! Tuli sellainen olo että täytyy heti parin päivän sisällä käydä haalimassa jostain vähän lisää huiveja, että saa käärittyä hiukset piiloon niiltä pomppivilta vitsauksilta. Oltiinhan meille puhuttu täistä jo aiemmin, mutta nyt ne vasta tuntuivat todellisilta. Petri on henkilökohtaisesti julistanut Jihadin kaikkia luonnon vertaimeviä pimeyden otuksia vastaan, etenkin bedbugikokemustensa jälkeen, kun kummassakin kämmenessä, käsivarressa, kyljessä ja reidessä oli nättejä patteja bugien yöllisistä puuhista. Ongelmaa ei ollut petivaatteiden tuulettamisen jälkeen, ja Mariannen ja Outin tullessa Petri vaihtoi nukkumatilaansa yläpedille, vaikka viime yönä bedbugit iskivät ilmeisesti uudelleen kun Outi heräsi jalat ja kädet täynnä kutisevia paukamia.