Vettä ei ole ollut viimeiseen 2-3 päivään. Vessa ei vedä, ellei siihen täytä vettä ulkopuolelta, ja tietenkään vettä ei ole ulkona säiliöissäkään kun on juuri vääntänyt maailman isoimman kakan ja käyttänyt viimeiset tipat sen hukuttamiseen (ei hukkunut). Minä pakenin lopulta Thameliin hoitamaan vessa-asiani, kun ummetus on alkanut vaivamaan pelkästä kakkaamisen pelosta. Ei muuta kuin mocchachino nassuun ja pöntölle rukoilemaan!
Pohdinnan hetkillä aloin miettimään Nepalissa syntynyttä, aivan uudenlaista suhdetta vessoihin. Etenkin matkatessa tulee kohtaamaan kaikenlaisia vessoja, ja tietenkin erityisen positiivinen vessakokemus jää mieleen loppuiäksi. Samalla tavalla erityisen ikävä, paska vessa tulee painajaisen tavoin kummittelemaan öisin. (Trainspottingin "The worst toilet of Scotland" antaa vähän osviittaa mikä tällainen painajainen voi olla.) Istuessani kävin läpi ne monet vessat missä on tullut vietettyä aikaa, ja ajattelin jakaa tämän kokemuksen lukijoidemme kanssa.
Yleisin vessakokemus
Turistialueilla matkatessa yleisin vessatyyppi on flush-vessa, mutta kunnioitettavissa paikoissa kun yleensä sekä flush- että reikävessa. Vessa on perussiisti, mutta ilmassa on epämiellyttävä haju. Nousee epäilys että saippua on likaisempi kuin mikään mihin omassa kehossaan voi koskea (tiedoksi: ihmisen kaikkein likaisin kohta on KASVOT, ja etenkin suu; ihmisen puremassa on moninkertainen tulehdusvaara esimerkiksi koiran puremaan verrattuna). Kuitenkin hommat tulee hoidettua ilman suurempaa epämiellyttävyyttä, ja hyvällä onnella vettä on tarpeeksi että kehon toimintojen tulos häviää putkistoon.
Pahin vessakokemus
Vessan haistaa jo kaukaa, joten sitä ei tarvitse erikseen etsiä. Yleensä bussireittien varrelle rakennetut vessat ovat pahimpia, koska siellä käy yleensä jopa tuhansia ihmisiä päivän mittaa. Intialaistyylisiä reikävessoja on rakennettu useita vierekkäin, ja niitä erottaa joko vaneri tai pelti. Nepalissa harvoin tuulee, joten vaikka seinän ja katon välissä on rako, haju jää ja pinttyy kaikkialle (jostain syystä reikävessat haisevat aina). Onnella vessassa on pieni käsihana, jossa saa huuhteluvettä. Jos tällaista ei ole, sitä on tuotava ulkona olevasta hanasta, jossa on tietenkin aina kymmenen ihmistä pesemässä käsiään. Muussa tapauksessa mitä tulikin tuotettua kaakeleille, jää sinne. Jos vettäkään ei tule, ei hätää: Nepalissa highwayt myötäilevät jokia.
Toinen tilanne on länsimainen flush-vessa, kun vesi on loppu. Tyypillinen tilanne on turistihotelli, jonka käytävävessa on hirvittävällä tavalla tukossa. Vaikka et itse kärsisi ripulista, turistiryhmä käytävän päässä kärsii tästä kauniista taudista, ja kuulet kuinka puolen tunnin välein käy ensin huoneen ovi, sitten vessan ovi, ja takaisin. Tiedät, ettei vettä tule, mutta alkaa olla jo hätä siitä pannukakusta ja mustasta kahvista, jonka nautit hetki sitten. Haju tulvii jo käytävään. Vastahakoisesti poistut huoneestasi ja astut vessaan. Pöntön kansi on kiinni, mutta se on pakko avata. Kantensa menettänyt roskis tulvii paskapaperia, ja niitä on lattialla. Torakka pakenee viemäriin ja hyppyhämähäkit ovat vallanneet ikkunan. Mietit, ovatko ne myrkyllisiä, kun joudut kuitenkin istumaan naama ikkunan vieressä. Haju on sietämätön. Avaat pöntön, ja ennen valkoinen vessa on nyt ruskean eri sävyissä. Seassa on hiukan verta. Luulet, että et pysty siihen, mutta tuntuu että suoli repeää. On siis tehtävä se, mikä tuntuu mahdottomalta: vedät henkeä avoimesta ikkunasta ja istut työskentelemään. Harmi vaan että joku takoo ovea ja huutaa hepreaksi kirouksia. Vessassa ei ole kuppia, ei pikkuhanaa pöntön vieressä, ei paperia, ei saippuaa. Peset itsesi epätoivoisesti (likaisen) lavuaarin vieressä melkein toisella puolella vessaa. Peset vedessä käsiäsi, ennen kuin lopulta luovutat vessan israelilaiselle turistille, joka meinaa tappaa sinut syöksyessään vessaan. Päätät vaihtaa hotellia, ja käydä aivan ensimmäiseksi suihkussa: huomaat että sielläkin on samat ripulit pöntössä, ja plussana poistoputki ei vedä, joten pian koko lattia lainehtii pesuvedestä (jossa lilluu tupakantunppi, kuka hitto polttaa vessassassa?). Perkele.
Ahdistavin vessa
Yöpyessämme Bhaktapurissa Kaislalla ei ollut ongelmia käydä vessassa, mutta minä sen sijaan 183-senttisenä miehenä huomasin kykeneväni aivan uusiin akrobaattisiin taitoihin. Minun jalkani eivät mitenkään mahtuneet siihen tilaan, mikä oli varattu seinän ja pöntön väliin, joten istuin pöntöllä poikittain. Se ei vielä varsinaisesti ollut ongelmallista, mutta itseni peseminen oli lähes mahdotonta. Käteni ei mahtunut mistään suunnasta berberille, enkä enää edes muista minkälaiseen akrobaattisiin ulottuvuuksiin minun piti taipua. Muistan vain hiipivän avuttomuuden ja klaustrofobian, mutta jotenkin siitä selvisin. Nepalilaisille ilmeisesti riittää, että huoneessa on vessa: se kuinka paljon tilaa on varattu ympärille on toissijaista.
Nepalin paras vessa
Maan parhaimmat vessakokemuksen vetää ehdottomasti Bhat Bhaten Super Storen lähellä oleva Roadhouse Cafén vessa. Sen suunnittelu ei ole tylsää valkokaakelia, vaan sen kaakelit ovat sateenkaaren väreissä. Vessasta löytyy flush-vessa ja pisuaari, ja pisuaarin pohjalla on tuoksusaippuoita. Lavuaarin vierellä on myös malja, jossa on kukka ja hajusteita, saippua on ihoa hellivää hunajasaippuaa. Pöntön ympärillä on reilusti tilaa, ja käsisuihku. Vessa on aina kuiva ja siisti, eikä siellä haise kusi eikä paska. Kätensä voi kuivata joko puhaltimessa tai froteepyyhkeeseen. Peili on puhdas ja särötön. Tämä pesee näyttävyydessään ja miellyttävyydessään jopa länsimaiset vessat, etenkin värillisillä kaakeleillaan. Rikkaana ravintolaketjuna Roadhouse Cafén vessoissa on aina vettä, eikä mikään kakka tuki sitä. Kumpa Suomessakin olisi näin kauniita vessoja.
Siinä siis eri vessakokemuksista. Suomessa nämä muistot varmasti haalistuvat, kun tuttu ja turvallinen vessa on kaikkialla samanlainen, mutta jos suoli ei toimisi näin omituisesti, ei näillä kokemuksilla olisi edes näin paljon painoarvoa. Aasiassa todellakin jokainen vessakokemus on aina erilainen, johtuen sitten omasta suorituksestaan tai ympäröivästä teknisestä osaamisesta.
Viimeaikoina sanottua: "Oppiikohan siihen enää että suoli toimii normaalisti? Toivoisimpa ettei olisi koko ajan joko ripuli, ummetus tai jättikakka."
Bonus: Täman viestin kommentiksi sopisi oma paskin/paras vessakokemukseksi ulkomailta! Kommentoida saa toki muutenkin ihan normaalisti.
Post Scriptum: Lapset voivat hyvin. Vanhemmilla lapsilla on nyt viimeiset loppukokeet käsillä. Eräs vanhemmista lapsista kertoo meille nykyään tarinoita Buddhasta, kun meiltä kysyttiin lempijumalaamme: emme jaksaneet selittää ateismia, joka on jonkinlainen rikosta vastaava asia täällä. Muutamat nuoremmat lapset ovat vierailemassa sukulaistensa luona, ja yksi (Anjana) on saatettu jo kotouttaa; emme ole vielä kysyneet asiaa Pramilalta. Jack, joka täytti 16 vähän aikaa sitten, ei enää saa lain mukaan asua lastenkodilla, joten ymmärtääkseni Jack elää pääsääntöisesti Pramilan luona, mutta on kuitenkin lastenkodin arjessa mukana. Lastenkodilla oli myös käymässä Aamaan toinen tytär ja Pramilan sisko Priti, joka lähtiessään lahjoitti kuntopyörän!
Meille on myös tulossa näillä hetkillä uusi vapaaehtoinen Ruotsista! Onkin siis aika petrata ruotsintaitojaan, senkin takia että kun tulemme Suomeen ja aloitamme uuden lukuvuoden, meitä odottaa ruotsinkurssit joissa meidän oletetaan osaavan ruotsia (ei muuten osata kuin jag heter petri ja hur mår du, viiden vuoden pakkoruotsin tuloksena). Olemme myös lähdössä 29. maaliskuuta Pharpingiin kahdeksi viikoksi luostariin asumaan ja opettamaan munkeille englantia. Pharping on Kathamdun laaksossa sijaitseva kylä, joka yllättäen löytyi Lonely Planetista: se on tiibetiläispakolaisten asuttama kylä.
Täällä on nykyään myös aika lämmin, ylin lämpötilä +27 ja alin +13. Me olemme asuneet tammikuusta asti toisessa kerroksessa, jonka katosta-lattiaan -ikkunat tarjoavat iltapäivästä luontaisen lämmityksen. On ollut jopa tukahduttavan kuuma, ja nykyään pidämme öisinkin ikkunoita auki. Ja koko ajan lämpenee, joten toukokuussa saatammekin olla pelkkiä ruskeita rusinoita (paitsi Kaisla, joka ei rusketu). Lämpötilat ovat aiheuttaneet senkin, että kaikenlaiset mönkiäiset mönkivät piiloistaan: olemme nähneet muurahaisia, hämähäkkejä ja hyttysiä, mutta onneksi vain rajatusti ja harvoin... Toistaiseksi. Inhottavinta oli nähdä kantaravintolamme (Maharajgungin Downt Town Tandoori, parhaimmat naanit ja curryt toistaiseksi) tiskillä vilkkaan ja nopsakan torakan. Odotamme hetkeä, jolloin saamme taas seuraksemme hämähäkkejä ja bedbugeja huoneeseen, mutta toisaalta olisi taas kiva nähdä mitä tapahtui liskollemme alkuperäisessä vapaaehtoisten huoneessa. Ehkä voimme tuoda sen nykyiseen huoneeseemme syömään ylimääräiset eliöt.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Lumbinin tuliaisia ja vesisotaa
Lumbinin reissu oli kiva, mutta sieltä tuotiin yksi ikävä tuliainen. Olihan sekin kokemus, kun aamuyöltä alkaa ripuloimaan pelkkää vettä, ja heti kun on ehtinyt pestä itsensä niin pitääkin kääntyä ja tyhjentää vatsalaukku. Tätä kestikin kaksi päivää, ja ripulilla piti käydä 5-6 kertaa päivän aikana. Opin myös aivan uusia asioita kehostani, kuten esimerkiksi sen miten se pystyy tyhjentymään kummastakin päästä - yhtä aikaa! Muita oireita oli mm. mätien kananmunien hajuiset röyhtäykset, mikä tekikin minun hoivaamisestani Kaislalle todella antoisaa puuhaa. Vaikka olemme viimeaikoina pesseet kätemme entistä neuroottisemmin, sekään ei välttämättä säästä ihmistä tämänkaltaisilta tapauksilta. Kun kokki on unohtanut pestä kätensä vessareissun jälkeen, tai kun paskakärpänen on tanssinut polkkaa ruuan seassa, homma on selvä.
Kun ripuli kuuluu aika varmana osana nepalikokemukseen, muutama viikko sitten sattui jotain mitä en olisi odottaa milloinkaan kokevani täällä. Maanantai-iltana alkoi ensin ukkostaa kaukaisuudessa, mikä oli sinänsä normaalia. Pian salamoikin aivan päällä, ja ukkonen suorastaan jytisti lattiaa. Myrsky oli selviö, ja odotimme vesisadetta. Kun sitten myrsky tuli, ensin tuntui siltä että vettähän sieltä tulee. Tuntui vain siltä että ikkunat tulevat sisään ja katto romahtaa, ainakin äänestä päätellen. Myrskyä rakastavana ihmisenä ajattelin mennä parvekkeelle tutkimaan, ja astuessani ulos sandaalin alla narskahti jotain. Kynnykselle oli kasaantunut läjä jäätä! Taivaalta ei satanutkaan vettä, vaan pikkukiven kokoisia rakeita!
Voitte siis arvata että koko lastenkoti oli aivan täpinöissään ja ihmeissään tästä luonnonilmiöstä. Meitä kutsuttiin ulos ja katolle ihmettelemään jäätä, ja oltiinhan me kyllä äimistyneitä. Lapsia vain ihmetytti myös että meille heidän "paljon jäätä" oli "aika vähän jäätä". SItä kerättiin isoon saaviin, kun täällä on tapana kerätä kaikki ylimääräinen vesi talteen. Vielä seuraavana päivänä sitä oli jäljellä, ja lapset heittelivät sitä toistensa päälle (pari raetta kerrallaan kuitenkin). Emme todellakaan odottaneet näkevämme jäätä tai lunta kuin vuorilla. Kuulemma Nagarkotissa joskus joulukuussa saattoi sataa lunta ehkä pari milliä joinakin vuosina.
Olemme myös kiinnittäneet huomiota, kuinka paljon Aamaa vaikuttaa lastenkodin arkeen. Kun mamma on paikalla, lapset ovat suurimmaksi osaksi hissukseen ja puuhastelevat kaikessa rauhassa. Kun Aamaa sitten lähtee jonnekin pidemmälle reissulle, lapset tuntuvat saavan kestohepulin, joka saa heidät elämään rakkaimpien actionleffojen taistelukohtauksia, tanssimaan, laulamaan, hyppimään ja kierimään. Kaikkein hasardeimpana pidimme kuitenkin leluautoa, johon mahtuu ajamaan alle metrin mittainen lapsi. Yleensä joku isompi lapsi "ajaa" työntämällä, ja pienempi lapsi huutaa "bistare! (hitaasti)", tietämättä että isommilla lapsilla onkin päinvastoinpäivä, ja leluauto lähtee kulkemaan entistäkin lujempaa päin seiniä ja muita lapsia. Tämä saikin miettimään, miten lapsuudesta selvisi hengissä, etenkin Suomessa. En luultavasti nyt ikimaailmassa uskaltaisi lasketella jäistä rinnettä alas traktorin sisärenkaassa kuuden muun ihmisen kanssa!
Helmikuussa juhlistettiin myös Holia, värin juhlaa. Tämä juhla tekee ihmisten elämästä vaikeaa, sillä tämän juhlan aikana jokainen varomaton kulkija yritetään kastella ja värjätä väreillä. Nepalissa tämä ei kai ole niin iso juhla kuin Intiassa, jossa turistien elämä tehdään suorastaan mahdottomaksi, mutta täytyy pitää mielessä muutama kaupunkisissitaktiikka. Aivan aluksi kannattaa shoppailla useamman päivän varaksi, sillä ulos ei kannata mennä tämän kaksipäiväisen juhlan aikana. Kenttäkokemuksen perusteella iskut tulevat ylhäältä, talojen katoilta. Siksi kannattaakin välttää korkeita taloja, ja kulkea seinien vierustoilla. Parhaiten vältyt kastumiselta aukeilla paikoilla. Ahtaissa käytävissä minut yritettiin väijyttää takaapäin, mutta hätäinen tähtäyksen ansiosta kastuin vain lahkeesta. Vesi-ilmapalloja sinkoutuu myös todennäköisesti juuri sokeasta pisteestäsi, eli takavasemmalta tai -oikealta. Tarkasta siis aina myös aktiivisesti takasektorisi, tai kanna taustapeiliä.
Kuva: Tyyppejä taistelun tiimellyksessä
Juhlan jälkeen emme onneksi olleet märkiä tai värikkäitä, eikä lastenkodilla juhlaa muuten juhlittu kuin herkkuruualla ja maratonrukouksilla. Välillä muiden talojen katoilla ja ympäristössä oli sen sijaan täysi rähinä päällä, kun yltä päältä märät ihmiset heittelivät vesi-ilmapalloja muiden talojen katoille. Meidän parvekkeellekin iskeytyi muutama, ja juhlan jälkeen kadut olivat täynnä muovisia riekaleita. Ironisesti lastenkodilla ei tullut vettä hanoista, ja koko Nepal taisi kuivua vesivaroistaan kun kaikki vesi singottiin kaduille. Toisin tämän juhlan kyllä mieluusti Suomeen, kun siellä sitä vettä riittäisi!
Kun ripuli kuuluu aika varmana osana nepalikokemukseen, muutama viikko sitten sattui jotain mitä en olisi odottaa milloinkaan kokevani täällä. Maanantai-iltana alkoi ensin ukkostaa kaukaisuudessa, mikä oli sinänsä normaalia. Pian salamoikin aivan päällä, ja ukkonen suorastaan jytisti lattiaa. Myrsky oli selviö, ja odotimme vesisadetta. Kun sitten myrsky tuli, ensin tuntui siltä että vettähän sieltä tulee. Tuntui vain siltä että ikkunat tulevat sisään ja katto romahtaa, ainakin äänestä päätellen. Myrskyä rakastavana ihmisenä ajattelin mennä parvekkeelle tutkimaan, ja astuessani ulos sandaalin alla narskahti jotain. Kynnykselle oli kasaantunut läjä jäätä! Taivaalta ei satanutkaan vettä, vaan pikkukiven kokoisia rakeita!
Voitte siis arvata että koko lastenkoti oli aivan täpinöissään ja ihmeissään tästä luonnonilmiöstä. Meitä kutsuttiin ulos ja katolle ihmettelemään jäätä, ja oltiinhan me kyllä äimistyneitä. Lapsia vain ihmetytti myös että meille heidän "paljon jäätä" oli "aika vähän jäätä". SItä kerättiin isoon saaviin, kun täällä on tapana kerätä kaikki ylimääräinen vesi talteen. Vielä seuraavana päivänä sitä oli jäljellä, ja lapset heittelivät sitä toistensa päälle (pari raetta kerrallaan kuitenkin). Emme todellakaan odottaneet näkevämme jäätä tai lunta kuin vuorilla. Kuulemma Nagarkotissa joskus joulukuussa saattoi sataa lunta ehkä pari milliä joinakin vuosina.
Olemme myös kiinnittäneet huomiota, kuinka paljon Aamaa vaikuttaa lastenkodin arkeen. Kun mamma on paikalla, lapset ovat suurimmaksi osaksi hissukseen ja puuhastelevat kaikessa rauhassa. Kun Aamaa sitten lähtee jonnekin pidemmälle reissulle, lapset tuntuvat saavan kestohepulin, joka saa heidät elämään rakkaimpien actionleffojen taistelukohtauksia, tanssimaan, laulamaan, hyppimään ja kierimään. Kaikkein hasardeimpana pidimme kuitenkin leluautoa, johon mahtuu ajamaan alle metrin mittainen lapsi. Yleensä joku isompi lapsi "ajaa" työntämällä, ja pienempi lapsi huutaa "bistare! (hitaasti)", tietämättä että isommilla lapsilla onkin päinvastoinpäivä, ja leluauto lähtee kulkemaan entistäkin lujempaa päin seiniä ja muita lapsia. Tämä saikin miettimään, miten lapsuudesta selvisi hengissä, etenkin Suomessa. En luultavasti nyt ikimaailmassa uskaltaisi lasketella jäistä rinnettä alas traktorin sisärenkaassa kuuden muun ihmisen kanssa!
Helmikuussa juhlistettiin myös Holia, värin juhlaa. Tämä juhla tekee ihmisten elämästä vaikeaa, sillä tämän juhlan aikana jokainen varomaton kulkija yritetään kastella ja värjätä väreillä. Nepalissa tämä ei kai ole niin iso juhla kuin Intiassa, jossa turistien elämä tehdään suorastaan mahdottomaksi, mutta täytyy pitää mielessä muutama kaupunkisissitaktiikka. Aivan aluksi kannattaa shoppailla useamman päivän varaksi, sillä ulos ei kannata mennä tämän kaksipäiväisen juhlan aikana. Kenttäkokemuksen perusteella iskut tulevat ylhäältä, talojen katoilta. Siksi kannattaakin välttää korkeita taloja, ja kulkea seinien vierustoilla. Parhaiten vältyt kastumiselta aukeilla paikoilla. Ahtaissa käytävissä minut yritettiin väijyttää takaapäin, mutta hätäinen tähtäyksen ansiosta kastuin vain lahkeesta. Vesi-ilmapalloja sinkoutuu myös todennäköisesti juuri sokeasta pisteestäsi, eli takavasemmalta tai -oikealta. Tarkasta siis aina myös aktiivisesti takasektorisi, tai kanna taustapeiliä.
Kuva: Tyyppejä taistelun tiimellyksessä
Juhlan jälkeen emme onneksi olleet märkiä tai värikkäitä, eikä lastenkodilla juhlaa muuten juhlittu kuin herkkuruualla ja maratonrukouksilla. Välillä muiden talojen katoilla ja ympäristössä oli sen sijaan täysi rähinä päällä, kun yltä päältä märät ihmiset heittelivät vesi-ilmapalloja muiden talojen katoille. Meidän parvekkeellekin iskeytyi muutama, ja juhlan jälkeen kadut olivat täynnä muovisia riekaleita. Ironisesti lastenkodilla ei tullut vettä hanoista, ja koko Nepal taisi kuivua vesivaroistaan kun kaikki vesi singottiin kaduille. Toisin tämän juhlan kyllä mieluusti Suomeen, kun siellä sitä vettä riittäisi!
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Lumbini
Kun lastenkodilla alettiin valmistautua tuleviin kokeisiin ja intoilla hiljalleen Holista, juhlasta josta kerromme seuraavassa entryssä vähän lisää, me päätimme suunnata Lumbiniin.
Lumbini sijaitsee lähellä Intian rajaa, ja on paikka jossa Siddharta Gotama Buddha syntyi. Koska paikka siis sijaitsee niinkin kaukana kuin 280 km päässä Kathmandusta, olimme varautuneet viettämään hyvän osan päivästä bussissa sinne päästäksemme. Ja kuten arvelimmekin, istuimmekin paikoittain ääriään myöten täyteen ahdetussa, kuumassa ja kaupustelijoiden riivaamassa peltipurkissa kokonaisen kymmenen tuntia neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin pääsimme lopulta Lumbiniin (loppupätkän ainoina matkustajina). Lisäksi luulen että bussissa erittyi jotain aivotoiminnan lamauttavaa kaasua sillä en koko matkan aikana kuin lukenut noin kymmenen minuuttia kirjaa ja loppuajan sitten nukuin tai vain istua möllötin parempaa loppua odotellessa. Meidän etu kuitenkin on että nykyään Lumbiniin pääsee suoraan menevällä bussilla, aiemmin Bhairawasta piti jatkaa pompuikas loppumatka riksalla perille. Oltiin siis perillä hämärän hetkillä vähän ennen kuutta illalla.
Lumbini ei ilmeisesti mitenkään suunnattomasti houkuta turisteja puoleensa, tai ainakaan säästölinjalla eläviä sellaisia, sillä guest houset oli odottamaani kalliimpia (me maksettiin yhteensä 650 rupiaa eli 6,5 € per yö). Minut yllätti myös että läheisyydessä oli vain yksi ravintola, jos ei lasketa hotellin omia mistä ainakaan meidän kokemuksella ei saanut mitään muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä (ei edes daal bhaatia!).
Tämä ruokapuoli oli asia josta jäi vähän negatiivinen jälkimaku. Kun pitää vapaapäiviä niin harvakseltaan kuin minä ja Petri nykyään niin odottais vähän makuelämyksiä. Mutta mitä pienistä.
Itse Lumbinin vetonaula on Maya Devi temppeli, eli Buddhan äidille omistettu rakennus josta löytyy jopa täsmällinen kohta missä Buddhan mamma pusersi itsestään ulos tämän uuden elämän... Se oli ihan nätti paikka, pihalla oli paljon, paljon rukouslippuja ja pieniä, pääosin ajalle vähän ennen ajanlaskua sijoittuneiden luostareiden raunioita ja tietysti lipeviä intialaisia turisteja jotka syö ihmisiä katseellaan ja kysyy saako ottaa kuvia.
Kuva: rukouslippuja ja Maya Devi temppeli.
Minun ja Petrin mielestämme mielenkiintoisempi nähtävyys oli paikan monet luostarit. Niitä löytyi monen maalaisia, näköisiä ja kokoisia. Luostarit oli jaettu paikan eri puolille Theravada ja Mahayana alueisiin, ja lisäksi alueella oli kaksi Vipassana keskusta. Niiden välissä olisi pitänyt liplatella ikuisen rauhan tulen äärellä kaunis keinopuroviritelmä, mutta se oli rempassa meidän siellä piipahtaessamme. Tuli kyllä sentään paloi. Me Petrin kanssa yritettiin kiertää kaikki luostarit läpi kävellen, suunnitelmana kiertää toista puolta ja päätyä kaukana etäisenä hahmona siintävälle maailman rauhan pagodalle, ja kiertää toista puolta takaisin. Todettiin kuitenkin että päivä oli kuuma, luostarit etäällä toisistaan, ja monet luostarit kaiken lisäksi rempassa joten kierrettiin vaan muutamissa sisällä asti ja muita ihasteltiin kauempaa. Täytyy kuitenkin sanoa että välillä oli olo kuin Disney landissä, sen verran huikean ja epätodellisen näköisiä oli jotkut luostarit. Kai niillä on varaa rakentaakin kun ilmeisesti luostarit saavat niin paljon lahjoituksia, kaikissa rakennelmissa porteista ja lyhtypylväistä patsaisiin oli kirjoitettuna kuka sen oli armeliaasti paikalle lahjoittanut. Pakodakin muuten osoittautui olevansa niin kaukana kuin se näyttikin olevan, ja vaikka kuinka ehotin Petrille että mitäpä jos hän kantaisi minut perille niin se ei kuulema käynyt. No selvisin minä hengissä kaikesta huolimatta.
Kuva: Ikuisen rauhan tuli ja sen takana "puro".
Kuva: Petri ja mahdollisesti korealainen luostari.
Kuva: Kaisla ja kiinalainen luostari.
Kuva: Maailmanrauhan pagoda.
Kuva: luultavasti thai-luostari
Tän jälkeen rikottiin vielä hotellin suihku (mikä oli tietenkin puhtaasti Petrin vika), ja Petri yritti leikkiä putkimiestä hetken aikaa kunnes keksi että opiskeleekin yhteisöpedagogiksi, haettiin apua ja päästin lopulta suihkuun.
Paluumatka kesti menoakin enemmän, ja täpötäydessä bussissa meitä viihdytti ihmisten lisäksi kukko joka aiheutti minulle melkein hepulin kun se päätti yhtäkkiä varoittamatta tehdä kamikaze-hyökkäyksen minua kohti ulos kassista mihin se oli sijoitettuna. Tällä kertaa istuimme vieläpä bussissa melkein 12 tuntia, ja meidän kohdaltamme puuttui ikkuna joten saimme nauttia suorasta vedosta ja sen tuomista suloaromeista ja saastehiukkasista suoraan sierainkarvoillemme nautittuna,
Lumbini oli kaikesta huolimatta hieno (ja lämmin <3) paikka, ja siellä olisi varmaan hienoa viettää pidempikin aika. Yllättäen se on kuitenkin myös paikka jonka luulisin olevan kauniimmillaan juuri sadekauden jälkeen turistikauden alkaessa, koko paikka olisi varmasti paljon kauniimpi vihreänä ja kukkivana ja kun puolet paikoista ei olisi rempassa (ja ehkä myös hotellin ravintolasta saisi muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä?).
Lumbini sijaitsee lähellä Intian rajaa, ja on paikka jossa Siddharta Gotama Buddha syntyi. Koska paikka siis sijaitsee niinkin kaukana kuin 280 km päässä Kathmandusta, olimme varautuneet viettämään hyvän osan päivästä bussissa sinne päästäksemme. Ja kuten arvelimmekin, istuimmekin paikoittain ääriään myöten täyteen ahdetussa, kuumassa ja kaupustelijoiden riivaamassa peltipurkissa kokonaisen kymmenen tuntia neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin pääsimme lopulta Lumbiniin (loppupätkän ainoina matkustajina). Lisäksi luulen että bussissa erittyi jotain aivotoiminnan lamauttavaa kaasua sillä en koko matkan aikana kuin lukenut noin kymmenen minuuttia kirjaa ja loppuajan sitten nukuin tai vain istua möllötin parempaa loppua odotellessa. Meidän etu kuitenkin on että nykyään Lumbiniin pääsee suoraan menevällä bussilla, aiemmin Bhairawasta piti jatkaa pompuikas loppumatka riksalla perille. Oltiin siis perillä hämärän hetkillä vähän ennen kuutta illalla.
Lumbini ei ilmeisesti mitenkään suunnattomasti houkuta turisteja puoleensa, tai ainakaan säästölinjalla eläviä sellaisia, sillä guest houset oli odottamaani kalliimpia (me maksettiin yhteensä 650 rupiaa eli 6,5 € per yö). Minut yllätti myös että läheisyydessä oli vain yksi ravintola, jos ei lasketa hotellin omia mistä ainakaan meidän kokemuksella ei saanut mitään muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä (ei edes daal bhaatia!).
Tämä ruokapuoli oli asia josta jäi vähän negatiivinen jälkimaku. Kun pitää vapaapäiviä niin harvakseltaan kuin minä ja Petri nykyään niin odottais vähän makuelämyksiä. Mutta mitä pienistä.
Itse Lumbinin vetonaula on Maya Devi temppeli, eli Buddhan äidille omistettu rakennus josta löytyy jopa täsmällinen kohta missä Buddhan mamma pusersi itsestään ulos tämän uuden elämän... Se oli ihan nätti paikka, pihalla oli paljon, paljon rukouslippuja ja pieniä, pääosin ajalle vähän ennen ajanlaskua sijoittuneiden luostareiden raunioita ja tietysti lipeviä intialaisia turisteja jotka syö ihmisiä katseellaan ja kysyy saako ottaa kuvia.
Kuva: rukouslippuja ja Maya Devi temppeli.
Minun ja Petrin mielestämme mielenkiintoisempi nähtävyys oli paikan monet luostarit. Niitä löytyi monen maalaisia, näköisiä ja kokoisia. Luostarit oli jaettu paikan eri puolille Theravada ja Mahayana alueisiin, ja lisäksi alueella oli kaksi Vipassana keskusta. Niiden välissä olisi pitänyt liplatella ikuisen rauhan tulen äärellä kaunis keinopuroviritelmä, mutta se oli rempassa meidän siellä piipahtaessamme. Tuli kyllä sentään paloi. Me Petrin kanssa yritettiin kiertää kaikki luostarit läpi kävellen, suunnitelmana kiertää toista puolta ja päätyä kaukana etäisenä hahmona siintävälle maailman rauhan pagodalle, ja kiertää toista puolta takaisin. Todettiin kuitenkin että päivä oli kuuma, luostarit etäällä toisistaan, ja monet luostarit kaiken lisäksi rempassa joten kierrettiin vaan muutamissa sisällä asti ja muita ihasteltiin kauempaa. Täytyy kuitenkin sanoa että välillä oli olo kuin Disney landissä, sen verran huikean ja epätodellisen näköisiä oli jotkut luostarit. Kai niillä on varaa rakentaakin kun ilmeisesti luostarit saavat niin paljon lahjoituksia, kaikissa rakennelmissa porteista ja lyhtypylväistä patsaisiin oli kirjoitettuna kuka sen oli armeliaasti paikalle lahjoittanut. Pakodakin muuten osoittautui olevansa niin kaukana kuin se näyttikin olevan, ja vaikka kuinka ehotin Petrille että mitäpä jos hän kantaisi minut perille niin se ei kuulema käynyt. No selvisin minä hengissä kaikesta huolimatta.
Kuva: Ikuisen rauhan tuli ja sen takana "puro".
Kuva: Petri ja mahdollisesti korealainen luostari.
Kuva: Kaisla ja kiinalainen luostari.
Kuva: Maailmanrauhan pagoda.
Kuva: luultavasti thai-luostari
Tän jälkeen rikottiin vielä hotellin suihku (mikä oli tietenkin puhtaasti Petrin vika), ja Petri yritti leikkiä putkimiestä hetken aikaa kunnes keksi että opiskeleekin yhteisöpedagogiksi, haettiin apua ja päästin lopulta suihkuun.
Paluumatka kesti menoakin enemmän, ja täpötäydessä bussissa meitä viihdytti ihmisten lisäksi kukko joka aiheutti minulle melkein hepulin kun se päätti yhtäkkiä varoittamatta tehdä kamikaze-hyökkäyksen minua kohti ulos kassista mihin se oli sijoitettuna. Tällä kertaa istuimme vieläpä bussissa melkein 12 tuntia, ja meidän kohdaltamme puuttui ikkuna joten saimme nauttia suorasta vedosta ja sen tuomista suloaromeista ja saastehiukkasista suoraan sierainkarvoillemme nautittuna,
Lumbini oli kaikesta huolimatta hieno (ja lämmin <3) paikka, ja siellä olisi varmaan hienoa viettää pidempikin aika. Yllättäen se on kuitenkin myös paikka jonka luulisin olevan kauniimmillaan juuri sadekauden jälkeen turistikauden alkaessa, koko paikka olisi varmasti paljon kauniimpi vihreänä ja kukkivana ja kun puolet paikoista ei olisi rempassa (ja ehkä myös hotellin ravintolasta saisi muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä?).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)