Paratiisista länteen

Meidän lentomme oli määrätty lähteväksi 28.5. kello 20:30, ja viikko tätä ennen tuntui kulkevan kuin juna eteenpäin. Kovin montaa kertaa ei ollut enää sellaista oloa, että aika matelee, päinvastoin. Yritimme pitää itsemme kiireisinä, jotta emme huomaisi ajan kulkua, mutta osasi se silti aina yllättää. Kun ilta alkoi hämärtyä, ja oli aika mennä nukkumaan, ei voinut kuin vain kelailla kuinka sekin päivä oli ohi, ja lähtöön oli enää X päivää ja XX tuntia. Välillä taas lähtö tuntui epätodelliselta, ja Suomi joltain kaukaiselta, eksoottiselta maalta johon vain mennään käymään. Tuntui, että oltiinhan me Nepalissa oltu aina, miten sieltä muka nyt osaisi lähteä?

Mielenkiintoista oli, kuinka 10 kuukauden jälkeen epätavallisista, omituisista ja shokeeraavistakin asioista oli tullut arkipäivää. Oli helppo kuvitella, kuinka nepalilaiset eivät yleensä reagoi kovin voimakkaasti köyhyyteen ja kurjuuten jota he näkevät joka päivä. Tiedätkö sen tunteen, kun olet koko ikäsi kävellyt samaa kinttupolkua kouluun tai ajat autolla työmatkaasi, ja aivosi menevät autopilotille? Sama oli alkanut käydä Nepalissa, ja mikään ei osannut enää yllättää: ei mätien kasvisten haju kasviskojulla, ei karvalakkimallien karvalakkimallit riksoista, ei tyyppi joka kantaa yksin selässään valtavaa jääkaappia, ei munkki iPodin kanssa, ei köyhyys eikä kurjuus. Se oli tavallista elämää Nepalissa, eikä enää kelaillut samoja asioita kun kelasi juuri maahan tultuaan.

Mitä me sitten tehtiin viimeinen viikko? No, teimme ruokaa lapsille pariinkin otteeseen, kävimme museossa (nepalilaisilla on selkeä asefetissi, kokonainen kerros lähes pelkästään aseita) muutaman lapsen kanssa, piirsimme, hengailimme, shoppailimme ja kävimme 4D-teatterissa. Varmaan tuo viimeinen kohta hämmentää eniten, joten voin selittää sitä parilla lauseella. 4D tarkoittaa 3D-elokuvaa, jossa on myös erilaisia astiärsykkeitä kuten huojuvaa tuolia, hajuja, vesiroiskeita, jaloille läpsimisiä ja selkä- ja perskutittimia. Lipulla sai nähdä kaksi noin 15 minuutin leffaa, jotka olivat lähinnä fiilistelyä 3D-tekniikalla ja kaikilla mahdollisilla aistiärsykkeillä. Eipä siitä muuta jäänyt käteen kuin kokemus ja päänsärky.

Pidimme läksiäiset 27. päivä, jotta voisimme ottaa ihan rauhassa sen 28. päivän. ICYE kyllä kovasti yritti houkutella meitä Kalankiin ICYEn hostelliin viimeiseksi yöksi, ikään kuin me muka haluaisimme väkisin pois lastenkodilta. Elimme myös lakkouhan alla, mutta onneksi lakkoa ei tullut ainakaan meidän maassaoloaikanamme. Olimme siis loppuun asti lastenkodilla, ja lähdimme muodikkaasti taksilla pois, lähes kaikkien lasten vilkuttaessa meille hyvästit. Ne eivät olleet onneksi mitkään itkuparkujäähyväiset, vaan kaikki olivat vain haikeita mutta iloisia siitä että olimme tulleet niin pitkäksi aikaa. Itselle kyllä nousi pala kurkkuun viimeistään siinä vaiheessa kun lastenkoti katosi näkyvistä. Ei sitä voi oikein sanoin kuvailla, se pitää itse kokea.

Tässä tulee muuten nyt sitten tärkeä huomio. LENTOKENTTÄVEROA EI NEPALISSA OLE. Se otettiin pois käytöstä jo edellisenä vuonna, mutta ne saattavat vielä vaatia sitä. Meiltä ei tosin vaadittu, mutta summa vaihtelee siitä alkuperäisestä 1130 rupiasta 1600 rupiaan. Älä alistu tällaiseen kusettamiseen, ihminen. Muuten matkustamisesta ei ole kovin paljon sanottavaa. Viimeistään aamuyöstä oli jo sellainen väsymys päällä etten tajunnut oikein mistään mitään, ja lentokentät ovat aina sekavia ja ahdistavia paikkoja. Kaisla sentään sai nukuttua Abu Dhabi – Münich –välillä, minä sanoin pyh ja pah sellaiselle toiminnalle, kun Etihadin viihdytysjärjestelmässä oli hyviä leffoja ja Led Zeppeliniä.

Viimeistään Münich – Helsinki-Vantaa –lennolla alkoi tulla todeksi se tosiasia, että kohta ollaan Suomessa, ja ympärillä alkoi jo kuulua härmää. Finnairilta jäi tilaamatta meidän vegesafkat, mutta se nyt ei ollut Finnairin lentoruokien tason tuntien iso menetys, pikemminkin helpotus. Alas tullessa tunsin myös jotain mitä en ollut aikaisemmin tuntenut: hirveää korvasärkyä koneen laskeutuessa. Oliko Finnairin kone paineistettu päin helvettiä vai oliko kipu enteellistä? Ja mitä meitä odottikaan astuessamme koneesta ulos? +13 astetta ja vesisadetta. Kiitos Suomi, Nepalin +30 ja pilvetön auringonpaiste olivatkin niin epämukavaa.

Nyt olemmekin olleet Suomessa pari viikkoa. Meni hetki akklimatisoitua kulttuurisesti tähän ympäristöön. Kun pistin huoneeseen valot päälle, iloitsin, että tulee sähköä... Ja sitten tajusin että sitä tulee aina, koko ajan, 24/7. Sama kävi myös veden kanssa. Ja kun vessan valo tuli viiveellä niin automaattinen reaktio: jahas, ei sähköä. Aasian matkaaja huomaa myös heti selkeät erot hinnoissa. Sairaalan kahvilan baageli ja musta kahvi 3,50 €. Siis mitä ihmettä? Samalla summalla Nepalissa söisin itseni ähkyyn ja saisin vielä tähteistä evästäkin. Samassa kahvilassa asetuin automaattisesti kassan viereen että voin tilata sen ylihinnoitellun kahvin ja mutusteltavan, mutta muistinkin että olemme itsepalvelun luvatussa maassa. Liikenne on myös oikeanpuoleista, mutta en ole ainakaan vielä ajanut vastaantulevien kaistalla, paitsi ohittaessa.

Meillä oli myös Nepalissa paha tapa puhua hyvinkin henkilökohtaisista asioista hyvinkin julkisilla paikoilla, kun eihän meitä kukaan ymmärtänyt. Harmittaa vähän ettei meillä ole enää meidän omaa salaista kieltä, eikä voi kommentoida toiselle suomeksi enää mitä sattuu, tai avautua kakkaongelmistaan täpötäydessä bussissa. Ollaan sitä myös taas yhteiskunnan alimmalla asteella, kun meitä ei enää tulla paapomaan rikkaina turisteina. Köyhää opiskelijaa katotaan kun halpaa makkaraa, etenkin jos tällä on rastat ja nahkarotsi. Toisaalta onhan sitä nyt täällä kaikki kaverit (joita en ole yhtään ehtinyt tapaamaan) ja tietenkin perhe ja eläimet. Heti on hirveät juorut menossa, että kuka nyt meni kihloihin, toi sai kakaran, kuka erosi ja miksi, joku muutti ja joku pääsi opiskelemaan, ja toikin värjäsi tukkansa vihreäksi, ihme hippi. On se elämä Suomessa ihmeellistä. Kyllä tämä alkaa varmasti aika pian nyppimään.

Mitään ihmeellistä maata järisyttävää kulttuurishokkia ei kuitenkaan ole tullut. Ollaankin toisaalta pidetty itsemme kiireisenä, minä murehtiessani kadonnutta ajokorttia ja ravaamalla lääkärissä (syytettynä on giardia) töiden lisäksi, ja Kaisla paiskimalla töitä kasvihuoneilla ja iltaisin kokkaamalla, leipomalla ja virkkaamalla.

Tässä oli siis meidän reissu Nepaliin ja takaisin. Toivottavasti lähtevät vapaaehtoiset tai muut travellerit saivat tästä jotain irti. Tätä oli ilo kirjoittaa ja saada kommentteja.

Elämä jatkuu nyt kokemusta rikkaampana.


Viimeisinä päivinä iski sadekausi.


Suitsukekasa Boudhanathissa.


Boudhanathin stupa.

"Bob for apples." Pienimmillä oli tosin turhan pieni suu tähän hommaan.

Muutama kilo naania, vain vähän yli yhdeksan euroa! Lähes 50 ihmiselle!

Meidän läksiäiskakku.

Viimeisenä iltana Boudhassa, sytytettiin öljylamput.

Kaisla sai hennat käteen, taiteilijana sveitsiläinen Maggy.

Ja kakkua ei enää ollut!

Lapset saivat jumalien kuvia lahjaksi.

Buddhalaiset vetävät rukoilumaratonia Boudhanathissa.

Tajuton lössi ihmisiä Boudhassa, ja kaikki vetävät rundia stupan ympäri.