Takaisin Kathmanduhun

Lastenkodillakin on tapahtunut paljon. Järjestimme viime kuussa pienen varainkeruuillan Thamelissa. Päästiinkin taas seuraamaan lasten tanssiharjoituksia, jakamaan flaijereita ja kunnostamaan lahjoitusboksia ym. On ihan hauskaa olla mukana järjestämässä tällaisia tapahtumia, mutta tuntuu että enemmänkin vastuuta saisi olla.
Tapahtuma oli kuitenkin kiva, ja me vapaaehtoiset juonsimme illan. Yleisön pyynnöstä banaanit esittivät kahdesti tuhmasta isoveljestä kertovan tanssin, ja lapset olivat illasta tosi innoissaan. Ruokailijat lahjoittivat yhteensä reilu 8000 rupiita (noin 80 €) siinä lomassa. Tähän summaan ei ole kyllä laskettu sitä mitä ravintola lahjoittaa, kun he lupasivat antaa 20 % illan tuotosta.
Tänne on muuten taas tullut lisää vapaaehtoisia. Meitä on nyt yhteensä seitsemän! Hullummaksi menee kun tänään tänne saapuu vielä yksi vapaaehtoinen Suomesta. Joskin tätä tilannetta kestää vain hetken, kun kolme vapaaehtoisista lähtee ennen joulua.


Tanssia varainkeruuillassa. Puvut vuokrattiin iltaa varten.


Samasta illasta vähän lennokkaampaa tanssia, etenkin pojilla oli hyvä meininki.

Ollaan myös ehditty juhlia itsenäistä Suomea täällä, kun yleislakon takia ei päästy Nagarkotiin mihin meidän alunperin piti mennä. Vedin kurthan päälle ja Petrikin melkein-siistin paidan ja sammarit ja marssittiin Suomen suurlähetystölle ilman mitään kummempia odotuksia. Kutsukortissa oltiin mainittu jotain iltapäiväbuffetista, mikä ei mielestäni kuulostanut kovin hienolta tai ihmeelliseltä joten en pitänyt kovin vakavana kutsukortin pukeutumiskoodia bisnesspuku (eihän meillä edes täällä mitään bisnesspukuja ole, pyhä Gautama sentään!). No, päädyttiinkin siis tilanteeseen joka muistutti enemmänkin iltapäivä cocktailkutsua, snackseineen kaikkineen. Ei kumpikaan oltu oikein kotonamme keski-ikäisten bisnessihmisten keskuudessa, ja loppujen lopuksi lähdettiin (karattiin?) tunti ennen tapahtuman loppua kun aloin voida pahoin kaikessa jännätyksessä.

Nyt lastenkodilla valmistaudutaan koulukokeiden lomassa uuteen varainkeruuiltaan joka pidetään lauantaina. Eilen saatiin tehtyä flaijeri tätä varten, joten toivottavasti päästään pian niitä jakamaan Thameliin. Meitä vapaaehtoisia vähän pelottaa turistien vähyys mikä on jo todellakin pistänyt silmään täällä. Tuntuu että Thamelissa, mikä siis todellakin on vain turistialue, saa välillä kävellä hetken ilman että silmiin osuu yhtään turistia. Pokharan turistialue taas panamalaisen vapaaehtoisen mukaan oli tosi autiona. Mistä me siis saadaan ihmisiä meidän varainkeruuiltaan?!
Onneksi pelastus jo lähestyy taivaalta, kun osa minun ja Petrin perheenjäsenistä tulee tänne tänään. Siis väkisinkin ainakin neljä ihmistä on seuraamassa esitystä! Hurraa!

Mutta nyt täytyy myös kertoa jotakin todella surullista. Yksi ensimmäisistä Aishworyaan tulleista lapsista on karannut täältä. Kyseessä on murrosikäinen poika, josta meille selvisi paljon henkilökohtaista tietoa viimeisen täällä olo kuukaudemme aikana. Hän on meille kaikille vapaaehtoisille ollut todella läheinen, kuten myös Aamaalle ja siskolle. Kukaan ei edes ymmärrä mihin hän on voinut mennä, kun hänellä ei ole mitään paikkaa Aishworyan ulkopuolella. On epänormaalia että täältä karataan, itseasiassa monet lomiksi sukulaisilleen lähetetyt lapset kaipaavat tänne takaisin, eikä kaikki haluaisi edes lähteä lomiksi pois. Nytkin yksi pienistä tytöistä, jonka perhe sai järjestettyä asiat niin että hänet voitaisiin kotouttaa, viipyi uudessa kodissaan vain muutaman viikon ja hän palasi tänne toistaiseksi takaisin koska ikävöi niin valtavasti tätä kotia ja perhettä.
No, uskomme kuitenkin kaikki että tämä karannut poika palaa pian takaisin kotiin. Suurimpana pelkona onkin, että jotakin sellaista sattuu joka estää häntä palaamasta. Nepalissa edelleen terveen näköisiä lapsia napataan, huumataan ja heidän sisäelimet leikataan pois. Ihmiskauppakin pelottaa. Nuorta poikaa on niin helppo huijata monin tavoin.

Jotta tämä entry ei päätyisi niin surullisesti, niin täytyy hehkuttaa: noin puolet lapsista on jo päässyt hammaslääkäriin teidän Suomessa lahjoittamienne rahojen vuoksi! Rahaa on myös kertynyt sen verran hyvin että alamme jo toivoa että ehkäpä kaikki lapset täällä pääsevät sittenkin hammaslääkäriin..? Jos käykin niin että kaikki lapset pääsevät hammashoitoon ja rahaa jää vielä yli, niin loppuraha menee muuhun terveydenhoitoon. Täällä on muutama lapsi joka tarvitsisi silmätarkastusta, lisäksi uudet lapset tarvisi viedä HIV- ja hepatiittistesteihin. Lisäksi yksi vanhimmista tytöistä kärsii aivan liian paljon normaalia pidemmistä ja runsaammista kuukautisista, joten toivomme että hänet saataisiin tutkimuksiin niin tiedettäisiin mikä on vialla. Jos joku lukijoista siis haluaa ostaa erilaisen joululahjan tuttavalleen, niin voi laittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostiimme viestiä niin laitan sähköpostilla lahjoitusohjeita.
Aishworyan nettisivujen kautta (tai minulta kysyen) saat myös uusimman Newsletterin luettavaksi, missä on lyhyesti tarinaa ja muutama kuva hammaslääkäriprojektista.

Joulu lähestyy, ja aiomme järjestää lapsille juhlan, ainakin riisipuuroa, joulupukin vierailun ja pienet lahjat jokaiselle. Lapset kyseleekin jo paljon kuinka monta päivää on jouluun ja odottavat innoissaan.
En varmaan pääse kirjoittamaan mitään ennen joulua, niin piparinmakuista joulua kaikille! Lumesta ole toivoakaan, mutta jouluntähdet kasvaa monimetrisinä puskina, ja öisin palellaan niin kuin talvella välillä kuuluukin palella. Täällä kun sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, joka öisin hiipii hetki hetkeltä lähemmäksi nollaa, ainakin tuntuu siltä.

Hyvää joulua kavereille, sukulaisille, lehtoreille ja muille lukijoille Kaislalta (ja ihan hitusen Petriltä, mut jos siltä kysytään niin ei hän usko tällaiseen jouluhömpötykseen ;))!



Kuvat (c) Marianne Rintala

Annapurnan perusleirin valloitus

Annapurnan perusleirillä on kylmä, ja yöt ovat jäätäviä muutenkin mitä korkeammalle kivuttiin. Suomalaisesta karaistuneisuudesta on periaatteessa turha puhua, sillä Suomessa talot ovat aina lämmitetyt ja eristys toimiva, ja suomalainen voi olla lämpimässä vaikka koko päivän, jos ei tarvitse kaupassa käydä. Missään Nepalissa ei ole minkäänlaisia eristyksiä, ja yleensä talon lämmin paikka on keittiö. Monien majatalojen ruokasalit voitiin lämmittää tulella tai kaasulla, mutta ylempänä siitä pyydettiin lisämaksua. Annapurnilla on kylmä, mutta ero Suomeen on että on kylmä koko ajan, huolimatta oliko sisällä vai ulkona.

Tämän takia pukeutumiseen kannattaa panostaa. Ihminen menettää lämpöä eniten sieltä, missä rasvakerros on ohuin, eli päästä, käsistä ja jaloista. Siksi villasukat, lapaset ja pipo ovat tärkeitä pukea päälle heti kun alkaa lämpötila laskea. Takiksi ja housuiksi tulee valita tuulenkestävät mallit. Tuulen nopeus vaikuttaa niinsanottuun purevuusindeksiin, joka meinaa ilman todellista kylmyyttä. Jos lämpötila on nollassa ilman ollessa paikallaan, jo 6 m/s nopeudessa ilman todellinen purevuus on jo -10. Jos taas lämpötila on -10, samassa nopeudessa purevuus on jo -23. Ja uskokaa pois, luulin aluksi että pikku plussakeli on lämmin ja kuljeskelin t-paita päällä perusleirin pihalla, mutta heti kun navakka tuuli alkoi puhaltamaan, tuntui että jäädyn niille sijoilleni.

Kaikki edelliset vaatteet villasukista takkiin voi ostaa vasta Nepalista, ja monet voi jopa vuokrata. Itse vuokrasin Gore-Tex -takin kaksoisfleecella, joka osoittautui aivan sopivaksi. En halunnut tukea untuvatakkeja, vaikka monet tuputtivat että "down jacket, down jacket". Vuokratuksi tuli myös goren housut. Kaisla oli tuonut omansa Suomesta asti, mutta ainakin Kaislalla vaaleat värit sopivat yhteen. Minun vaatteeni jopa näyttivät vuokratuilta; kirkkaankeltainen ja turkoosi kun sopivat niin hyvin yhteen.

On yksi hyvin tärkeä asia, joita ei kannata Nepalista ostaa; trekkauskengät. Kengissä ei kannata säästää, sillä kengät ovat tärkein yksittäinen tekijä joka saattaa tehdä trekistä joko vaivattoman tai tuskaisen. Kengät kannattaa valita jo Suomessa, ja totutella niihin ennen ulkomaille lähtemistä, tai ainakin ennen trekkipoluille suuntaamista. Huonosti sisäänajetut kengät saattavat aiheuttaa sen, että huomaat ettet pysty liikkumaan minnekään kivuliaiden rakkojen takia. Harvat tosin pystyvät välttymään rakoilta joka tapauksessa, mutta laadukkaat, hyvin sisäänajetut kengät ainakin minimoivat niiden määrän. Minulle tuli vain kaksi rakkoa, joista kumpikaan ei ollut erityisen kivulias; rakkolaastari vaan varpaaseen ja matka jatkuu. Kengissä on tärkeää myös nilkkatuki, sillä mikään ei aiheuta ahdistusta enemmän jos nyrjäyttää tai jopa murtaa nilkkansa keskellä ei-mitään, ja seuraavaan kylään olisi vain tunnin matka ja aurinko alkaa laskea.

Rinkka on myös tärkeä, mutta monet reissarit tällaisen jo omistavat ja ovat sen sisäänajaneet, tuntien tämän hiljaisen matkakumppaninsa hyvin. Lyhyelle reissulle pakkasrajan alapuolelle ei varmaankaan tarvitse yhtään niin paljoa, ja jotkut selviävät 5-7 kiloisella päivärepulla. Missä tahansa repussa tärkeää on kestävyys: laukku ei saa levitä puolivälissä matkaa seuraavaan kylään. Isommissa rinkoissa lantiovyö on myös tärkeä: 10-kiloisen rinkan paino ei saa levätä pelkästään hartioilla, vaan 70% siitä tulee olla jaloilla. Itse otimme kantajan kannettavaksi minun 60-litraisen, Suomesta ostetun suhteellisen arvokkaan ja kestäväksi osoittautuneen rinkan.

Muita hyödyllisiä varusteita ovat mm. otsalamppu, sillä aina ei sähköä joko sähkökatkojen takia, tai sitten guest housessa sitä ei ole ole ehkä kuin vain ruokasalissa ja keittiössä. Vesihuolto on aina ongelmallista ylempänä, sillä juomaveden säilömiseen ja jakeluun saattaa liittyä yllättäviäkin ympäristöongelmia: jos ostaa vain pullotettua vettä ja jättää roskat guest houselle, kolmessa tapauksessa viidestä pullo päätyy talon taakse mäen rinteeseen. Siksi monet puhdistavat veden kemiallisesti tableteilla, tai kantavat matkafiltteriä. Onneksi monessa paikassa oli myös vesipisteitä, joista sai keitettyä ja filtteröityä vettä. Me päädyttiin kokeilemaan vuoden takaista keksintöä, Steripeniä. Steripenissä on voimakas UV-valo, joka tappaa litrasta vettä kaikki bakteerit ja muut alienit 90 sekunnissa. Muuten hienon kuuloisessa laitteessa oli muutama ongelma: kylmässä koko laite piti lämmittää takin alla että se toimisi, ja vesisensorit temppuilivat välillä keskeyttäen annostuksen. Laitteelle parhaita litium-pattereita emme myöskään pystyneet hankkimaan, vaan jouduimme käyttämään tavallisia alkaalipattereita, jotka kuluivat nopeasti loppuun. Ongelmajätteen tuottaminen ei ihan vastannut kuvaa muuten ekologiselta vaihtoehdolta vaikuttaneesta laitteesta. Me juotiin kuitenkin koko 12 päivää Steripeni-vettä, eikä ollut mitään ongelmaa. Kannattaa seurata laitteen kehitystä ja muiden käyttäjien palautetta.

Monet varmasti myös miettivät, että pystyvätkö kiipeämään yli 4000 metriin nykyisellä kunnollaan. Se hyvä puoli suomalaisessa pessimistisyydessä on, että kun oli valmiiksi suhtautunut trekkaamiseen sillä asenteella että hyvä jos siitä selviää hengissä, niin voi yllättyä vain positiivisesti. Ei meillä ollut mitenkään erityisen kova kunto, kun ei meistä kumpikaan ole harrastanut säännöllistä liikuntaa kuin korkeintaan koulussa. Sen verran voi ehkä epäillä, että kun lastenkoti on kolmikerroksinen rakennus ja meidän huoneemme on siellä ylimmässä huoneessa, joskus saattoi alhaalta ylös ja takaisin ravata useita kertoja päivä aikana. Suosittelemme kuitenkin pientä kuntotreeniä ennen vuorille lähtemistä jos on vähänkään epäilystä, sillä pahimmillaan maisemista ja upeasta luonnosta ei jää mitään käteen, jos ei muuta pysty tekemään kuin tuijottamaan jalkojaan. Onneksi Pokharassa voi tehdä päivän patikkaretkiä ja pyöräillä. Summa summarum: trekkaaminen on fyysisesti vaativaa, mutta suurimalle osalle kuitenkin mahdollista.

Tähän mennessä on varmasti tullut selväksi, että trekkaamista kannattaa jonkin verran suunnitella ja erilaisiin asioihin varautua. Trekkaaminen voi olla myös vaarallista, mutta suurimman osan riskeistä voi välttää ennakkovarustautumisella. Jo pelkästään ajankohdan valitseminen voi eliminoida monta riskitekijää. Trekkaaminen loka-marraskuussa sesonkiaikana on kaikkein turvallisinta, jolloin kuiva kausi on alkanut mutta ei ole kuitenkaan liian kylmä (kasvillisuus on myös kukkeimmillaan). Sadekauden aikana riskinä ovat maanvyörymät, ja talvella lumivyöryt. Sesonkiaikoina trekkipolkuja polkee paljon ihmisiä, ja hätätilanteen sattuessa ei tarvitse kauaa istuskella paikoillaan syrjäisilläkään seuduilla Paikallisetkin ovat tottuneet ulkomaalaisiin, ja ovat varmasti avuliaita. Suurin osa trekkaajista selviää kuitenkin matkoistaan naarmuitta, ja Annapurnat ovat ehkä kaikista trekkialueista parhaiten opastettuja ja varusteltuja. Aina on tietenkin myös se kaikkein yleisin vaara: kompastuu ja kaatuu satoja metrejä kivistä mäenrinnettä alas. Riskit on hyvä pitää mielessä.

Vielä viimeiseksi lyhyesti raha-asioista: me varasimme matkan ajaksi noin 27 000 rupiaa, eli noin 250 euroa. ABC-trekin varrelta ei löydy pankkiautomaatteja, joten massit täytyy kantaa ja budjetti pitää mielessä. Olimme sinänsä onnekkaita, sillä meillä ei ollut mitään hajua kuinka kallista tai halpaa niissä korkeuksissa olisi. Myöhemmin selvisi, että lodgeissa yöpyminen on yleensä halpaa, yleensä vain 200 rupiaa per huone. Ruoka sen sijaan on kallista, perus Dal Bhat maksoi halvimmillaan 200 rupiaa ja kalliimmillaan 400 rupiaa. Kaikki muut isot annokset maksoivat mitä tahansa tältä väliltä. Ruuan hinta kallistuu korkeammalla, sillä tarvikkeet täytyy erikseen rahdata ja kantajille maksaa. Meidän budjetti oli ihan passeli, kun emme herkutelleet suklaan tai oluen merkeissä ja syötiin kolme ateriaa päivässä teen kanssa. Meidän päiväbudjetti oli jossain 2000 rupian paikkeilla, joka alitettiin muutamaa päivää lukuunottamatta (mutta toisaalta alitus oli aika reilu joinakin päivinä). Kannattaa toki varata enemmänkin, jos kokee haluavansa herkutella omenapiirailla ja milkshakeilla. Kantaja maksoi kaikki omat kulunsa itse, kun olimme palkan maksaneet jo etukäteen.

Oma trekkauskokemuksemme on toki subjektiivinen, mutta toivottavasti tästä matkapäiväkirjamme pohjalta kirjoitetun kuvauksen perusteella saa jonkinlaisen käsityksen, mitä trekkaaminen loppujen lopuksi on ja miten sen koimme.

(lyhenteitä: ABC - Annapurna Base Camp, MBC - Macchapucchre Base Camp, ACA - Annapurna Conservation Area)

1. päivä: Naya Pol - Hille (1540 m)

Me lähdimme ennen yhdeksää taksilla Pokharasta Naya Poleen. Naya Pol on pieni, likainen kylä ACA:n laitamilla, joka ei tainnut oikein tietää onko se ruraali keskittymä vai jokin modernimpi versio. Me ei toisaalta kuin vain kävelty läpi, mitä nyt käytiin esittämässä dokumenttimme ja saamassa niihin leimat ACAPin toimistossa.
Trekkipolulle päästessä meidän oikealla puolella kuohui Bhurung Khosi, ja meidän matkamme vei välillä ylös, välillä alas. Päivän trekkiannos oli vain neljä tuntia, tunnin ruokatauolla. Päivän päätösetappi oli pieni kylä mäen rinteessä nimeltä Hille. Meille kävi aivan hyvin rento alku, emmekä olleet aivan tajuttoman hiessä. Ainoastaan nousuissa alkoi hieman puuskuttamaan.

Yksi asia mikä meiltä unohtui, ja mitä ei tullut liikaa ajatelleeksi ennen poluille astumista, oli ajanviete. Meillä kaikki energia ennen trekkiä oli mennyt miettiessä mitä saisi vielä jätettyä pois, ja kirjat oli lentänyt joukosta ensimmäisten joukossa. Me olimme Hillessä kahden maissa, ja puoli kuudelta olisi illallinen. Meillä ei ollut muuta kuin päiväkirja ja Sudoku. Lodgella oli koko loppupäivä aikaa vetää lonkkaa ja katsella mäkimaisemia. Onneksi yksi australialaispariskunta, jotka olivat juuri tulossa takaisinpäin Poon Hilliltä, vinkkasivat että Ghorepanissa olisi kirjakauppa. Kyllä minä nyt yhden tai kaksi pokkaria jaksan raahata, jos vaihtoehtona on vain tyhjämielinen oleskelu.

2. päivä: Hille (1540 m) - Upper Ghorepani (2750 m)

Isänpäivä! Ei voi vaan lähettää toivotusta kun kenttää ei ole. En ollut kiinnittänyt asiaan ollenkaan huomiota aikaisemmin, kun puhelimesta ei tarvinnut muuta kuin tarkistaa kelloa. Hieman harmittaa, mutta myös mietitytti: jos jotain tapahtuisi minä tahansa muuna aikana, apua pystyi kutsumaan heti puhelimella. Entä nyt sitten? Lähetetään savumerkkejä? Trekin loputtua kuultiin kyllä että monet suomalaiset liittymät oli pelittäneet reitillä, meidän nepalilaiset liittymät ei vaan suostuneet toimimaan.
Meidän trekkikavereiksi muodostui kreikkalainen joogaopettaja Senina ja hänen oppaansa, myös Three Sistersin kautta hommia tekevä Sunita. Sunitan mukaan portaita Hillen ja Ghorepanin välillä on 4300, vähän enemmän kuin apinatemppeliin! Lähes seitsemäntuntinen trekkirupeama oli lähes yhtä hikeä, jossa vain täytyi ottaa yksi porras kerrallaan. Me kiivettiin ehkä vartti tai 20 minuuttia, pidettiin parin minuutin tauko ja jatkettiin taas. Onneksi puiden ja pensaiden takia (ansiosta?) portaita ei nähnyt seuraavaa mutkaa pidemmälle. Meidän takanamme Hille kutistui yhä pienemmäksi ja hävisi lopulta näkyvistä.
Hien ja puuskutuksen lomassa me pystyimme kyllä nauttimaan upeista vesiputouksista raikkaan vehreyden keskellä. Veden määrä niissä paikoissa oli yllättävää, sillä lähes säännöllisin väliajoin joku puro ylitti trekkipolun tai tulimme jonkinlaisen isomman vesiputouksen äärelle.
Eräässä vaiheessa olimme nelisteen pysähtyneet lepäämään, ja ohitsemme puolihölkkäsi ryhmä kävelykeppeineen ja rinkkoineen, jokainen näyttäen oikein stereotyyppiseltä trekkaajalta. Me olimme jo puhuneet hetki sitten, kuinka kaunista Annapurnilla oikein oli, ja meidän mielestämme hidas nousu ja kunnon tauot olivat oikea tapa nauttia koko trekkaamisesta. Kun ryhmä oli jytistänyt ohi, me katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauramaan.
"He ovat hölmöjä. He saavat varmasti vuoristotaudin", Sunita pudisteli päätään.
Ghorepanissa oli jo jäätävän kylmä, olihan se jo 2800 metrin korkeudessa. Kylmä tuuli puhalsi suoraan lumihuippuisilta vuorilta, ja olimme aivan harjanteen päällä. Upper Ghorepanista näkyivät Annapurnat kirkkaina jättiläisinä, ja vasta kuuden päivän päästä olisimme niiden keskellä.
Seitsemän tunnin nousun jälkeen tuntui taivaalliselta kuoria maailman hikisimmät sukat jalasta ja käydä kuumassa suihkussa. Söimme saavutuksemme kunniaksi oikein juhla-aterian: chowmeinia, chapatia (leipää) hillolla ja omenapiirasta.

3. päivä: Upper Ghorepani (2750 m) - Poon Hill (3030 m) - Tadapani (2680 m)

Herättiin totta kai puoli viideltä sinä aamuna, jotta ehdittäisiin näkemään auringonnousu 3200 metrin korkeudesta Poon Hill -nimiseltä näköalapaikalta. Yöllä oli ollut pakkasta, ja oli varmaan vieläkin silloin kun me aloitettiin kankeina aamutoimet. Aamiainen syötäisiin vasta paluumatkalla, ja nousu Poon HIllille kestäisi noin tunnin.

Kuva: Kaisla ja Annapurnat ennen auringonnousua.
Pian selvisi, että aamuiselle retkellemme olisi lähdössä monta muutakin trekkaajaa, ja otsalamput säihkyivät mäenrinteessä tasaisena nauhana. Trekkaaminen aamuviideltä pikkupakkasessa sai minut ajattelemaan kaikkia niitä suomalaisia, jotka nukkuisivat lämmitetyissä kodeissaan paksujen peittojen alla, ja joidenkin ei tarvitsisi herätä vielä tuntikausiin. Ei toisaalta voinut muuta kuin purra hammasta ja toivoa, että keho lämpiäisi portaita kivutessa. Suomalaisella sisulla sitä pärjätään.
Olivathan ne maisemat hengästyttäviä, koska siitä näkyi Annapurnien lisäksi myös toinen suuri vuorijono, ja lisäksi satoja pienempiä mäkiä. Meidän seuranamme oli varmaan 50-60 muuta trekkaajaa, jotka olivat tulleet ihastelemaan samoja maisemia. Me odotettiin, kunnes aurinko oli noussut, ja laskeuduttiin takaisin alas syömään aamiaista.
Me jatkoimme kohti Tadapania, ja me tulisimme laskeutumaan Ghorepanista aikalailla alaspäin. Hiukan ehkä ahdistavaa tietää, että jokainen askel alas pitäisi ottaa takaisin ylös. Toisaalta sellainen on Nepali way: ylös, alas ja taas ylös.
Matka Tadapaniin oli rankka, mutta hieman eri tavalla. Jatkuva laskeutuminen on rankkaa polville ja nilkoille, ja Senina selitti että itseasiassa se on itseasiassa rankempaa: sen sijaan että tarvitsisi vain kannattella omaa painoaan, täytyy myös pysäyttää alaspäin suuntautuva voima. Jalat olivat aivan yhtä hellinä kuin nousussa Ghorepaniin.
Sunita suositteli meille menemistä Ghandrukin kautta, joka oli suuri gurungien kylä. Matka suoraan Tadapanista Chomrongiin on kuulemma vaikea, ensin tiukasti alas kolme tuntia ja tiukasti ylös kolme tuntia. Me päätettiin ottaa helpompi reitti ja viettää yö Ghandrukissa. Olisimme menneet sen kautta muutenkin, mutta paluumatkalla.

Kuva: Ryhmäpotretti

4. päivä: Tadapani (2680 m) - Ghandruk (1950 m)

Tämän päivän rupeama oli vain kolme tuntia. Yksi jännittävä hetki oli, kun pysähdyttiin lepäämään, ja me kuultiin vaimeaa kilinää. Me juuri ja juuri nähtiin laakson toisella laidalla jonon hevosia. Hevoskaravaaneilla on yleensä kellot kaulassaan turvallisuussyistä, ja oli hämmentävää kuulla kellojen kolina niin kaukaa. Ääni kantaa kylla kauas.
Ghandrukissa meillä oli aikaa käydä gurung-museossa, perinteisessä (pienessä) talossa jossa oli kaikenlaisia vanhoja esineitä joita joskus käytettiin ja käytetään varmaan vieläkin. Gurungit ovat yksi sen seudun kansoista, ja monet gurungit ovat kantajia, oppaita ja trekkifirmojen vetäjiä. Bonuksena käytiin paikallisessa luostarissa.


5. päivä: Ghandruk (1950 m) - Chomrong (2050 m)

Sata päivää Nepalissa! Olikin osuvaa, että Ghandrukin ja Chomrongin väli oli perinteinen "nepali way": alas, ylös, alas ja taas ylös. Me pysyttiin suunnilleen samoissa metreissä lopussa ja alussa, mutta Ghandrukista laskeuduttiin laakson pohjalle, ylitettiin joki, noustiin taas aivan mäen päälle ja laskeuduttiin taas alas jokea kohti. Viimeinen nousu ylös tuntui jo joka puolella kehoa, mutta toisaalta katse taakse sai tuntemaan ylpeyttä: olimme ylittäneet tuon mäen tuolla, ja vasta kaksi tuntia sitten katselimme tätä tietä tuosta kylästä.
Meillä oli onnea matkassa, sillä koko päivän oli ollut pilvistä, eikä paahtava aurinko ollut vienyt mehuja aivan niin paljon. Myös jo tässä vaiheessa alkoi todella tuntua siltä, että kunto oli kohonnut. Emme olleet enää aivan niin poikki tuntienkaan kävelyn jälkeen, eikä päämäärään saavuttaessa oltu enää kuolemanväsyneitä. Annapurnatkin olivat päivä päivältä lähempänä, ja vain kolmessa päivässä olisimme Annapurnan perusleirissä.

6. päivä: Chomrong (2050 m) - Dovan (2505 m)

Matka Dovaniin alkoi laskulla, mutta suurimman osan matkasta noustiin. Tässä vaiheessa ei tosin ollut enää yhtäkkisiä nousuja tai laskuja, vaan matkanteko oli loivempaa. Saatoimme kävellä monta minuuttia suhteellisen tasaista polkua ennen seuraavaa nousua. Tämä toi enemmän miellekkyyttä kävelemiseen, etenkin kun luonto oli vielä hyvin vihreää ja osittain trooppista. Chomrongin jälkeen ei ollut enää kyliä, vaan pelkästään lodgekeskittymiä, joita oli muutaman tunnin välein. Me ohitettiin monta ennen päämääräämme, Dovania. Jokainen paikka oli toisaalta samanlainen, samanlaiset lodget ja samat menut. Ilmeisesti arveluttavan ruuan ja pienelukoiden infestoimien majatalojen aika oli ohi, sillä jokaisessa paikassa oli tietty standardi. Menut ja hinnat olivat kattojärjestön säätämiä, ja varmaan tämä ulottui myös huoneiden ja vessojen perussiisteyteen.

Kuva: Tuolta me tultiin.

7. päivä: Dovan (2505 m) - MBC (3700 m)

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti yöpyä Deuralissa, mutta päätettiinkin jo lähdettäessä että hemmetti, mennään suoraan MBC:hen. Meille tuli kuitenkin muutama mutka matkaan, sillä oli perjantai kolmastoista, ja tämä tietenkin tarkoitti sitä, että minua tulisi vääntämään vatsasta koko päivän. Aamulla minulla oli hyvä olo, mutta kymmenen minuutin kävelyn jälkeen tuntui siltä, että jokin nakertaa tietään mahalaukusta ulos.
Me syötiin noin puolessa välissä matkaa, ja kipu oli siirtynyt mahalaukusta suolistoon, lähemmäksi perää. Pian tuntui siltä, että yrittäisin ulostaa rubikin kuutiota. Normaalioloissa olisin varmasti hautautunut kärsimään sängyn pohjalle, mutta MBC tuntui tuolloin saavutukselta, jonka halusin tehdä, mahakipua tai ei. Selitin oppaallemme, että on sellainen suomalainen juttu kuin "sisu", ja päädyin posottamaan naama punaisena kolmikon etummaisena. Kiireeni MBC:lle selittyi myös sillä, että viimeisen lodgekylän jälkeen minulla alkoi olla kiire vessaan, mutta saavutetuista asemista ei peräännytä.
Vatsavaivoista huolimatta tunnelma Dovanin ja MBC:n välillä oli mystinen. Olimme nyt pilvimassojen sisällä, ja näkyvyys vaihteli pilvien liikkuessa ympäriinsä. Kaikenlaiset purot ja joet kohisivat ympärillämme, eivätkä ne tuntuneet tulevan mistään erityisestä suunnasta. Parasta oli ehkä nähdä koivuja, tosin väkkäriä sellaisia joita kasvaa Lapissa. Näimme myös sopulin, joka ei ehkä tule ensimmäisenä listassa jos alkaa luettelemaan Nepalissa eläviä eläimiä. Kasvillisuus muuttui hyvin nopeasti eteläisen metsästä Lapin kaltaiseksi tundraksi. Pian meidän ympärillämme ei ollut kuin vain kellastunutta ruohoa, kanervia ja kiviä.

Me kävelimme myös vielä MBC:n ympäristössä. MBC oli jo "Sanctuaryssa", ja näimme jo vilauksia joistain vuorista. Oli tosin hyvin pilvistä, mutta välillä kirkastui niin, että lähimmät näkyivät valtavina monumentteina. Me löydettiin suuri rotko aivan MBC:n takaa, ja olimme luulleet että harjanteen takia olisi ollut vain mäki alas. Näytti siltä, että joskus, ei edes kovin kauan sitten, maamassat vuorien välissä olisivat romahtaneet ja huuhtoutuneet jonnekin. Rotkon pohja näytti aivan joltain sorakuopalta. Me kävelimme harjannetta pitkin jonkin matkaa, kunnes suuri pilvi alkoi tulla meitä kohti. Pian näkyvyys tipahti noin 20 metriin, eikä MBC:tä eikä rotkon pohjaa näkynyt ollenkaan.
Ei minulla loppujen lopuksi ollut ripulia, mutta minulla oli illalla infernaalinen vatsakipu, ja joka liike vatsan seudulla sai sen kramppaamaan. Onneksi aamulla ei enää ollut oireista tietoakaan, ja olo oli kummallisen freshi. Ehkä koko oireilu oli vain perjantai kolmattatoista itseään.

8. päivä: MBC (3700 m) - ABC (4130 m)

Vain kahden tunnin päivä hyvin lavealla nousulla! Tämä oli kaikista helpoin päivä, ja meillä olisi koko päivä aikaa. Me päätimme yöpyä perusleirissä, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme kävelleet saman päivän aikana takaisin MBC:hen ja ruvenneet laskeutumaan. Ei meillä ollut mikään kiire, ja meillä ei ole ollut minkäänlaisia vuoristotaudin oireita. Saattaisivat ne toisaalta iskeä vaikka kuinka hitaasti nousisi, mutta toisaalta tunsimme olomme nuoriksi ja terveiksi (jopa minä eilisten mahakipujen jälkeen).

Kuva: Etsi Annapurna Base Camp. Se ei itseasiassa kuvassa näy, mutta silmin sen jo erotti.

Kuva: Helpottunut trekkaaja. Oikealla Macchapuccharen pyhä vuori.

Kuva: Cesar Peyre kuoli Annapurnille 20-vuotiaana.

ABC on yllättävän pieni, laskimme vain kolme lodgea eikä muuta. Monet saattavatkin vain käydä siellä ja palata takaisin MBC:lle yöpymään. Oli edelleen pilvistä, mutta päivän mittaan sekin rakoili ja kävelin lodgemme ympäristössä t-paita päällä. Luulin olevani paikan kovin jätkä, kun muut vielä vetivät untuvatakkejaan tiukemmin päälleen. Törmäsin kuitenkin nepalilaismieheen, joka hihattomassa t-paidassa pesi itseään jääkylmällä vuoristovedellä. En voi tarpeeksi kuvailla kuinka kylmää vesi niissä korkeuksissa on, ja käsien huuhtelemisesta hampaiden pesuun tuntui vaativan erityistä karaistumista, puhumattakaan sitten huljuttelusta vessapaperin käytön sijaan.
Me käveltiin kaksistaan ABC:stä vielä eteenpäin, kivisille tasangoille. Annapurnilla oli täydellinen lumipallokeli, joten mitä tekee suomalainen? Mehän pyöräytettiin talven ensimmäiset lumiukot suurehkolle aukealle kivisten kukkuloiden taakse perusleirin takana.

Kuva: Kun on lunta, mitä tekee suomalainen? Tietenkin lumiukon! Kaisla ja Annapurna South.

Vuorilla selkeästi buddhalaisuus jyrää, sillä näimme satoja värikkäitä rukouslippuja suurten kivien ympärille viritettyinä, ja pienemmistä kivistä oli rakennettu pieniä torneja. Kuulemma toi hyvää onnea, jos laittoi kiven sellaiseen rakennelmaan.
On vaikea kuvailla koko Sanctuarya, suurta amfiteatteria kaikessa sen hämmästyttävyydessä. Annapurna I oli tottai kai isoin, yli 8000-metrisenä, mutta monet sitä ympäröivät olivat noin 6500-7500 metriä korkeita. Me olimme kaikkien niiden keskellä, poissa ihmismassoista ja saasteista. Sama rotko jonka olimme "löytäneet" MBC:llä jatkui ABC:n ohi ja kohti Annapurna Southia ja I:stä. Koimme hämmentäviä tuntemuksia, kun kuuntelimme vuorien elämää. Koko ajan kivet rotkon kummaltakin laidalta vyöryivät alas, ja välillä joku isompi (=kymmenmetrinen järkäle) tömähteli rinteitä alas. Kaisla tiivisti sen silloin hyvin: aivan kuin vuorilla olisi sydämenlyönnit. Voin vain kuvitella kuinka pikkuhiljaa rinteet lavenevat ja lavenevat, ja onhan se totta että vuoret kasvavat koko ajan repien maamassoja erilleen. Olo oli siellä ylhäällä niin pieni.
Olin kai jo aikaisemmin sanonut, että ACAP:n alueella noudatettiin tiettyä standardia. Aamuyöstä ABC:llä heräsimme siihen, kuinka hiiri yrittää nakertaa tietään Kaislan repussa oleviin kekseihin. Me ei nukuttu enää kunnolla sen jälkeen, mutta se olikin loppujen lopuksi hyvä asia: auringonnousu oli yksi parhaista jonka olin koskaan nähnyt.

Kuva: Auringonnousu ja Macchapucchare.

9. päivä: ABC (4130 m) - Sinuwa (2140 m)

Oli aika jättää hyvästit Annapurnille ja lähteä takaisin alas. Näimme auringon ensisäteet lännessä Annapurna I:llä ja Southilla. Näimme nyt ensimmäistä kertaa kirkkaasti Annapurna I, joka ei ollutkaan terävä huippu, vaan enemmän valtava muurin kaltainen massa, Toisella puolella taas taivas terävän Macchapucchren takana värjäytyi oranssiksi. Pyhälle vuorelle ei saa kukaan enää kiivetä, kun seitsemän ihmistä on sitä yrittänyt, mutta kukaan ei ole tullut elävänä takaisin.
Haikeana mutta innokkaana me laskeuduttiin, ja voi luoja kuinka kovana se tuntuikaan jalkapohjissa. Kun lopulta seitsemän tunnin jälkeen saavuimme Sinuwaan, olimme laskeutuneet melkein kaksi kilometriä. Minun jalkapohjani olivat tumman violetit, ja kahden varpaani välissä oli puhjennut rakko josta vuoti verta. Eipå auttanut muuta kuin laittaa laastari ja valmistautua huomiseen. Olimme silti iloisia, sillä meidän olisi pitänyt periaatteessa yöpyä Bamboossa, mutta halusimme yrittää vielä seuraavaan kylään. Bamboosta Sinuwaan oli hyvin jyrkkä nousu, ja ehdin jo kirota meidän "bonusreittiä". Seuraavana päivänä toisaalta sitten tarvitsisi kokea sitä hirveää nousua.

10. päivä: Sinuwa (2140 m) - Jhinu Danda (1780 m)

Ottaessamme ylimääräisen reitin meidän tarvitsi trekata vain neljä tuntia ensin alas, ylös ja suoraan pieneen Jhinu Dandaan. Paikka oli kuuluisa kuumista lähteistään, joihin menimmekin lounaan jälkeen. Emme olleet käyneet suihkussa viiteen päivään, sillä Chommrongin jälkeen lämmin suihku olisi maksanut ylimääräistä, eikä muutenkaan kelien kylmetessä halunnut kastella itseään.
Kuumille lähteille oli rakennettu kolme allasta, joihin tulvi koko ajan lämmintä vettä maan sisuksista, sekä muutamia putkia suihkuiksi. Nepalilaisessa kulttuurissa ei tosin saisi näyttää liikaa paljasta ihoa, joten kylvimme vaatteet päällä. Tämän kulttuurieron vedenpitävyys tosin murtui hiukan kun näimme vanhan nepalilaisen äijän kalsareillaan hinkkaamassa itseään, kun meille kaunisvartaloisille nuorille ihmisille oli ohjeistettu verhota itsemme. Pidin silti t-paitani päällä, sillä olihan sekin tajuttoman likainen, ottaen huomioon kuinka ainoa vara-t-paitani oli jäänyt roikkumaan Ghandrukiin pyykkinarulle. Käynti kuumilla lähteillä voi olla joko uskomattoman ihanaa tai vaivaannuttavaa, sillä eräs naispuolinen trekkaaja oli sattunut olemaan ainut nainen kymmenen nepalilaisen miehen kanssa kylpemässä.

11. päivä: Jhinu Danda (1780 m) - Deurali (2100 m)

Tämäkin oli päivä, jolloin tuntui että kunto oli kohonnut merkittävästi viimeaikoina. Meidän alkuperäinen kohde oli Tolka, jonne oppaamme arvioi viiden tunnin trekkiä: olimme Tolkassa jo kolmen tunnin jälkeen. Söimme siellä vain lounaan, ja päätimme yrittää Deuraliin. Ja kyllä, tämä on samanniminen kylä joka löytyy myös ABC:lle kivuttaessa, ja kolmas löytyy vielä ACA:n länsipuolelta. Deurali sopi meille itseassa parhaiten viimeiseksi yöpymispaikaksi, sillä Deurali on aivan mäenharjanteen päällä, ja me pystyimme näkemään Pokharan kaukaisuudessa, mutta myös luomaan viimeisen katsauksen Annapurniin. Trekin aikana olimme yllättyneitä taas kerran Annapurnien kasvillisuuden monimuotoisuudesta: laakson pohjalla oli aivan trooppista (ei kuitenkaan mitään junglea niin kuin etelämmässä), ja se lyhyt matka vehreyden keskellä oli niin kaunista. Oli jotenkin osuvaa, että heti sen jälkeen matkasimme Landrukin kylän läpi, joka oli monelta hehtaarilta parturoitu viljelysmaaksi.

Kuva: New Bridge.
Meillä oli Deuralissa sellainen olo että Puspa ei olisi välttämättä halunnut yöpyä siellä: paikassa oli vain kaksi lodgea, ei juoksevaa vettä eikä sähköä kuin vasta illalla. Oli toisaalta meidän huoneemmekin suhteellisen karu, sillä siinä ei ollut lamppua eikä kunnon ikkunaa. Seinät ja lattiakin taisivat olla sellaista sorttia, jota tehdään sekoittamalla puhvelin lantaa ja savea. Kuulimme myös hiukan myöhemmin, että Pokharasta Deuraliin tulevista trekkaajista yksi oli kadonnut, ja häntä etsittiin tuloksetta lähes koko iltapäivä. Iltaa myöten meidät myös ympäröi valkea pilvimassa, eikä mistään kuulunut enää mitään ääniä. Silent Hill: Mountain Terror palaa tauon jälkeen.

12. päivä: Deurali (2100 m) - Phedi - Pokhara (880 m)

Tämän päivän etappi tulisi olemaan vain noin neljän tunnin trekki alas Phediin, josta ottaisimme taksin Pokharaan. Aamu oli upea: ensin aurinko nousi idästä täydellisenä, punaisena pallona ja värjäsi sitten Annapurnat kultaisella valolla. Viimeinen päivä oli haikea, mutta samalla myös helpottava, sillä olimme kulkeneet 12 päivää suunnilleen samoilla vaatteilla, eikä vaatteiden pesemiseen ollut montaa tilaisuutta.
Deuralista Phediin lasketeltiin pelkästään alaspäin, ja Dhampusissa matkan varrella nähtiin ensimmäiset moottoroidut ajoneuvot pitkään aikaan. Bensan haju iski sieraimiin yhtä aikaa kuvottavana ja kotoisana. Osan matkasta käveltiin soratietä pitkin, mutta hiukan mielenkiintoisesti viimeinen rutistus laskeuduttiin pieniä polkuja peltojen poikki.
Phedi ei ole edes kylä, vaan pikemminkin pysähdyspaikka maantien varressa. Puspa järkkäsi meille kyydin hyvään hintaan, ja kuten matkamme alkoikin, se myös päättyi taksikyydillä. Näin jälkikäteen ajateltuna meillä taisikin olla vielä yksi trekkipätkä: me kävelimme Three Sistersin toimistolta Pokharan Lakesideen rinkat ja kaikki päällä, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämäni aikana kulkeminen rinkka selässä ei tuntunut vaikealta ja vaivalloiselta. Hyvä kunto on helppo saada, ja mutta vaikea ylläpitää, sillä nyt tätä kirjoittaessa, jo kuukauden jälkeen trekin aloittamisesta, taidan olla samassa pisteessä kuin lähtiessä Kathmandusta.

Trekkaaminen on uskomaton kokemus, joka ei ehkä sovi kaikille, mutta trekkipoluilla näimme kaikenlaisia ja kaikenkokoisia ihmisiä. Uskon, että suomalaisilla saattaa olla vielä etulyöntiasema trekkaamisesta nauttumisessa, sillä tätä metsäkansaa ei ole vielä täysin urbanisoitu caffelatteja juoviksi metropoliiteiksi. Paluu orpokodille oli myös uskomatonta, sillä meitä tervehdittiin todella iloisesti pitkän poissaolomme takia. Seuraavassa entryssä puhummekin taas vaihteeksi lisää ajastamme Aishwaryalla.

Kuva: Viimeisen aamun auringonnousu.