Puolitoista kuukautta

Nyt ollaan oltu Nepalissa jo kaksi ja puoli kuukautta, orpokodissa puolitoista kuukautta. Nyt on alkanut jo tuntua että on pystynyt luomaan tietynlaisen suhteen lapsiin. Lapsien kanssa pystyy olemaan jo normaalisti tuntematta oloaan läntiseksi kuriositeetiksi. Olivathan lapset toisaalta jo tottuneet vuosien myötä läntisiin vierailijoihin, kun orpokoti on ehtinyt työllistämään kiitettävästi kansainvälisiä vapaaehtoisia.


Kuva: Banaaniarmeijan sulkeisharjoitukset

Välillä on saanut ehkä pieniä valaistuksia siitä, mitä lapset ehkä ajattelevat meistä. Monet saattavat pitää meitä rikkaina, mikä aiheuttaa välillä odotuksia meidän järjestämien tapahtumien suhteen. Esimerkiksi syntymäpäivä/läksiäisjuhla taisi olla joillekin vanhemmille pettymys, vaikka me panostettiin mielestämme koristuksiin ja ruokaan hyvin. Jotkut saattavat taas pitää Suomea jonkinlaisena maanpäällisenä paratiisina. Kun kerroimme, että jotkut meistä ovat tehneet työtä puutarhalla, kaupan kassalla tai muussa perusduunissa, jotkut olivat aivan äimänä että sellaisia töitä voi tehdä Suomessakin. Jotenkin vanhemmille lapsille pitäisi saada selitettyä, että Suomessa me teemme hitosti duunia koulutuksen ja elämisen eteen, eikä elämä aina ole helppoa sielläkään, vaikka Nepali olisikin mitä se on.

Toisaalta Suomessa on tottunut sellaiseen perusharmaaseen tylsyyteen, mutta täällä käytetään värejä ja koristeita ronskein ottein. Etenkin nyt kun juhlitaan Divalia, valon juhlaan, talojen seinillä näkee valtavasti värikkäitä lamppuja ja kynttilöitä. Muutenkin jokapäiväisessä elämässä käytetään paljon värejä, ja niillä on omat merkityksensä eri tilanteissa. Nepalilaiset varmaan kuolisivat tylsyyteen luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kuva: Läksyjä

Aika festivaalien välissä meni meidän perushommaa tehdessä. Olemme motivoineet lapsia tekemään läksyjä, mikä vaatii välillä mielikuvitusta. On vain surullista nähdä, kuinka neljävuotias lapsi itkee läksykasan edessä ja pitäisi itseltään löytää sydäntä patistamaan häntä tekemään ne ennen iltaa. Nuorimmat lapset tarvitsevat todella paljon henkistä tukea, koska muuten he kiemurtelevat ja tekevät aivan muita juttuja.

Vapaa-ajan toimissa me monesti luetaan lasten kanssa kirjoja ja lehtiä englanniksi, pelataan lautapelejä tai jotain muuta vastaavaa. Monet lapset tulevat meidän luoksemme pyytämään osallistumaan, vaikka periaatteessahan se pitäisi mennä toisin päin! Suomessa olisi vaikea uskoa lasten ottavan ulospäin näin herkästi kontaktia. Kyllä täälläkin osataan toisaalta olla yksin ja tapella, ja näitä asioita täytyy osata ratkoa. Monesti lisämaustetta meidän työhömme tuo se, että monilla lapsilla saattaa olla traumaattinen menneisyys tai muuten ongelmia perheen kanssa, joskin tämä on helppo unohtaa kun lapset ovat niin iloisia ja eläväisiä eikä aiheet ymmärrettävistä syistä ole usein puheena.

Kuva: Auringonlasku Swayambhunathin (Apinatemppelin) huipulta

Tekisi mieli keksiä lapsille yhtä kehittävää ja osallistavaa toimintaa kuin Suomessa tekisimme, mutta meillä on vaikeuksia aina ymmärtää orpokodin sisäistä logiikkaa. Luonnolliset tekijät, kuten käytettävän tilan vähyys ja lasten määrän ja ikäeron suuruuden poislukien välillä meidän esimerkiksi täytyy olla varoittamatta kesken leikkien aivan hiljaa, ollaan ymmärretty että tämä johtuu siitä että meteli häiritsee naapureita, mutta nämä hiljaisuushetket on ihan irrationaalisia. Välillä taas kaikki komennetaan päiväunille tai sitten onkin yhtäkkiä joku tilaisuus jota pitää juhlia. Monesti myös jos orpokodilla on vieraita, nuorimmat lapset komennetaan laulamaan näille vieraille, vaikka läksyjenteko olisi kesken. Toivottavaa olisi, että päästäisiin tähän sisäiseen logiikkaan mukaan vielä syvemmälle tasolle.

Kuva: Sadhut toivottavat teille hauskaa Divalia!

Omituisuuksia ja erilaisuuksia

Välillä tulee ihmeteltyä joitakin erilaisuuksia tai omituisuuksia, joihin ei ole aikaisemmin törmännyt, eikä varmaan tule törmäämään kotosuomessakaan. Tässä on muutamia joita melkein jokainen on täällä ehtinyt kelailemaan.

Vessapaperittomuus
Jokaisen Aasiaan tulevan kannattaisi varautua tähän klassiseen: vessapaperia ei käytetä. Sen sijaan vessanpöntön vieressä on pieni hana ja kuppi. Kupilla kaadetaan vettä vasemman käden muodostamaan kuppiin, jota käyttämällä pestään herkät paikat. Kahden kuukauden kokemuksella voi sanoa, että vesitekniikka pesee kyllä paperinkäytön, sillä aasialaisella metodilla olo on raikas ja oikeasti puhdas. Ja jos kaikki käyttäisivät täälläpäin paperia vessa-asioillaan, ei täällä olisi puita missään. Jotkut sanovat että huljuttelua kannattaisi harjoitella jo ennen matkaanlähtöä, mutta minusta se on tarpeetonta hössötystä. Kyllä se vesi sinne pyllylle löytää vaikka ei olisi Suomessa kurssia asiasta käynytkään.

Reikävessat
Ruraalimmassa Nepalissa ei lattiassa ole kuin reikä, jossa on posliiniset jalansijat. Reikävessan hyvä puoli on se, ettei tarvitse varsinaisesti koskea mihinkään ylimääräiseen, kuin hanaan ja huljukuppiin. Huljuttelukin sujuu helpommin, kun eurooppalaisen flush-vessan kanssa saa ainakin miehet taiteilla toisen pakaran varassa. Mekaniikaltaan reikävessa ei paljon eroa flush-vessasta, sillä kahvan vääntämisen sijaan reikään kaadetaan reilusti vettä.
Reikävessan kanssa suurin haaste on miten taitella housut ettei niihin tule haisevia koristuksia. Etenkin pussihousujen kanssa saa taitella aikalailla että ne ei ui missään tai ole tiellä. Hame on reikävessoissa helpoin ratkaisu, mutta ei jostain syystä houkuta moniakaan miehiä.
Meitä on tosin yllättänyt kuinka vähän täällä näkyy reikävessoja, lähes joka paikasta on löytynyt flush-vessa toilet-kyltin (tai "totlet") takaa, ja jossain paikoista lötyy kummankinlaiset vessat jotta valinnanvaraa olisi sen suhteen millainen kakka-asento tai haaste tänään houkuttaisi.

Ruokailu
Tämä on ikuisuusaihe meillä, ja jokapäivä esillä meidän suomenkielisessä sananvaihdossa: En pysty ymmärtämään miten pienimmätkin täällä pärjää lähinnä kahdella aterialla päivässä. Toki nämä syö koulussa vähän jotain keksejä, ja koulun jälkeen syödään joku pieni välipala (teetä ja keksiä tai vähän kuivia nuudeleita tai vähän maissia tms). Me vähän häpeillen käydään ostamassa itsellemme hedelmiä, suolakeksejä ja muuta että jaksettaisiin päivät täällä. Tämä ruokailutottumus selittää ehkä vähän sitä miksi täällä juotu chia, tee, on niin makeaa. Sokerisesta teestä saa aika kivasti energiaa että jaksaa pitkän päivän ilman ruokaa.
Mutta en myöskään kykene ymmärtämään miten ihmeessä nämä ihmiset täällä voi syödä kaksi kertaa päivässä lähestulkoon pelkkää riisiä, ja sitä vielä pidetään suurena herkkuna? Itseasiassa täällä naiset jättää riisin pois jos ne haluaa laihduttaa, ja syö sensijaan perunaa tai leipää, ja tämä kuulema tehoaa hyvin. Joskin näin on kuulema hankala elää koska riisi on niin hyvää! Kaislalta riisiä tulee välillä korvista, sieraimista ja kyynelkanavista.

Yleinen kurjuus ja välinpitämättömyys elinympäristöstä
Täällä globaali kapitalismi tekee tihutöitään päivästä toiseen, ja Coca-Colan, Nokian ja Carlsbergin valtavien mainosten välissä kerjäävät vanhukset, rammat ja katulapset. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suuri, ja jokainen suuri talo on ympäröity muureilla, joiden päällä on usein piikkilankaa, lasinsiruja tai nauloja tai kaikkia edellisiä sekaisin. Uutisista voi lukea, kuinka Nepalin hallitus kaavailee kansainvälisen lentokentän rakentamista Pokharaan, vaikka maaseudulla ei ole ihmisille sähköä, lääkkeitä tai aina edes puhdasta vettä. Aivan kuten Suomessakin, raharikkaat ovat lahjoneet hallituksen tekemään juuri ne oikeat päätökset, ja on vaikea uskoa muutokseen. Kolmannessa maailmassa ei muutenkaan voi luottaa viranomaisiin, mikä muuten kannattaa suomalaistenkin joskus muistaa ennen kuin uskoo kaikkeen mitä sanotaan. Täällä roskaaminenkin saa uusia merkityksiä: Suomessa on roskaamista jos pudottaa karkkipaperin kadulle: täällä roskaaminen tarkoittaa kuutiollinen jätettä kadunvarteen. Paikalliset roskaavat surutta kaikkialle ja kaikkialla, ja nurkan taakse kipataan kaikki paperijätteistä pattereihin. Joesta sen näkee parhaiten.
Tähänkin toisaalta on ehkä näkyvillä parannusta, kun suuret ostoskeskukset mainostaa muovipusseista kieltäytymistä, ja kangaskassia ekologiseksi vaihtoehdoksi, joten ehkä kehitystä on näkyvillä. Silti Kathmandussa oleillessa on helppo unohtaa että Nepalissa on paljon aivan uskomatonta, kaunista ja koskematonta luontoa, kun katsoo ympäriltä löytyvää saastetta ja roskaa.

Rakentamisen vapaus
Nepalissa taloista saa tehdä tasan sellaisia kuin itse haluaa. Olemme nähneet hirveän monia erilaisia taloja, jotkut jylhän komeita, toiset psykedeelisen värisiä. Ilmeisesti arkkitehdeille saa antaa vapaat kädet suunnitella ainutlaatuisen mestariteoksen. Suomen rakennuslainsäädäntö saattaisi aiheuttaa paikallisille sydänkohtauksen, sillä jokainen talo on poikkeuksetta rakennettu samasta muotista, ja jokainen projekti täytyy ajaa elämäänsä kyllästyneiden virkailijoiden läpi, jotka tarkastavat, että se varmasti täyttää kaikki maisemalliset säädökset ja luvat. Hohhoijaa.

Kulttuurin rikkaus
Suomen menneisyys metsän kansana kalpenee nepalilaisten tuhatvuotiselle sivilisaatiolle, joka näkyy ja kuuluu. Juhlien rituaalit, jokapäiväinen rukous, tikat, jumalkoristukset ja kaikki vastaava jaksaa ihastuttaa. Ihan harmittaa kun joutuu kertomaan että meillä ei Suomessa ole oikeastaan mitään vastaavia omia kulttuurisia perinteitä, kaikki on lainattua ja modernia. Onhan suomalaisten shamanistisena perinteenä juhlia keskikesän juhlaa Juhannusta, mutta siinäkään ei ole hirveästi sisältöä kuin pari hassua juhannusloitsua, kokonpolttoa ja ryyppäämistä. Joskin täytyy tunnustaa että kyllä täällä lastenkodillakin ihan pienimmätkin cocacola-joulupukin tunnistaa.

Liikenne
Suomessa kaiken, minkä tietää liikenteestä tai ajamisesta, kannattaa unohtaa täysin kehitysmaihin siirryttäessä. Ensinnäkin Nepalissa liikenne on vasemmanpuoleista, ja toisekseen liikenne on kaoottista. Liikenteessä kaikki sujahtelevat sen enempää miettimättä, aiheuttaen jatkuvia vaaratilanteita itselleen ja muille. Joskus tulee mietittyä, että paikallisilla kuskeilla taitaa olla todella nopea reaktiokyky, tai ainakin jatkuva valppaus, sillä koskaan ei tiedä mistä kolosta syöksyy eteen riksa, tuktuk, pyöräilijä, lapsi tai pyhä lehmä. Lonely Planetin mukaan 49 prosenttia liikennekuolemista on jalankulkijoita. Hehheh. Täällä kuulema suojatiet ym. (ymmärsin että myös liikennemerkit kuuluu tähän ryhmään) on aika uusi juttu, eikä niitä oikein vielä tahdota ymmärtää. Kätevin merkki viittoa liikenteessä on huudattaa tööttiä. Tuut tuut, täältä minä tulen, tuut tuut, minulla on enemmän valoja kun sulla, tuut tuut, sinulla on ruma nenä, tuut tuut, tästä lähtee kiva ääni! Myös töötti-variaatiot on mielenkiintoisia, riksoissa töötistä käy shompoopulloviritelmä, rekoissa taas töötit on tuunattu varsinaisiksi ballaadeiksi.

Informaatiovaje
Välillä turhauttava piirre matkoissamme on ollut se, ettei meille aina viitsitä kertoa kaikkea ellei sitä erikseen kysy. Kerran me olimme lähdössä maauimalaan, ja vaiheilimme vähän lompakon ottamisen kanssa, sillä emme ajatelleet tarvitsevamme rahaa mihinkään. Ainakaan meille ei oltu sanottu mitään ennalta. Kävikin ilmi että tarvitsimme rahaa taksiin, ja maauimalaliputkin (sekä itsellemme, host veljellemme että lapsille) olivat omalla kustannuksellamme. Yhden kerran taas lääkärille ja apteekkiin kuskattava ripulista kärsivä Marianne joutui maksamaan paitsi omat lääkkeensä, myös Aamaan jalkalääkeet, limsan hänelle ja tietysti taksimatkan (johon sisältyi ihailumatka hostperheemme uudelle tulevalle kodille), isoista summista ei kuitenkaan ollut kyse, vain muutamasta eurosta. Toivottavasti meistä ei kuitenkaan ajatella, että kävelemme ympäriinsä koko ajan rupiatonnit taskuissa, sillä se on ahdistavaa pidemmän. Aina kun meitä pyydetään jonnekin täytyy miettiä miten kohteliaasti voisi kysyä että kuinkas paljon valuuttaa tarvitsisi tällä kertaa olla mukana. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene että me aina jouduttaisiin maksunaisiksi ja -miehiksi, monesti on meillekin tarjottu vaikka mitä, jopa kokonaisia ravintolaillallisia pyytämättä mitään takaisin.

Kolmevuotiaiden koulunkäynti ja läksymäärä
Kun saavuimme tänne niin ensimmäinen äimistys ja kummastus oli pienet, melkein polvenkorkuiset taniaiset koulupuvuissa. Toinen äimystys tapahtui kun nämä palosammuttimen kokoiset otukset avasivat kouluvihkonsa ja alkoivat tekemään läksyjä: kopioida englannin ja nepalin sanoja, sekä numeroita vihkoihin. Tällaisia tehtäviä nämä alkaa tekemään kolmevuotiaina, ja neljävuotiaat on jo aika hakoja, etenkin kirjoittamaan englantia, vaikka kyllä ne nepalinkin aakkoset sujuu. Host siskomme kertoi että jotkut banaaneista osasi luetella englannin aakkoset jo ennen kouluunmenoa. Että sellaista.
Vaikka banaanit tekeekin koulupäiviä kymmenestä kolmeen, niin onneksi ne sentään vetelee siellä päiväunia välillä. Jotkut lapsista kuulema kehuskeleekin kuinka ne taas nukkui koko päivän koulussa (ihan niin kuin suomalaiset lukiossa!).

Nepalilainen vieraanvaraisuus
Lapset täällä jakaa aika tunnollisesti kaiken omansa toisten kanssa, vaikka osaa nekin olla tosi omivia kynien, kumien ja terottimien kanssa. Kuitenkin leikit kaikki on yhteisiä ja pelivälineitä ei omita. Myös aikuiset kansalaiset osaa monesti hämmentää, jatkuvasti ollaan kysymässä että "are you happy". Toisia ihmisiä kunnioitetaan paljon halutaan antaa omastaan toisen hyvinvoinnin eteen. Vaikka ei itse oltaisiinkaan kovin varakkaita, niin aina jotakin voidaan tehdä. Marianne kertoi että hän näki kerran yhden lastenkodin lapsista antavan kerjäävälle naiselle ja tämän lapselle rahaa, vaikka tällä pojallakaan ei luonnollisesti ole paljon rahaa tai maallista omaisuutta. Monet ihmisoikeusasiat on Nepalissa todella kurjasti, mutta kyllä täällä myös tiedetään jotain antamisesta ja jakamisesta mikä ei suuren hyvinvoinnin ja omaisuuden maassa ole mennyt jakeluun.