Yksi aika olennainen osa Nepalin turistikokemusta on The Last Resortin extreme-lajit, joihin kuuluvat mm. kalliokiipeily, koskenlasku, kajakointi ja tietenkin hirvittävät benjihyppy ja swingi. Monta kuukautta kelailtuani päätin astua Adrenaline Rushin toimistoon (mikä taisi olla virhe, sillä olisin aivan hyvin voinut mennä The Last Resortin omaan toimistoon), ja buukkasin lauantaille 24. huhtikuuta benjihypyn. Myöhemmin tosin selvisi että lauantai oli peruttu ja hypyt siirretty maanantaille, ja minä olin torstain ja perjantain hehkuttanut että "lauantaina se tapahtuu"!

No, maanantaina sitten heräsin aamuneljän aikoihin ja lähdin kohti Thamelia. Olisin mennyt taksilla, mutta Maharajgunjin tieltä ei sellaista löynyt, joten pakko sitä oli kävellä. En yleensä kuumottele öisiä kaupunkeja, mutta jotenkin olin niin hermona että säikyin kirjaimellisesti omaa varjoani. Sain sitten taksin ja luulin jo olevani turvassa, mutta seuraavassa mutkassa roskarekka meinasi ajaa kylkeen! Voin jo varmaan tässä sanoa että matka benjihyppyyn on monin verroin hengenvaarallisempi kuin se itse hyppy.

Kuumotusta aiheutti myös se, että minut oli pyydetty Adrenaline Rushin toimistolle odottamaan, ja tämähän oli tietenkin kiinni niin aikaisin aamusta. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kun odotella, mutta en ollut edes kunnolla selvillä mihin aikaan minun olisi pitänyt olla siellä. Buukatessa minulle oli sanottu, että tule 4:30, sitten toinen tyyppi korjasi että 5 tasan, ja puhelimessa sitten että 5:30. Lopulta se äijä tuli paikalle 5:45, kun olin jo ehtinyt odotella vajaan tunnin, ja todistaa kuinka nepalilaisetkin heräävät ja lähtevät töihin minua aikaisemmin sinä aamuna. Näin minä koiratappelunkin ja hätistelin samaisia koiria reppuni luota, kun siellä oli minun aamiaiseni (mandariini, banaani ja pussi nuudeleita). Olin siis siinä vaiheessa vähän hiilenä, mutta samalla niin väsynyt, etten jaksanut räyhätä.

The Last Resortin toimistolla oli tosi paljon ihmisiä, ja lisää tuli kun kello lähestyi kuutta. Meitä oli lopulta neljä bussillista, ja tämä kolonna lähti siinä 6:30. Eivät onneksi pitäneet yhtään kiirettä, mitä nyt kaahasivat hirveää vauhtia mutkaisilla teillä, joilla Suomessa saisi ajaa vain neljääkymppiä. Sanon uudestaan: matka benjihyppyyn on PALJON vaarallisempi. Onneksi bussimatka sinänsä ei ollut kovin pitkä, ainakaan nepalilaisin mittapuin.

Perillä ylitimme sen saman sillan josta tulisimme hyppäämään. Kun sanoo, että hypyn pituus on 160 metriä, se on vähän sama kuin sanoisi että kehitysmaassa X kuoli kymmenen tuhatta ihmistä: ei sitä tajua ennen kuin sen näkee. Matkalla yli tuli kelailtua, että mihin sitä nyt on tullut sitouduttua. Meidät ohjattiin ruokailusaliin ja meille pidettiin briefingi. Sitten meitä alettiin jakaa ryhmiin painon mukaan. Varoitukseksi naisille: paino saatetaan kailottaa ääneen ja se kirjoitetaan kämmenselkään isoin numeroin. Minun painokseni sain vaatteet päällä 63 kg, mutta en sentään ollut se laihin mies kuten aluksi pelkäsin. Löytyi niitä alle kuudenkymmenenkin jäbiä, mutta he olivat jo aikamoisia luurankoja. Painoluokassa 51-71 hyppäsin aikalailla puolessavälissä. Muiden ihmisten hyppyjen katsominen vähän hälvensi pelkoja, mutta niiden katsominen sai vähän vatsan kouristelemaan.

Lopulta oli minun vuoroni, ja ylleni laskeutui siinä vaiheessa fatalistinen rauha: tapahtuu mitä tapahtuu, Inshallah. Jokaista kuvataan videokameralla omaa hyppyvideota varten, jonka voi katsoa jälkikäteen. Sellaisen tilaaminen maksaa sitten 1800 rupiaa, ja tietenkin minä sellaisen ostin! Yritin heittää sitten siihen jotain läppää, mutta mieli oli aikalailla jo tulevassa hypyssä. Samalla myös hypättiin swingit, joka on 240 metrin pituinen keinu joka hypätään samalta sillalta. Siinä voi saavuttaa jopa 150 km tuntivauhdin, ja monet väittelivät siitä, kumpi on hurjempi. Mielipiteeni mukaan kyllä se benjihyppy on kuitenkin hurjempi, kun siinä hypätään suoraan alas ja pää edellä. No, se hetki tuli lopulta. Seisoin rampin päässä, ohjaaja piti persuuksestani kiinni. "Okei, nosta katseesi vuoriin." Nostin katseeni ja mietin samalla, että mäkiähän nuo ovat. "1, 2... 3!" Ponnistus, ja hyppy.

Vapaapudotuksen sanotaan kestävän 8 sekuntia, mutta se on kuitenkin lähempänä 7-6 sekuntia, ja tuntuu vielä lyhyemmältä. Kaikkein pahin tunne oli kuitenkin juuri kun jalat irtautuu rampista ja katsoo alaspäin: PYHÄ GAUTAMA, TUOLLAHAN ON PELKKÄÄ ILMAA 160 METRIÄ! Vatsaa kouraisi ihan helvetisti, ja keho kääntyi suoraan vertikaaliseen syöksyyn. Toinen ajatus oli: miten tästä hitto selviää hengissä? Maksiminopeus saavutetaan kai aika pian, ja kaikki sumenee siitä hirvittävästä vauhdista jonka syöksyy kohti maata. En enää kuule mitään ja koski ja kivikko alapuolellani on vain siniharmaata sekamelskaa. En edes huuda koko matkaa, vaikka minulta pääsi videon mukaan spontaani WOOOU, jota en edes muista päästäneeni. Minulla ei vilissyt koko elämä silmien edestä, en yrittänyt tehdä rauhaa Väestörekisterin kanssa enkä edes miettinyt niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Itseasiassa en miettinyt yhtikäs mitään, ja se tuntui todella hienolta.

7 sekuntia myöhemmin köysi loppui ja tunsin kuin G-voimat vetävät suolet kurkkuun ja silmät päästä. Tätä seuraa matka ylös lähes puoleenväliin koko köyttä, ja takaisin alas, ja siinä sitä jojoillaan hetken aikaa. Tämän aikana saattaa nousta takaisin pystyasentoon tai sivuttain, ja olo oli ainakin minulla ihan mahtava. Huusin voitonkarjaisuja silkasta adrenaliinikuohusta ja olin ihan rentona, enkä osan ajasta edes tiennyt olinko menossa alas- vai ylöspäin. Tunnuin vain leijuvan painottomassa tilassa vihreiden jyrkänteiden välissä. Lopulta pomppiminen tasaantui ja minun täytyi odottaa että minua lasketaan tarpeeksi alas. Joen rannalla minua odotti mies bambukepin kanssa, josta minun piti ottaa kiinni. Siellä tämä mies ja hänen apurinsa vetivät minut sinne tuodulle pöydälle ja auttoivat releistäni.

Olo oli ihan mahtava, mutta äkkiä se katosi kun piti trekata puoli tuntia kello kahdentoista suorassa auringonpaisteessa takaisin ylös. Joku turisteista lohkaisikin, että kyllä hän voisi tehdä uudestaan jos he vain hinaisivat hänet takaisin ylös. Olin myös suhteellisen kipeä nilkoistani, ja muutenkin oli vähän sellaista yleismaailmallista särkyä. Seuraavana päivänä myös huomasin, että silmämuniani särki. Outoa! Mutta ymmärrettävää. Tätä kirjoittaessa kaikki on kuitenkin ihan hyvin, ainakin silmämunien osalta. Hain The Last Resortin toimistolta videoni, ja täytyy sanoa että ainakaan en vaiheillut hetkeäkään hypätessä. Joillekin sen ohjaaja sai laskea ainakin kolme kertaa, ennen kuin suostuivat hyppäämään. Se hyppytekniikka on oleellinen, sillä jos nojaa liikaa taakse, on vaarana iskeä takaraivonsa siihen metalliseen ramppiin. Keholle on myös hellempää jos on jo valmiiksi pystysyöksyssä, sillä se saattaa repäistä aika ilkeästi jos on missään muussa asennossa.

No, se oli minun benjihyppyni. Minulla on myös video, ja katon saisinko ripattua sen dvd:ltä nettiin laitettavaksi. Eipä tuo toisaalta kovin oleellista ole, ja onhan se kiva olla itse paikan päällä selittämässä asioita. Suosittelen adrenaliininarkkareille ja muille extremepupuille, ja kyllä minusta tuntuu että parrankasvu on taas vähän tiheämpää.

Ja sitten oleellisempiin asioihin: tulevana vappuna eli huomenna maoistit suunnittelevat massiivista mielenosoitusta, ja maaseudulta virtaa satoja tuhansia maoisteja juuri tätä tilaisuutta varten. Vappuna siis Kathmandun keskustassa tulee olemaan tajuton lössi ihmisiä heiluttamassa punalippuja. He ovat ilmoittaneet että mielenosoitus on rauhanomainen, mutta jos Nepalin armeija rupeaa väkivaltaiseksi tai muuten rajoittavaksi, he ovat kouluttaneet ennakkoon tuhansia sissejä mahdollista aseellista yhteenottoa varten. Nepalin armeija on hermona, ja vaativat maoisteja perumaan koko mielenosoituksen tyystin. Maoistit vaativat myös nykyisen pääministerin (joka muuten asuu samoilla nurkilla meidän kanssa) eroamista, mikä on yksi mielenosoituksen tavoitteista. Aseellisen yhteenoton lisäksi kuumotuksen aiheena on, että maoistit pitävät Kathmandussa lakkoa KUNNES pääministeri eroaa. Eli toukokuun ensimmäisestä alkaen tulee olemaan protesti ja lakko, joka jatkuu sitten kun tilanne jotenkin purkautuu. Tavalla tai toisella. Tätä varten iso osa kouluista (kuin myös meidän lasten koulu) on ollut lakossa jo puoli viikkoa, meidän kuulemamme mukaan sen takia että ne voivat majoittaa maaseudulta tulevia maoisteja lauantaita varten.

Vapun tunnelmat ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen, jos 28. päivään toukokuuta mennessä Nepalin perustuslakikomissio (tai vastaava) ei ole saanut laadittua kaikkia osapuolia tyydyttävää perustuslakia. Maoistit ovat jo uhanneet, että jos perustuslakia ei kuulu, he ottavat vallan, eli siis se minun mielestäni tarkoittaa kiltisti sanottuna sisällissotaa. Meille on ajastettu lento samalle päivälle. mikä on aika mielenkiintoinen sattuma. Sekä The Himalayan Timesissa että Kathmandu Postissa on joka päivä ilmoitettu deadline, eli kuinka monta päivää on jäljellä ennen kuin perustuslaki pitäisi olla valmis, mistä näkee myös kätevästi kuinka monta päivää on meidän lähtöön!

Samaan hengenvetoon voisi lyhyesti myös selittää Nepalin politiikkaa: maoistit ovat siis nykyään poliittinen puolue, jolla on eniten ääniä kuin millään muulla puolueella, mutta pienempien puolueiden (entisten kuninkaallisten) muodostama koalitio pitää kuitenkin valtaa. Tämä on hyvin epädemokraattinen tilanne, mikä on käytännössä monilukuiset köyhät vastaan pieni rikas eliitti. Kumpaakaan puolta on pasifistin vaikea tukea, sillä kummatkin hyökkäsivät raa'asti siviilejä vastaan sisällissodan, ja maoistit tuomitsivat monia "kansan tuomioistuimissa" "kansan vihollisiksi" (=kuolemantuomio). Nepalin armeija taas käyttäytyi kuten armeijat yleensä, ja teloittivat kokonaisia perheitä ihan vaan sen takia, jos he vain epäilivät heidän tukeneen maoisteja. Tästä taas nähdään että rauhaan on vain yksi tie, ja se ei kulje ylivoimaisen tulivoiman vaan väkivallattomuuden kautta. Tai voi myös sanoa että rauhaan ei ole tietä, vaan se on tie. Kumpi parempi.

Ja viimeinen asia: meillä on nyt taas vaihteeksi paljon uusia lapsia. Viimeaikaisimman laskennan mukaan meillä on 45(!) lasta, mutta kaikki eivät yövy lastenkodilla. Marich, Durga ja Buddhi asuvat työharjoittelupaikkansa lähellä, ja Jack 16-vuotiaana ei Nepalin lain mukaan saa asua lastenkodilla (hän yöpyy Pramilan luona). Tästä huolimatta täällä on ehkä eniten lapsia mitä täällä on koskaan ollut, ja ruokittavien määrä nousee kun lisätään vapaaehtoiset (tällä hetkellä kuusi, saimme muutamaksi viikoksi Uusi-Seelantilaisen Jackien) ja Aamaan perheenjäsenet. Kaikki vierailevat sedät ja tädit tulee myös aina ruokkia, tai muuten perhe kärsii huonosta onnesta. Vieraanvaraisuus on vakava asia!

Ja loppukevennys: Kävimme viimeistä kertaa uusimassa viisumin (Väestörekisterille kiitos ettei tarvitse enää astua siihen laitokseen!), ja tämä kerta oli ehkä kaikista mielenkiintoisin. Pieni ja laiha immigration officerimme oli miehekkäästi kello 9:30 aamulla maistissa, ja koska olimme ensimmäiset paikalle tulleet, saimme jonkinlaisen erikoiskohtelun. Tämä viinalle haiseva viiksiveikko hoiteli meidän viisumeita samalla kun istuimme katselemassa kiltisti jonottavia ihmisiä. Meitä yritettiin houkutella teelle ja officer sekoili päivien ja hintojen kanssa. Lopulta me maksettiin, saatiin viisumit (onneksi selväpäiseltä toiselta officerilta) ja sanottiin hyvästit ja kiitokset. Kieltämättä vähän kuumotti.

Ekstraloppukevennys: tätä kirjoittaessa Kaisla kävi tilittämässä, että nepalilaiset on tosi zen, koska Aamaa ja lapset on kokkaillut momoja jo puolet päivästä, ja lisää on tulossa. Momojen tekeminen on kai aika yksitoikkoista puuhaa, ja minä olisin kyllästynyt touhuun jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Tämä superäiti kuitenkin on kokkaillut kärsivällisesti kahdella kämäsellä kaasuhellalla momoja n 60 ihmiselle, ja vapaaehtoisten avustuksella tähän on mennyt ainakin 6-7 tuntia. Huh! Samaa nepalilaista kärsivällisyyttä pääsee ihailemaan myös liikenneruuhkissa, jossa ihmiset menevät jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, kun länsimaiset taas hyppivät seinille.


Iloksenne vielä Suomen suurlähetystön ohjeistus tuleville päiville:
Mikäli keskusteluissa ei päästä yhteisymmärrykseen ja suunnitellut mielenosoitukset ja lakot alkavat, suurlähetystö suosittelee:
-       varaamaan ruokaa, juomavettä, keittokaasua, polttoainetta noin viikon tarpeita varten
-       välttämään tarpeetonta liikkumista ulkona mielenosoitusten ja lakkojen aikana. Mikäli väkivallasta raportoidaan, emme suosittele ulkonaliikkumista ollenkaan.
-       välttämään joukkokokoontumisia, ja pitämään matalaa profiilia ulkona liikkuessa
-       varamaan erittäin paljon aikaa välttämättömiin matkoihin (esim lentokentälle johtavat tiet ja risteykset voivat olla täysin tukossa)
-       neuvomaan vartijoita, miten vastata mahdollisiin yösijatiedusteluihin
-       seuraamaan paikallista mediaa ja suurlähetystön tiedotteita


Kotiväelle kuitenkin huomio: syytä ei huoleen, eikä paniikkiin. Tänään me kokkailtiin tiibetiläisiä momoja aamiaiseksi ihan rauhallisissa tunnelmissa, ja elämä on ihan normaalia. Kyllä nämä asiat yleensä ratkeaa, ja vaikka ei ratkeaisikaan niin eletään ainakin ihan suurlähetystön nurkilla, ja ollaan monella tavalla ihan hyvässä turvassa. Peace.