Yksi aika olennainen osa Nepalin turistikokemusta on The Last Resortin extreme-lajit, joihin kuuluvat mm. kalliokiipeily, koskenlasku, kajakointi ja tietenkin hirvittävät benjihyppy ja swingi. Monta kuukautta kelailtuani päätin astua Adrenaline Rushin toimistoon (mikä taisi olla virhe, sillä olisin aivan hyvin voinut mennä The Last Resortin omaan toimistoon), ja buukkasin lauantaille 24. huhtikuuta benjihypyn. Myöhemmin tosin selvisi että lauantai oli peruttu ja hypyt siirretty maanantaille, ja minä olin torstain ja perjantain hehkuttanut että "lauantaina se tapahtuu"!

No, maanantaina sitten heräsin aamuneljän aikoihin ja lähdin kohti Thamelia. Olisin mennyt taksilla, mutta Maharajgunjin tieltä ei sellaista löynyt, joten pakko sitä oli kävellä. En yleensä kuumottele öisiä kaupunkeja, mutta jotenkin olin niin hermona että säikyin kirjaimellisesti omaa varjoani. Sain sitten taksin ja luulin jo olevani turvassa, mutta seuraavassa mutkassa roskarekka meinasi ajaa kylkeen! Voin jo varmaan tässä sanoa että matka benjihyppyyn on monin verroin hengenvaarallisempi kuin se itse hyppy.

Kuumotusta aiheutti myös se, että minut oli pyydetty Adrenaline Rushin toimistolle odottamaan, ja tämähän oli tietenkin kiinni niin aikaisin aamusta. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kun odotella, mutta en ollut edes kunnolla selvillä mihin aikaan minun olisi pitänyt olla siellä. Buukatessa minulle oli sanottu, että tule 4:30, sitten toinen tyyppi korjasi että 5 tasan, ja puhelimessa sitten että 5:30. Lopulta se äijä tuli paikalle 5:45, kun olin jo ehtinyt odotella vajaan tunnin, ja todistaa kuinka nepalilaisetkin heräävät ja lähtevät töihin minua aikaisemmin sinä aamuna. Näin minä koiratappelunkin ja hätistelin samaisia koiria reppuni luota, kun siellä oli minun aamiaiseni (mandariini, banaani ja pussi nuudeleita). Olin siis siinä vaiheessa vähän hiilenä, mutta samalla niin väsynyt, etten jaksanut räyhätä.

The Last Resortin toimistolla oli tosi paljon ihmisiä, ja lisää tuli kun kello lähestyi kuutta. Meitä oli lopulta neljä bussillista, ja tämä kolonna lähti siinä 6:30. Eivät onneksi pitäneet yhtään kiirettä, mitä nyt kaahasivat hirveää vauhtia mutkaisilla teillä, joilla Suomessa saisi ajaa vain neljääkymppiä. Sanon uudestaan: matka benjihyppyyn on PALJON vaarallisempi. Onneksi bussimatka sinänsä ei ollut kovin pitkä, ainakaan nepalilaisin mittapuin.

Perillä ylitimme sen saman sillan josta tulisimme hyppäämään. Kun sanoo, että hypyn pituus on 160 metriä, se on vähän sama kuin sanoisi että kehitysmaassa X kuoli kymmenen tuhatta ihmistä: ei sitä tajua ennen kuin sen näkee. Matkalla yli tuli kelailtua, että mihin sitä nyt on tullut sitouduttua. Meidät ohjattiin ruokailusaliin ja meille pidettiin briefingi. Sitten meitä alettiin jakaa ryhmiin painon mukaan. Varoitukseksi naisille: paino saatetaan kailottaa ääneen ja se kirjoitetaan kämmenselkään isoin numeroin. Minun painokseni sain vaatteet päällä 63 kg, mutta en sentään ollut se laihin mies kuten aluksi pelkäsin. Löytyi niitä alle kuudenkymmenenkin jäbiä, mutta he olivat jo aikamoisia luurankoja. Painoluokassa 51-71 hyppäsin aikalailla puolessavälissä. Muiden ihmisten hyppyjen katsominen vähän hälvensi pelkoja, mutta niiden katsominen sai vähän vatsan kouristelemaan.

Lopulta oli minun vuoroni, ja ylleni laskeutui siinä vaiheessa fatalistinen rauha: tapahtuu mitä tapahtuu, Inshallah. Jokaista kuvataan videokameralla omaa hyppyvideota varten, jonka voi katsoa jälkikäteen. Sellaisen tilaaminen maksaa sitten 1800 rupiaa, ja tietenkin minä sellaisen ostin! Yritin heittää sitten siihen jotain läppää, mutta mieli oli aikalailla jo tulevassa hypyssä. Samalla myös hypättiin swingit, joka on 240 metrin pituinen keinu joka hypätään samalta sillalta. Siinä voi saavuttaa jopa 150 km tuntivauhdin, ja monet väittelivät siitä, kumpi on hurjempi. Mielipiteeni mukaan kyllä se benjihyppy on kuitenkin hurjempi, kun siinä hypätään suoraan alas ja pää edellä. No, se hetki tuli lopulta. Seisoin rampin päässä, ohjaaja piti persuuksestani kiinni. "Okei, nosta katseesi vuoriin." Nostin katseeni ja mietin samalla, että mäkiähän nuo ovat. "1, 2... 3!" Ponnistus, ja hyppy.

Vapaapudotuksen sanotaan kestävän 8 sekuntia, mutta se on kuitenkin lähempänä 7-6 sekuntia, ja tuntuu vielä lyhyemmältä. Kaikkein pahin tunne oli kuitenkin juuri kun jalat irtautuu rampista ja katsoo alaspäin: PYHÄ GAUTAMA, TUOLLAHAN ON PELKKÄÄ ILMAA 160 METRIÄ! Vatsaa kouraisi ihan helvetisti, ja keho kääntyi suoraan vertikaaliseen syöksyyn. Toinen ajatus oli: miten tästä hitto selviää hengissä? Maksiminopeus saavutetaan kai aika pian, ja kaikki sumenee siitä hirvittävästä vauhdista jonka syöksyy kohti maata. En enää kuule mitään ja koski ja kivikko alapuolellani on vain siniharmaata sekamelskaa. En edes huuda koko matkaa, vaikka minulta pääsi videon mukaan spontaani WOOOU, jota en edes muista päästäneeni. Minulla ei vilissyt koko elämä silmien edestä, en yrittänyt tehdä rauhaa Väestörekisterin kanssa enkä edes miettinyt niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Itseasiassa en miettinyt yhtikäs mitään, ja se tuntui todella hienolta.

7 sekuntia myöhemmin köysi loppui ja tunsin kuin G-voimat vetävät suolet kurkkuun ja silmät päästä. Tätä seuraa matka ylös lähes puoleenväliin koko köyttä, ja takaisin alas, ja siinä sitä jojoillaan hetken aikaa. Tämän aikana saattaa nousta takaisin pystyasentoon tai sivuttain, ja olo oli ainakin minulla ihan mahtava. Huusin voitonkarjaisuja silkasta adrenaliinikuohusta ja olin ihan rentona, enkä osan ajasta edes tiennyt olinko menossa alas- vai ylöspäin. Tunnuin vain leijuvan painottomassa tilassa vihreiden jyrkänteiden välissä. Lopulta pomppiminen tasaantui ja minun täytyi odottaa että minua lasketaan tarpeeksi alas. Joen rannalla minua odotti mies bambukepin kanssa, josta minun piti ottaa kiinni. Siellä tämä mies ja hänen apurinsa vetivät minut sinne tuodulle pöydälle ja auttoivat releistäni.

Olo oli ihan mahtava, mutta äkkiä se katosi kun piti trekata puoli tuntia kello kahdentoista suorassa auringonpaisteessa takaisin ylös. Joku turisteista lohkaisikin, että kyllä hän voisi tehdä uudestaan jos he vain hinaisivat hänet takaisin ylös. Olin myös suhteellisen kipeä nilkoistani, ja muutenkin oli vähän sellaista yleismaailmallista särkyä. Seuraavana päivänä myös huomasin, että silmämuniani särki. Outoa! Mutta ymmärrettävää. Tätä kirjoittaessa kaikki on kuitenkin ihan hyvin, ainakin silmämunien osalta. Hain The Last Resortin toimistolta videoni, ja täytyy sanoa että ainakaan en vaiheillut hetkeäkään hypätessä. Joillekin sen ohjaaja sai laskea ainakin kolme kertaa, ennen kuin suostuivat hyppäämään. Se hyppytekniikka on oleellinen, sillä jos nojaa liikaa taakse, on vaarana iskeä takaraivonsa siihen metalliseen ramppiin. Keholle on myös hellempää jos on jo valmiiksi pystysyöksyssä, sillä se saattaa repäistä aika ilkeästi jos on missään muussa asennossa.

No, se oli minun benjihyppyni. Minulla on myös video, ja katon saisinko ripattua sen dvd:ltä nettiin laitettavaksi. Eipä tuo toisaalta kovin oleellista ole, ja onhan se kiva olla itse paikan päällä selittämässä asioita. Suosittelen adrenaliininarkkareille ja muille extremepupuille, ja kyllä minusta tuntuu että parrankasvu on taas vähän tiheämpää.

Ja sitten oleellisempiin asioihin: tulevana vappuna eli huomenna maoistit suunnittelevat massiivista mielenosoitusta, ja maaseudulta virtaa satoja tuhansia maoisteja juuri tätä tilaisuutta varten. Vappuna siis Kathmandun keskustassa tulee olemaan tajuton lössi ihmisiä heiluttamassa punalippuja. He ovat ilmoittaneet että mielenosoitus on rauhanomainen, mutta jos Nepalin armeija rupeaa väkivaltaiseksi tai muuten rajoittavaksi, he ovat kouluttaneet ennakkoon tuhansia sissejä mahdollista aseellista yhteenottoa varten. Nepalin armeija on hermona, ja vaativat maoisteja perumaan koko mielenosoituksen tyystin. Maoistit vaativat myös nykyisen pääministerin (joka muuten asuu samoilla nurkilla meidän kanssa) eroamista, mikä on yksi mielenosoituksen tavoitteista. Aseellisen yhteenoton lisäksi kuumotuksen aiheena on, että maoistit pitävät Kathmandussa lakkoa KUNNES pääministeri eroaa. Eli toukokuun ensimmäisestä alkaen tulee olemaan protesti ja lakko, joka jatkuu sitten kun tilanne jotenkin purkautuu. Tavalla tai toisella. Tätä varten iso osa kouluista (kuin myös meidän lasten koulu) on ollut lakossa jo puoli viikkoa, meidän kuulemamme mukaan sen takia että ne voivat majoittaa maaseudulta tulevia maoisteja lauantaita varten.

Vapun tunnelmat ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen, jos 28. päivään toukokuuta mennessä Nepalin perustuslakikomissio (tai vastaava) ei ole saanut laadittua kaikkia osapuolia tyydyttävää perustuslakia. Maoistit ovat jo uhanneet, että jos perustuslakia ei kuulu, he ottavat vallan, eli siis se minun mielestäni tarkoittaa kiltisti sanottuna sisällissotaa. Meille on ajastettu lento samalle päivälle. mikä on aika mielenkiintoinen sattuma. Sekä The Himalayan Timesissa että Kathmandu Postissa on joka päivä ilmoitettu deadline, eli kuinka monta päivää on jäljellä ennen kuin perustuslaki pitäisi olla valmis, mistä näkee myös kätevästi kuinka monta päivää on meidän lähtöön!

Samaan hengenvetoon voisi lyhyesti myös selittää Nepalin politiikkaa: maoistit ovat siis nykyään poliittinen puolue, jolla on eniten ääniä kuin millään muulla puolueella, mutta pienempien puolueiden (entisten kuninkaallisten) muodostama koalitio pitää kuitenkin valtaa. Tämä on hyvin epädemokraattinen tilanne, mikä on käytännössä monilukuiset köyhät vastaan pieni rikas eliitti. Kumpaakaan puolta on pasifistin vaikea tukea, sillä kummatkin hyökkäsivät raa'asti siviilejä vastaan sisällissodan, ja maoistit tuomitsivat monia "kansan tuomioistuimissa" "kansan vihollisiksi" (=kuolemantuomio). Nepalin armeija taas käyttäytyi kuten armeijat yleensä, ja teloittivat kokonaisia perheitä ihan vaan sen takia, jos he vain epäilivät heidän tukeneen maoisteja. Tästä taas nähdään että rauhaan on vain yksi tie, ja se ei kulje ylivoimaisen tulivoiman vaan väkivallattomuuden kautta. Tai voi myös sanoa että rauhaan ei ole tietä, vaan se on tie. Kumpi parempi.

Ja viimeinen asia: meillä on nyt taas vaihteeksi paljon uusia lapsia. Viimeaikaisimman laskennan mukaan meillä on 45(!) lasta, mutta kaikki eivät yövy lastenkodilla. Marich, Durga ja Buddhi asuvat työharjoittelupaikkansa lähellä, ja Jack 16-vuotiaana ei Nepalin lain mukaan saa asua lastenkodilla (hän yöpyy Pramilan luona). Tästä huolimatta täällä on ehkä eniten lapsia mitä täällä on koskaan ollut, ja ruokittavien määrä nousee kun lisätään vapaaehtoiset (tällä hetkellä kuusi, saimme muutamaksi viikoksi Uusi-Seelantilaisen Jackien) ja Aamaan perheenjäsenet. Kaikki vierailevat sedät ja tädit tulee myös aina ruokkia, tai muuten perhe kärsii huonosta onnesta. Vieraanvaraisuus on vakava asia!

Ja loppukevennys: Kävimme viimeistä kertaa uusimassa viisumin (Väestörekisterille kiitos ettei tarvitse enää astua siihen laitokseen!), ja tämä kerta oli ehkä kaikista mielenkiintoisin. Pieni ja laiha immigration officerimme oli miehekkäästi kello 9:30 aamulla maistissa, ja koska olimme ensimmäiset paikalle tulleet, saimme jonkinlaisen erikoiskohtelun. Tämä viinalle haiseva viiksiveikko hoiteli meidän viisumeita samalla kun istuimme katselemassa kiltisti jonottavia ihmisiä. Meitä yritettiin houkutella teelle ja officer sekoili päivien ja hintojen kanssa. Lopulta me maksettiin, saatiin viisumit (onneksi selväpäiseltä toiselta officerilta) ja sanottiin hyvästit ja kiitokset. Kieltämättä vähän kuumotti.

Ekstraloppukevennys: tätä kirjoittaessa Kaisla kävi tilittämässä, että nepalilaiset on tosi zen, koska Aamaa ja lapset on kokkaillut momoja jo puolet päivästä, ja lisää on tulossa. Momojen tekeminen on kai aika yksitoikkoista puuhaa, ja minä olisin kyllästynyt touhuun jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Tämä superäiti kuitenkin on kokkaillut kärsivällisesti kahdella kämäsellä kaasuhellalla momoja n 60 ihmiselle, ja vapaaehtoisten avustuksella tähän on mennyt ainakin 6-7 tuntia. Huh! Samaa nepalilaista kärsivällisyyttä pääsee ihailemaan myös liikenneruuhkissa, jossa ihmiset menevät jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, kun länsimaiset taas hyppivät seinille.


Iloksenne vielä Suomen suurlähetystön ohjeistus tuleville päiville:
Mikäli keskusteluissa ei päästä yhteisymmärrykseen ja suunnitellut mielenosoitukset ja lakot alkavat, suurlähetystö suosittelee:
-       varaamaan ruokaa, juomavettä, keittokaasua, polttoainetta noin viikon tarpeita varten
-       välttämään tarpeetonta liikkumista ulkona mielenosoitusten ja lakkojen aikana. Mikäli väkivallasta raportoidaan, emme suosittele ulkonaliikkumista ollenkaan.
-       välttämään joukkokokoontumisia, ja pitämään matalaa profiilia ulkona liikkuessa
-       varamaan erittäin paljon aikaa välttämättömiin matkoihin (esim lentokentälle johtavat tiet ja risteykset voivat olla täysin tukossa)
-       neuvomaan vartijoita, miten vastata mahdollisiin yösijatiedusteluihin
-       seuraamaan paikallista mediaa ja suurlähetystön tiedotteita


Kotiväelle kuitenkin huomio: syytä ei huoleen, eikä paniikkiin. Tänään me kokkailtiin tiibetiläisiä momoja aamiaiseksi ihan rauhallisissa tunnelmissa, ja elämä on ihan normaalia. Kyllä nämä asiat yleensä ratkeaa, ja vaikka ei ratkeaisikaan niin eletään ainakin ihan suurlähetystön nurkilla, ja ollaan monella tavalla ihan hyvässä turvassa. Peace.

Hyvää uutta vuotta (jo neljättä kertaa)!

Olemme nyt olleet taas vaihteeksi lastenkodilla, ja saimme luostaria ennen ja sen aikana ennakkotietoja tulevasta vapaaehtoisesta. Olemme tulleet siihen tulokseen että nepalilaisessa tiedonkulussa pitää kerätä usealta eri ihmiseltä tiedonmuruja, joista päätellään, palastellaan ja deduktoidaan oikea vastaus. Tammikuussa kuulimme, että tänne olisi tulossa kaksi suomalaista, ennen luostariin lähtöä tänne oli tulossa yksi Sudanista, luostarin aikana saimme kuulla että hän onkin Ruotsista, ja melkein heti sen jälkeen että hän on Sveitsistä. Olimme vähintäänkin kiinnostuneita siitä, kuka meitä sitten on vastassa.

Oikea vastaus: Aishworya Children's Homessa työskentelee yhteensä viisi vapaaehtoista, me kaksi, yksi ruotsalainen ja kaksi sveitsiläistä. Tadaa! Minut on taas ympäröity naisilla, mikä ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sveitsiläiset pölöttävät keskenään ranskaa ja me likaiset metsäläiset yritämme taas opetella sitä paremman väen kieltä. Tämän tutkinnon suorittaminen ei jää kesken sen takia, että ruotsia ei muka osata! Kuuden vuoden ruotsin opiskelun jälkeen saimmekin oikein kolme seitsemästä viikonpäivästä. Ensiviikolla etenemme ehkä kuukausiin. Suomea on taas vähän turha opettaa, kun ei riitä, että osaa jonkun sanan, vaan sitä pitää taivuttaa lähes sadalla eri tavalla ajasta, tilanteesta, tähtien asennosta ja seismisestä liikehdinnästä riippuen.

Luostarista tullessa juhlistettiin myös nepalilaista uutta vuotta 2067. Tämä on jo neljäs uusivuosi kymmenen kuukauden aikana: ensiksi oli newareiden, laakson alkuperäisväestön uusivuosi (vuosi taisi olla 1385 tai jotain), sitten kristillinen uusivuosi, tiibetiläinen Losar ja nyt tämä. Samana päivänä oli myös nepalilaisten äitienpäivä.


Ensimmäisenä koulupäivänä Aamaa auttoi siistimään lapset koulukelpoiseksi.

Samalla pyörähti myös käyntiin uusi lukuvuosi, ja lapset menivät kouluun pitkästä aikaa. Kaisla melkein tirautti kyyneleen kun meidän banaanit eivät enää ole esikoulussa, vaan ekalla luokalla! Anjana tosin pysyy vielä esikoulussa, ja uusi lapsi Robin siirrettiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ykköseltä esikouluun. Meillä on nyt uusia tulokkaita neljä, pikkujäbä Robin ja vanhempi tyttö Sumi, jotka ovat samasta kylästä mutta eivät kuitenkaan ilmeisesti sukua, kuten aluksi oletimme. Tänne tuli myös kaksi iltaa sitten kaksi vanhempaa jäbää, Adesh ja Raknaman. Näistä emme tiedä juurikaan mitään vielä, veljeksiä he ilmeisesti kuitenkin ovat.


Uudetkin lapset pääsivät heti kouluun.

Kuulimme mielenkiintoisia uutisia lastenkodin mahdollisesta tulevaisuudesta. Usalainen ex-vapaaehtoinen Claire suunnittelee Pramilan kanssa lastenkodin osittaisesta muuttamisesta esikouluksi, joka mahdollistaisi sen, että lastenkodin ei tarvitse olla riippuvainen lahjoituksista, ainakaan kokonaan. Itsensä rahoittava lastenkoti olisi ainoaa laatuaan koko Nepalissa! Tästä ollaan toistaiseksi vain puhuttu, eikä mitään oikeita juttuja olla tehty. Clairen mukaan koko lastenkoti pitäisi kunnostaa siistimmän näköiseksi, etenkin uutta maalia sisä- ja ulkotiloihin. Kuulemma nepalilaisten kanssa on muutenkin vaikea alkaa tekemään mitään tällaista projektia, kun usalainen pioneerihenki törmää seinään Pramilan "odotetaan ja katsotaan" -asenteen kanssa.


Minä ja Kaisla tehtiin lapsille voileivät kouluvälipalaksi.

Jonkinlaista pioneerihenkeä nepalilaiset kyllä osoittavat muissa asioissa. Eräs päivä kävellessäni kaupasta kuulin jostain kaukaisuudesta rysähdyksen, mutta koska en osannut oikein paikantaa sen suuntaa, annoin asian olla. Myöhemmin lapsia hakiessa meitä kohtasi hävityksen kauhistus: tien varrelta kaadetaan puita oksa kerrallaan, eivätkä ne ole mitään pieniä puita, vaan kymmenien metrien korkuisia ja erittäin paksuja puita. Niiden paksuja oksia pätkittiin yksi kerrallaan, ja keskelle tietä oli tietenkin kerääntynyt keskelle tietä kasoiksi. Hävityksen tästä tekee sen, että samalla sähköjohtoja oli pitkin poikin kadunvarsia, bussipysäkkitolppa oli kaatunut, yhdestä muurista oli lähtenyt pala ja oksia ja lehtiä oli talojen katoilla. Ilmeisesti työmiehillä oli niin kova hinku ja halu tuhota vanhat puut tienvarrelta, että sillä ei varsinaisesti ollut väliä mihin isot ja painavat oksat sattuivat laskeutumaan. Kukaan ei myöskään vaivautunut varoittamaan alta kulkevia ihmisiä vaikka puussa oli äijiä nyhertämässä oksaa, jonka ympäri saisin juuri ja juuri kietaistua kädet. Muutenkin koko projektin tarkoitus oli hyvin epäselvä. Onko se viimeinenkin vihreä pakko hävittää kaupunkeja kaunistamasta?




Ja vielä loppukevennys: huolimatta useiden ihmisten kielloista ja varoituksista, olen buukannut tulevalle lauantaille Aasian korkeimman, riippusillalta hypättävän, 160 metrin ja 10 kymmenen sekunnin vapaapudotuksen kohti kuohuvaa koskea benjiköyden jatkeena. Tästä ilosta maksoin 6600 rupiaa (n. 70 euroa) ja lähtö on lauantai-aamuna kello viisi. Vähän jännättää, mutta mielestäni minun on todennäköisempää kuolla bussimatkalla sinne, kun varsinaisesti hypätessä. Tai että kuolen kymmenen vuoden päästä syöpään näiden saakelin saasteiden takia.


Läksyjä tehtään koulun jälkeen tuntikaupalla. Lasten läksyapuna on usein paikalla nykyään myös ihan nepalilainen opettaja.



Lastenkodilla on myös käynyt aamuisin siinä puoli kuudesta tai kuudesta eteenpäin ihan joogaopettaja! Mikä olisi sen parempi tapa aloittaa päivä?

Rakas Buddha

From:
Kaisla Koskelainen,
Nepal

To:
Siddharta Gautama,
Nirvana



Rakas Siddharta Gautama, Valaistunut.
En ole aina tehnyt oikeutta opeillesi, ja haluan tunnustaa tämän sinulle.
Vaikka olenkin aina Vipassanan jälkeen yrittänyt meditoida kaksi tuntia päivässä niin olen luistanut tästä pienimmänkin vatsakivun tai vastaavan tekosyyllä. Ja vaikka neuvoitkin rakastamaan kaikkia tasapuolisesti olen silti kokenut välillä ärsytystä ja inhoa, ja rakkauttakin olen jakanut vain hyvin valittuihin kohteisiin...
Tunnustan sinulle, että viime maanantaina kärsiessäni elämäni ripulioksennuskuumetautia tunsin suurta ärsytystä kaikkia 200 munkkia kohtaan, joita yhtäkään ei näyttänyt kiinnostavan että olisin saattanut kuolla huoneeseemme yksin sairauteeni kun Petri oli ostamassa minulle antibiootteja Kathmandusta. Yritin kuitenkin ottaa sinusta mallia ja vain tarkkailla tätä tunnetilaa reagoimatta siihen (kuin myös vatsani pörinöitä ja kuumehoureitani), mutta voi Gautama kun se on niin vaikeaa! Erityisen hankalaa tästä teki että en millään toivoisi kuolevani (ainakaan yksin paskalta haisevaan luostarin huoneistoon), vaikka oletkin opettanut että kuolemaan tulee suhtautua neutraalisti. Olen myös tuntenut pettymystä itseeni ja muihin, kun kahden viikon jälkeen minkä vietin oppilaidesi kanssa, en saanut heitä kaikkia vieläkään ymmärtämään että peruna ei ole hedelmä ja äiti ei ole eläin eikä esine. Lupaan, että meditointini jälkeen ajattelen tasapuolisella rakkaudella entisistä oppilaistani. Toivon että elämän viisaus saa heidät paitsi lähemmäksi valaistumista, myös ymmärtämään että peruna on vihannes ja mielellään myös sen äitijutun.

Olen huono oppilas, mutta yritän parantaa tapani ja suhtautua esimerkkiisi vakavammin. Olenkin kantanut aina syntymäkaupungissasi vierailuni jälkeen mukanani kuvaa sinusta muistuttamassa minulle opeistasi. Vaikka luulenkin että kyseessä lienee vain symbolinen kuva, sillä epäilen että sinulla ei oikeasti ollut valtavia roikkukorvia ja nystyrätukkaa? Ei sillä että siinäkään olisi mitään pahaa, neutraalisti suhtaudun tähänkin!

Luulen että tänään olen taas päässyt askeleen verran eteenpäin opinnoissani. Vaikka olen valtaisan ripulikuumeoksennustautini jälkeen kärsinyt huonovointisuudesta, en tänään kertaakaan valittanut joutuessani istumaan ahtaassa paikallisessa bussissa, niin että vieressäni ikkunassa oli jonkun (tasapuolisesti häntäkin rakastamani) henkilön oksennusta, ja edessäni hattuhyllyllä jouduin katselemaan kuolleen kanan jalkoja. Tutkiskelin vain neutraalisti tuntemuksiani koko bussimatkan. Yritin parhaani mukaan kokea empatiaa: häntä kohtaan joka on joutunut oksentamaan ikkunaan, ja sitä kuollutta kanaa kohtaan joka joutuu matkustamaan tässä haisevassa bussissa kanssani. Toivottavasti hänellä on parempi seuraava elämä. Olenkin saavutuksestani aika ylpeä, mutta mielessäni herää epäilys että teenkö väärin reagoidessani tähän tunteeseen kirjoittamalla siitä sinulle?

Toivon paljon voimia ja rakkautta kaikille esimerkkisi seuraajille ympäri maailmaa. Erityisesti (mutta tasapuolisessa mielessä) Tiibetiin, toivottavasti kaikista kidutuksista ja nöyryytyksistä kärsiminen kymmeniä vuosia on antanut teille voimaa valaistua tässä elämässä tai ainakin paremman seuraavan elämän. Jos joudutte tyytymään parempaan seuraavaan elämään, niin toivon että pääsette paikkaan jossa ei tarvitse juoda voiteetä, koska sairauteni jälkeen olen todennut sen olevan niin kammottavan pahaa että toivon ettei kenenkään tarvitsisi sitä väkisin juoda, ja saavan siitä tarpeettomia negatiivisia tunteita tarkkailtavaksi.

Just observe.

Tasapuolisella rakkaudella,
Kaisla



Löysimme mäiltä luolan päivää ennen lähtöä Pharpingista


...ja tämän jälkeen nautimme sivistyneesti inkivääriolutta rinteellä jossa tuoksuttelimme yhtä Nepalin ominaishajua:roskaaroskaaroskaa.




Kaikki eivät epäonnistunut surullisesti kokeessamme! Wuhuu!



Munkit ja ei-munkit voivat leikkiä yhdessä hiekkaleikkejä


Petri ja kultainen patsas (kuka muistaa kuka on kuvattuna luostareiden patsaissa aina Buddhan hänestä katsoen oikealla puolella? Minä en ainakaan)


Kaisla ja maalaus



15 metrinen kultainen Buddha...


Munkkienkin pitää tiskata

Luostarielämää

Viime maanantaina, pienen säädön jälkeen aamu kahdeksan viisitoista lähdettiin ajelemaan pitkin hurjia mäkiteitä kohti Pharpingin kylää. Silmissämme kiilteli kuvat luksusmajoituksesta, ja herkullisista ruuista. Olimmehan kuulleet moneen kertaan kuinka Nepalin luostarit on niin rikkaita, ja kerran yhden kokemuksenkin vapaaehtoistyöstä luostarista. Vajaan tunnin ajon jälkeen päädyimme sitten Neyndotashi Choeling Monasteryyn (paitsi että siinä vaiheessa emme vielä tienneet minkä nimiseen luostariin olimme tuleet, informaation kulku nepalissa *sydän*). Täällä meitä vastassa piti olla henkilö jonka nimi on vähän niin kuin Rafting, mutta hän ei ollut. Siksipä saattajamme ICYE:ltä keksi meille huoneen, jossa voimme säilyttää tavaroitamme kunnes tämä Koskenlasku tulee paikalle, samalla kiersimme katsomassa alueen läpi. Kun tämä saattajamme sitten pian lähti, jäimme tähän huoneeseen odottamaan Koskenlaskua saapuvaksi.


Kuva: munkit värittää

On vaikea kuvailla miten levällään huone oli. Lattialla oli maalitahroja ja muita epämääräisiä läiskiä, sänkyjen alla oli nyrkinkokoisia pölypalloja, nurkissa oli kuolleita kärpäsiä, kaoottisen ja pölyisen sängyn vieressä on edellisen vapaaehtoisen roskia (hän oli ilmeisesti saksalainen, sillä seinällä roikkui saksankielinen euroopan kartta) ja ovenraosta kurkisti päästäinen, joka ei kuitenkaan uskaltautunut huoneeseen sisään. Tällöin kello oli jotakuinkin kymmenen. Noin kello viisi lähdemme harhailemaan ulos, miettien että kiinnostaakohan ketään täällä meidän olemassaolo kun yht´äkkiä meitä vastaan kävelee tyyppi joka sattuu kysymään että olemmekohan me vapaaehtoisia. No kyllä olemme! Hän kysyy missä huoneessa olemme, ja näytämme hänelle, ja yritämme selittää että meidän ei kai kyllä pitänyt jäädä tähän huoneeseen... Mutta tämä tyyppi rientää jo hakemaan meille petivaatteita levällään oleville sängyille. Saamme juuri ja juuri kysyttyä meille avaimen ja lukon huoneen oveen ennen kuin hän jo kiitää kohti mustaa aukkoa, mistä lienee tullutkin kun häntä ei monesti senkään jälkeen ole näkynyt.

Seuraavana päivänä yritämme alkaa opettamaan. Olemme vähän pulassa, sillä emme ole saaneet keneltäkään avainta kirjaston oveen jossa luostarilla säilytetään kaikkia opetusvälineitä, sisältäen tällaiset mitättömät pikku jutut kuin taululiitu ja oppikirjat. Opetamme koko 8-12 opetusjakson kirjoittaen lapsille käsivoimin harjoituksia vihkoon. Lapsia on luokalla noin kymmenkunta, ja ensimmäiset heistä on aina jo valmiita ennen kuin olemme edes ehtineet kopioida tehtävää kaikille. Jes.


Kuva: Petri opettaa

Seuraavana aamuna olemme itkun partaalla. Olemme nyt kaksi päivää yrittäneet saada avainta kirjastonoveen munkeilta, jotka selkeästi eivät joko puhu englantia tai muusta syystä halua kommunikoida meidän kanssamme. Tunnin pitäisi alkaa, mutta minä sanon että en aio mennä pitämään toista tuntia ilman mitään välineitä. Pitää sitä liitu ainakin saada.
Soitamme ICYE:n vastaavallemme henkilölle. Hän ei vastaa. Soitamme opettajallemme joka opetti meille elokuun alussa nepalia, wuhuu, hän vastaa! Selitämme tilanteen, ja hän lupaa tulla käymään jos asia ei ratkea. Tässä vaiheessa lapset jo kolkuttaa ovella: "No English?". Joo, tullaan kun saadaan kirjaston avain. Vartti tästä niin saadaan avain kouraan.

Kysymys: Kuinka hankalaa on luostarissa saada avain opetusvälinevarastoon?
Vastaus: Hyvin hankalaa, MUTTA ei mahdotonta!

Okei, tän jälkeen asiat on alkanut mennä ihan hyvin. Mutta täytyy mainita että hehkutukset Nepalin luostareiden rikkauksista tässä tapauksessa yltää vain Gompaan, jossa on hiton iso kultainen (tuskin koko kultainen kuitenkaan) Buddha patsas, ja muita hienoja juttuja. Asuinsijat on rakennettu arkitehtuuriseksi ihmeeksi niin että tästä muodostuu joka päivä varsinainen tuulitunneli, ovet paukkuu rytinällä ja käytävillä sekä huoneissa leijuu ihana urean ja ulosteen tuoksahdus. Näistä viehkeistä tuoksuista saat nauttia myös visiteeressasi ovettomissa ja likaisissa suihkuissa julkisessa vessatilassa. (Petrillä on ollut nuha, joka estää häntä haistamasta mitään. Siunattu mies!)


Kuva: Tältä näyttää Gompa aamuauringon valossa

Mitäs sanoisin ruuasta? Aamupalaksi nautimme seitsemän aikaan kuivaa tiibetiläistä leipää hillolla tai ilman. Jos mietit miltä tämä herkku maistuu, niin se maistuu about samalta kun teet leivän vehnäjauhoista ja vedestä etkä lisää mitään ja paistat paistinpannulla. Tämän seurana nautimme teetä joka ilmeisesti on tiibetiläistä voiteetä. Tätä en voi kuvata muulla sanalla kuin "omituista".
Kahdeltatoista syömme lounasta, joka on toistaiseksi lähes poikkeuksetta ollut riisiä jonka seurana on kummaa vihreää, vähän limaiselta maistuvaa juttua missä ei ole muuta maustetta kuin lievästi vihreää chiliä. Tästä vihreästä ällölöllöstä tulee minulle mieleen jotkut vipassanaruuat, ja en pidä siitä ollenkaan. MUTTA luostarilla on oikeaa daalia, missä on oikeasti linssejä! Siitä tykkään.
Illalliseksi klo 17:30 on riisiä ja yleensä vähän parempaa currya, missä saattaa olla kukkakaalia ja perunaa. Se on namnam.

Kysymys: Onko Kaisla ja Petri kuullut virheellistä informaatiota Nepalin luostareiden överirikkauksista TAI onko Kaislalla ja Petrillä vain huono tuuri?
Vastaus: Ehkä. Ehkä. (lisää tähän intialainen "head wobble" eli päänheilutus)


Mitä muuta? Luostari ei itseasiassa ole Pharpingissa, vaan Bhanjangissa. Täältä kävelee noin 40 minuuttia Pharpingin kylään. Täällä on monia muitakin luostareita, ja alueella elää paljon tiibetiläisiä (kuin myös tässä luostarissa). Täältä on kauniit näkymät Kathmandun laaksoon, ja täällä tuulee reilusti - johtuisko koska olemme mäen päällä? Pharpingin kylä on meistä kiva paikka, ja varmaan olis aika hyvä mahdollisuus sellaisille matkaajille jotka haluaisivat nähdä vähän Nepalin kyläelämää, mutta joita ahdistaa matkustaa koska kylissä ei keskimäärin ole kauheasti guest houseja, ravintoloita ja sensellaista.


Kuva: Peltonäkymä etelässä, näin se maa ryöstöviljellään ja aavikoituu. Mutta näyttää se silti nätiltä.

Valituksesta huolimatta tykätään olla täällä. Tämä on varmasti ihan mukava tapa viettää vielä reilu viikko, ja tän jälkeen osaa katsoa Aishworya elämääkin uudessa valossa. Erityisesti minua yllättää että minusta on ihan mukavaa opettaa, siis se on ihan yllättävän mukavaa! Kuka olis osannut arvata että minusta on mukava kirjoitella liitutaululle ja mennä neuvomaan kun joku kysyy "Miss" (tai valitettavasti ehkä vielä useammin "Madam")? Petriäkin on puhuteltu ensimmäistä kertaa "Sir"iksi, mikä on saanut hänessä parran kasvamaan ja halun kilpailla toisten urosten kanssa.

Kysymys: Ovatko Petri ja Kaisla ottaneet sokkona riskin, hylänneet cityelämän ylellisyydet karuun kyläelämään, kohdanneet odottamattomia vaikeuksia ja kuitenkin saaneet aikaiseksi miellyttävän ja palkitsevan kokemuksen?
Vastaus: Kyllä! Jee.