Hikeä ja rakeita Pokharassa

Päätimme jo ennen lakkoa lähtevämme viimeiselle reissulle ja viralliselle lomallemme Pokharaan. Tämä oli jo kolmas visiittimme, tai periaatteessa neljäs, kun rentouduimme siellä muutaman päivän trekkauksen jälkeenkin.


Kuva: Tämä ei ole lakko, Pokharassa on vaan vähän väljempää. Kuva tosin otettu joskus n. yhdeksältä aamulla milloin monet turistit vielä nukkuu.

Visiittimme ei ollut kovinkaan paljon erilaisempi kuin aikaisemmilla kerroilla marras-joulukuussa. Kävimme osittain samoissa ravintoloissa, asuimme hyvin samankaltaisessa guest housessa (Penguin Guest House, 300 rp suihku + iso sänky) kuin aikaisemminkin ja teimme pitkiä kävelyreissuja. Yksi asia mikä oli kuitenkin erilaista, oli sää. Emme ole aivan varmoja kuinka lämmin tarkalleen ottaen oli, mutta voi sanoa että ainakin 30-35 astetta oli myös varjossa, ja ainakin siinä saunassa, joksi hotellihuoneemme muuttui. Kaiken lisäksi ilma Pokharassa oli jatkuvasti kosteannihkeää. Yölämpötila seikkaili siinä 18-20 asteen tienoilla, mutta illalla nukkumaanmenon aikaan saattoi olla vielä reilusti yli 20 astetta. Tämä teki elämästä aika hankalaa, kun oli koko ajan kuuma, eli koko ajan veto poissa. Kohonneet lämpötilat houkuttelivat ötököitä, kuten hyttysiä ja bedbugeja, eikä muutenkaan nukuttanut öisin kuumuuden takia. Meillä oli kyllä huoneessa tuuletin, mutta se piti niin kovaa meteliä että Petri ei pystynyt nukkumaan sen ollessa päällä. Päivisin taas ei monesti ollut sähköjäkään.


Kuva: Joku uhmaa sadetta.

Suurissa lämpötiloissa oli positiivinenkin puoli. Iltaisin alkoi usein ukkostamaan ja satamaan vettä, mikä teki ilmasta ainakin hetkeksi viileän. Saapumispäivänämme satoi hiukan rakeita ja saavillisen vettä per neliö päälle, mutta kunnon raemyrsky iski vasta toisena päivänä. Silloin satoi 1-2 cm kokoisia jääpalloja, joka sai guest housen sisäpihan peltikaton kuulostamaan Mayhemin keikalta. Sitä kesti vieläpä kauan, kun usein rakeita tulee sen viisi minuuttia. Sadetta tuli sitäkin enemmän, muuttaen tien joeksi. Täältä olisi todellakin päässyt vesireittejä pitkin pakoon! Nämä sadekuurot olivat kuitenkin lyhytaikaisia, ja parin tunnin päästä oli aina yhtä kuuma kuin ennenkin. Tätä kuitenkin Nepalin sadekausi yleensä tarkoittaa: vettä voi tulla hirveitä määriä kokonaisuudessaan, mutta se yleensä rajoittuu siihen muutamaan tuntiin päivässä, joilloin hanat on väännetty auki. Bussimatkat tähän aikaan ovat myös lähes yhtä helvettiä, joten jos on taipumusta matkapahoinvointiin. Jos taskusta löytyy vähän ekstraa, kannattaa buukata ilmastoitu bussi. Ainakin yhdestä paikasta ilmastoitu bussi maksoi vain satasen (rupioissa) enemmän, mutta otimme silti jotenkin refleksinä sen halvimman mahdollisen vaihtoehdon (400 rp,), mutta saatiin tällä kertaa kuitenkin matkustaa ihan uutuutta hohtavalla bussilla. Sniiduiluvinkki: saksalainen vapaaehtoistoverimme vinkkasi, että paikallisilla mikrobusseilla pääsisi halvemmin ja nopeammin Pokharaan asti. Kannattaa siis varmaan tutkia mahdollisuutta. Onnettomuustilanteessa mikrodösät tosin ovat vain peltisiä ruumisarkkuja, joten itse luotamme enemmän ison bussin voimaan ja kokoon. Vaikka eihän voimasta ja koostakaan mitään iloa ole jos sattuu kolarin tiimoilta lennähtämään rinteeltä alas, valtaosa Nepalin teistä kun menee korkeiden mäkien rinteillä, mistä pudotus saattaa olla jyrkkä.




Kuvat: Raemyrskykuvia

Petrin benjihypyn tiimoilta minäkin halusin tehdä jotain hurjaa, tai vähän bussimatkaa hurjemmalta tuntuvaa, ja buukkasin lähes heti tandem-riippuliidon. Itse riippuliidosta vastaa siis koulutettu lentäjä, joten matkustajan tehtäväksi jää vain pitää vatsan ja suolen sisällöt sisällään (kiinalaiset ei kuulema suoriudu tästä kovin hyvin). Tämä lysti maksoi 100 dollaria eli 6800 rupiaa eli noin 70 €, mikä siis oli kalliimpi kuin Petrin benjihyppy (n. 80 dollaria). Benjihyppy tosin kesti vain 7 sekuntia, kun taas riippuliidossa liidellään puoli tuntia taivaalla (vaikka tosin samaan hintaan benjihypystä kuului lounas). Riippuliito ei ollut niin hurja kun aluksi kuvittelin: siinä tuli kyllä vähän huono loppuvaiheilla (mikä sekin taisi johtua siitä että olin itsepintaisesti kieltäytynyt juomasta paljoa vettä peläten että iskee tyhjentymistarve kesken liidon), mutta muuten siinä vain istuskellaan ja heilutellaan jalkoja kauniita maisemia katsellessa. Hurjinta oli lähtö, missä pitää ensin kävellä, jotta se varjo alkaa nousta tuulen voimasta, ja sitten juosta että päästään ilmaan. Petrille tuli mahdollisesti monin verroin huonompi olo, kun kameramiehenä hän seurasi minua "kiitoradalle" ja laskeutumispaikalle tietä myöten. Minibussissa oli törkeän kuuma, ja se kulki äkkijyrkkiä serpentiiniteitä mäen rinteitä alas. Petrin oloon tosin vaikutti myös se, että hän veti koko Pokhara-reissun ajan antibiootteja, joista tuli usein huono olo jo valmiiksi. Joo, tämäkin ripuli on jo ohi. Olin kuitenkin tyytyväinen että tein sen, ja nyt me ollaan tehty kumpikin jotain extreme-juttua Nepalissa.




Kuvat: Riippuliitoa. Ekassa kuvassa olen minä!

Yleisesti ottaen oli kiva, että pääsimme taas Pokharaan. Kaupunki on paratiisi verrattuna Kathmanduhun, joka on liian saasteinen ja monesti liian stressaava. Tästä siis matkavinkki nro 1: älä jumitu Kathmanduhun! Kuumuudesta huolimatta Pokharassa oli hienoa myös se, että oli off-season, ja useimmat hinnat olivat alhaalla, ja turisteja ei ollut juuri ollenkaan. Silti kaikki kaupat olivat kuitenkin auki, eikä saatu ravintolaruuista ripulia, vaikka maistettiin kerran jopa jäätelöä. Matkavinkki nro 2: matkustele myös turistisesongin ulkopuolella. Sää ei välttämättä ole maailman paras, mutta tuot tuloja myös niille kauppialle ja turistityöläisille, jotka yrittävät selviytyä seuraavaan sesonkiin asti. Turistialueilla on muutenkin mukavan väljää ja saat varmasti valittua juuri sen parhaimman paikan ravintolassa tai ihannehuoneesi halvalla.

Pieni lepo ja rentoutuminen auttaa jaksamaan myös lastenkodilla, eikä ruuasta ja asumisesta tarvitse maksaa. On myös päivittäinen rutiini johon tulla takaisin. Täällä on myös muille vapaaehtoisille hyväksi, jos he saavat enemmän tilaa. Olemme huomanneet, että mitä vähemmän vapaaehtoisia, sitä tehokkaammin he toimivat. Tämä oli suora kokemus meidän sveitsiläiseltä vapaaehtoiselta, joka sai olla nyt yksin sen kuusi päivää jonka olimme poissa tai ainakin poissa suurimman osan päivästä.

Ohjelmamme Nepalin ICYE:n kanssa on myös loppumassa. Ennen Pokharaan lähtöä meillä oli viimeinen tapaaminen, ja saimme osallistumistodistuksen. Meidän 10 vapaaehtoisesta oli jäljellä vain viisi viimeiseen tapaamiseen, sillä kaikilla ei ollut 10 kuukauden ohjelmaa, tai sitten ohjelmaan tuli muita ongelmia. Esimerkiksi italialainen vapaaehtoinen oli muutama kuukausi sitten kidnapannut lapsen lastenkodistaan keskellä yötä pelastaakseen lapsen sieltä, ja vienyt sen toiseen orpokotiin. Syy tälle oli luultavasti mm. se, että lapset eivät saaneet joka viikko lämmintä suihkua (koko Nepal kylpee kylmässä suihkussa luonnollisesti) ja että lapset eivät saaneet joka päivä lihaa (yleensä sitä syödään juhlaherkkuna). Lastenkodissa oli kuulemma myös muitakin "ongelmia", mutta luulemme, että hän ei vain ymmärtänyt Nepalin olevan kolmannen maailman valtio, joka ei vain ole tarpeeksi rikas länsimaisiin standardeihin lasten huollossa.

Lapsi saatiin palautettua lastenkotiinsa, ja sen pitäjä uhkasi poliisitoimilla, mutta projektikoordinaattorimme meni väliin ja lupasi lastenkodin johtajalle kompensaation tästä sotkusta. ICYE järjesti tälle vapaaehtoiselle sitten itsenäisen asumisen, josta hänen lähtiessään ICYE joutui maksamaan lisää korvauksia, sillä asunto oli jätetty tosi huonoon kuntoon. ICYE oli myös maksanut mm. kaasuhellan ja muita tarvikkeita ruuanlaittoa ja elämistä varten, jotka olivat jätetty myös hirveään kuntoon. Yhteensä projektikoordinaattorimme oli upottanut tähän vapaaehtoiseen 4000 euroa, eli lähes yhtä paljon millä saimme 40 lapselle täyden hammashoidon. Tämä vapaaehtoinen ei ollut myös edes omilla rahoillaan Nepalissa, vaan EUROOPAN KOMISSIO oli maksanut ohjelmamaksun Italian ICYElle. Hyvään tarkoitukseen olivat menneet rahat, joo! Meillä oli saksalaisten kanssa ollut omana piilovitsinämme, että pohjois-eurooppalaiset ovat enemmän maan- ja käytännönläheisempiä kuin etelä-eurooppalaiset, jotka elävät omassa maailmassaan, ja pitävät tätä maailmaansa ihanteena muulle maailmalle. He saavat tulla vaikka tunnin myöhässä, olettaa että joku muu korjaa heidän sotkut tai vaikka "pelastaa" lapsen lastenkodilta jos siltä tuntuu. On tosin epäreilua tehdä tällainen yleistys, mutta kyllä se siltä silloin tuntui tavattuamme sen joukon espanjalaisia ja italialaisia vapaaehtoisia, joiden kanssa meillä (Suomi + Saksa) oli massiivinen väittely ihmisarvoisesta asumisesta.

Viime lauantaina juhlittiin Pramilan synttäreitä. Tämä päivä oli myös monille muillekin lapsille tärkeä päivä, sillä jos lapsen syntymäpäivää ei tiedetä, hänelle annetaan Pramilan syntymäpäivä koulupapereihin. Me eletään taas lakonuhan alla, kun jokin aika sitten puhuttiin että 25 päivä saattaa alkaa pitkä lakko, mutta Pramila on lohdutellut että se luultavasti alkaa vasta 29. päivä. Enää eivät maoistit kuulemma aio asettaa loputonta lakkoa, eikä ainakaan niin että se olisi täysiverinen yleislakko. Sunnuntaina päästiin parin kouluun menemättömän lapsen kanssa kansallismuseoon ja torstaina juhlitaan meidän lähtöä. Mutta aika leppoisasti nämä viimeiset päivät kuitenkin menevät, ei sitä valtaosan ajasta edes pysty pitämään mielessä että kohta lähdetään ja viimeiset hetket on nyt meneillä.

Petri ilmoittaa että vaikka hän lupasi palata asiaan Nepalin politiikasta ja todellisesta tilanteesta niin hän ei ole vielä saanut sen yhdysvaltalaisen journalistin yhteystietoja, miltä olemme toistaiseksi saaneet toisen käden tietoja tilanteesta. Eli palataan asiaan myöhemmin.


Kuva: Roskaruokaa myös lehmille.