Sairastellen hullulla tiellä

Jokainen meistä suomalaisista vapaaehtoisista on nyt kokenut sairastamisen hyvin korkeatasoisen lääketieteen Aasiassa. Todellisuudessa meidän ei ole tarvinnut huolestua, kunhan vaan hikoilla sairaus pois vuoteen pohjalla. Minulla ja Kaislalla ei ole ollut onneksi kovin suuria ripulin oireita, mutta Marianne ja Outi olivat kuitanneet ilmeisesti Intiasta asti matkaajan lähimmän ystävän, ripulin. Minä olen ollut viimeisin joka on sairastellut vakavammin. Kaisla sairasti melkein heti kun tultiin orpokotiin, muut ystävämme potivat vielä joko kuumetta, ripulia tai kumpaakin jonkin aikaa saavuttuaan.

Minä kuittasin yli 38 asteen kuumeen Freak Street -reissulta. Ajateltiin, että olisi kiva viettää yö keskustassa, kun meille oli tarjottu sellaista optiota. Lähdimme perjantaina Thameliin, jossa viihdyimmekin noin neljään asti. Kävelimme sieltä Durbar Squarelle (ensin meitä ei meinattu päästää läpi 300 rupian turistientryn takia, mutta selitimme että olimme vain menossa Freak Streetille, ja me päästiin läpi), ja hetken hakoilun jälkeen törmäsimme 60-luvun kultaiseen hippighettoon. Totta kai lähes 50 vuodessa hippiparatiisi on muuttunut yhtä ylivedetyksi ja ahdistavaksi kuin Thamelikin, mutta oli siellä vielä jotain haamua vanhasta kulta-ajasta. Kaisla tosin oli yllättynyt kuinka pieni tämä kuuluisa Freak Street on, eihän siellä ollut paljon mitään!

Hinnat kuitenkin olivat selkeästi halvemmat kuin Thamelissa (guest house ei tosin maksanut 3 rupiaa niin kuin kuulemma joskus muinoin) ja kaupoissa myytiin orgaanista teetä, huovutettuja rastapötköjä ja rento aasialaisbiitti kaikui läheisestä levykaupasta. Annapurna Lodge oli viihtyisä (tosin löysimme yhden saakelin ison hämähäkin) ja ganja haisi kun eurooppalaiset hipit vetelivät sitä onnessaan käytävällä. Luonnollisesti jo seuraavana päivänä koko touhu otti yhtälailla päähän aivan kuin ensimmäisinä päivinä Thamelissa. Friikkikadun puolesta voi puhua ainakin sen verran, että se on paljon pienempi kuin Thamel, ja aivan lähellä on paikallisten suosima New Road. Jos Thamelin keskustasta lähtee kävelemään mihin tahansa suuntaan, voi kävellä monta kymmentä minuuttia näkemättä muuta kuin levykauppoja, guesthouseja, travellerirafloja, korukauppoja, vaatekauppoja, riksantyrkyttäjiä, koruntyrkyttäjiä, marijuanantyrkyttäjiä ja niin edelleen.


(Petri jossain Freak Streetin lähistöltä lähtevän pikkutien nurkilla, populaa riittää!)

Freak Streetilta ei tarvitse kävellä kuin pohjoiseen ja vasemmalle, niin pääsee jo paikallisten suosimalle kauppakadulle. Oli jännittävää kokea, kun kello neljän shoppailuryntäyksessä keskellä nepalilaisten muodostamaa merta mietiskeli, minkälaista olisi olla somali Stockmannin hulluilla päivillä. Voi luoja. Huomasi myös kuinka hinnat tippuivat heti kun pääsi ulos ghetosta. Siinä lauantai-iltapäivänä kello neljäsataa metriä pitkässä ja puolitoista metriä leveässä "oikopolussa" tuli myös tunnettua aivan uusia klaustrofobisia tunteita, joita ei varmasti saisi Suomessa aikaan. Halusimme päästä paikasta A paikkaan B, ja huomasimme, kuinka pääsisimme sinne menemättä C:n kautta. Vielä puoli yhdentoista aikaan sama katu oli ollut suhteellisen tyhjä, mutta kello neljä ihmisiä oli pakkautunut rakennusten muodostamaan pilliin kymmenkertainen määrä. Läpihän siitä oli mentävä, aivan kuten suomalaiset menevät läpi harmaan (tai tässä tapauksessa tummanruskean) kiven läpi. En ollut koskaan ollut niin onnellinen henkilökohtaisesta tilasta.


(Kuva 1. Temppeli, eipä kai siinä mitään sen ihmeellisempää. Näillä nurkin asuu myös Kumari)


(Kuva 2. No onneksi ihmisistä ei ole pulaa...)

Sairastuminen siis alkoi minun tapauksessani luultavasti Annapurna Lodgesta, jossa nukuin alushousuisiltani päälläni vain ohut lakanakangas, jonka oli aiemmin ostanut Thamelista lastenkodin sänkyäni varten. Yö oli todella kylmä, ja aamulla tunsin karheutta kurkussani. Tähän yhdistettiin vielä kylmä vesi, maantiepöly ja jääkylmä iltapäiväolut restaurangissa ja tapaus oli selvä. Illalla aivastelin kahdenkymmenen minuutin välein, ja nukuin todella sekavasti. Aamulla heräsin kuumeisena, kurkkukipuisena ja surkeana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa minun olla sängyssä, syödä haaleaa linssikeittoa ja napostella kuumelääkkeitä (söin niitä tosin vain yhden aamulla ja illalla).

Nepalilaisten suhtautuminen sairastumiseen on toisaalta samanlaista kuin suomalaisten, mutta on niitä eroavaisuuksia. Minun ei anneta syödä oikeaa ruokaa: sain maanantaina aamulla nuudelikeittoa ja illalla haaleaa linssisoppaa. Suomessa olisin vetäissyt sairauteeni kunnon muhennokset, patongin ja mahdollisimman tujun nuudelikeiton soijalla. Eihän keho muuten saa ravinteita tapella sisässäni vellovia laittomia maahanmuuttajia vastaan! En saa myös tehdä mitään enkä käydä missään, tosin Kaislallekin alkoi olla jo liikaa se, että olin koneen ääressä paljon, mutta ehkä se selittyy hänen lapsuutensa traumoilla (Kaisla ei saanut olla koneella kipeänä). Mutta mitä muutakaan sitä tekisi? Kun keho on heikko, täytyy pitää mieli aktiivisena.


(Kuva 1. "Uskallakin ottaa kuva!" "Hähä" Eli näin se sairastaminen hoituu Petrillä)


(Kuva 2. Tässä paikallinen guru säätää melkein valmista Mandalaa pihalle pujan hengessä, Petrin maatessa sängyssä ylhäällä.)

Tätä kirjoittaessa kuumetta ei enää periaatteessa ole, ja kurkkukaan ei ole niin äreänä. En ole osallistunut alakerran pujaan (paikalliseen jumalanpalvelukseen) tai sen ympärillä olevaan häslinkiin. Yritin pestä vaatteitani, mutta Aamaa tuli, löi banaanin ja omenan käteen ja käski takaisin ylös lepäämään. Siellä ne minun pussihousut ja puuvillapaidat lilluvat. Mielenkiintoista oli myös siunaus, jonka sain Aamaalta. Eilenillalla mamma tuli huoneeseen, antoi minulle tican (pyhän otsamerkin), levitti ticajauhetta minun kurkulle, vatsaan ja selkään, ja antoi minulle päähieronnan. Se hieronta ei muuten ollut mikään erityisen hellä, kun minun päätäni ravisteltiin ja Aamaa samalla mutisi jonkinlaisia rukouksia karkottaakseen sairauden pois minusta. En tiedä mikä auttoi, Aamaan lähdettyä vetämäni kuumelääke, Jumalan siunaus vaiko Kaislan minulle salakuljettama himoannos riisiä, perunacurrya ja linssikeittoa. Nepalilaisten jumalakäsitys on muutenkin ollut minulle hämmennys, kun toisaalta jumalia on hindumaisesti kolmetoistatuhatta tusinassa, mutta toisaalta yleensä viitataan vain "jumaluuteen", joka on kaikkialla. Ehkä Aamaan siunaus vetosi jumaliin, joita sattui sinä hetkenä kiinnostaa puhdistaa kehoni sairaudesta ja synneistä.


(Tässä perheen aikuiset ja sukulaiset istuu ja odottaa pyhää toimitusta, minkä pointti meni Kaislaltakin aika ohi kun se nuokku väsyksissä lasten kanssa)

Eli toistaiseksi ainakin paikallinen jumaluus on parantanut minun sairaudesta, joten minulla ei ole ollut tarvetta pyytää ketään rukoilemaan kristinuskon Jumalaa vaivautumaan takiani. Sen verran voisin ainakin pyytää, että tällä hetkellä meidän bedbugivahtimme on viisijalkainen rampa hämähäkki, joten luonnonvoimia voisi pyytää Rekun avuksi pitämään pienet, vertaimevät inhokit poissa huoneestamme. Uncle Pete needs YOU, my eight-legged friend, to join the fight. Joitakin päiviä sitten muut vapaaehtoiset osallistuivat bedbugiholokaustiin, ja he tappoivat niitä useita satoja. Ei ne kuitenkaan ole täältä läheskään sukupuuttoon kuolleet. Taistelu jatkuu.

Tanssii luteiden kanssa

Arki children homella tuntuu olevan jo hyvin hallussa, vaikka ei ollakaan vielä täysin opittu lasten rytmiin, siis lähinnä aamuviiden herätyksiin. Kello kuudeltakin ylös raahautuminen aiheuttaa monesti ihan tarpeeksi henkistä kärsimystä. Toisaalta onhan nukkumisessa ollut välillä ongelmia: aamuneljältä pärähtää käyntiin jonkinlainen sähkövimpain, jonka pörinä kuuluu kolmanteen kerrokseen asti. Milloin tahansa yöllä koirat voivat alkaa haukkumaan kuin maailmanloppu olisi tulossa, tai ajoittainen bedbugi trekkaa reittä pitkin ruokailemaan.
Kaksi vapaaehtoista Suomesta saapui viikko sitten, ja on ollut mukava että on saanut puhua suomea muillekin kuin toisillemme, etenkin kun Marianne ja Outi on meille tuttuja jo ennestään. Ongelmaa vapaaehtoisten määrästä ei ole tullut: joskus jopa karkaa muita suomalaisia pakoon lasten seuraan, ja välillä voi ottaa päinvastoin breikkiä orpokodin normaalista hulivilinästä härmäläiseen rauhallisuuteen.


Lapset rakastaa kameroita, ryhmäkuvia, kuvaamista ja poseeraamista. Tätäkin varten lapset tuli melkein riuhtomaan minut meidän huoneesta: "Otetaan kuva! Nyt!"

Lapset on ollut myös ihan innoissaan oppimassa suomea, ollaan kirjoitettu vaikka kuinka pitkiä muistiinpanoja lasten vihkoihin, ja nyt täällä kuuluukin aamuisin monesta suusta "hyvää huomenta". Kun Marianne ja Outi saapui sai hekin heti todistusaineistoa suomen kielen taidoista, kun lähes jokainen vanhemmista lapsista kysyi vuorotellen "mikä sinun nimesi on" ym. Ihan pienimmätkin osasi kysyä "mitä kuuluu", vaikka en olekaan ihan varma ymmärtävätkö banaanit mitä tämä lause tarkoittaa. Toisaalta lapset oli myös heti nepalistamassa Mariannea ja Outiakin, ja antoi heille nepalinimet heti ensimmäisen täällä olo tunnin sisään! Nyt meidän suomalaisten joukko tunnistaa täällä nimekseen Kalpanan, Bigashin, Sapanan ja Bipanan.


Kuvassa Bipana, Kalpana, Bigash ja Sapana



Outi ja Marianne

Ollaan myös ehditty pitämään ensimmäisiä vapaapäiviä, mikä viivästyi aika paljon aiotusta kun minä ehdin sairastumaan 39 asteen kuumeeseen pariksi päiväksi. Oli kuitenkin ihanaa päästä syömään jotain muuta kuin riisiä ja ylipäätään ihmettelemään maailmaa. Children homelta Thameliin kävelee puolisen tuntia, joten mitään maksullisia kulkuvälineitäkään ei tarvitse käyttää, lisäksi matkalta löytyi kaikkea jännää, esimerkiksi reilun kaupan liike mikä riemastutti minun päivääni, vaikken tietenkään täysin varma voi olla kaupan reiluudesta.

Lähes päivittäin ollaan myös saatu nauttia nepalilaisen tanssin seuraamisesta, kun lapset on harjoitelleet tuntitolkulla tanssejaan lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Paikalla on ollut myös ihan tanssiopettajia, joilla on ollut ilmeisen selvä käsitys siitä kuinka puhtaasti tanssi täytyy osata. Lapset harjoitteli yhteensä viittä eri tanssia, mistä kahdessa tanssii neljä lasta ja kahdessa kaksi lasta, sekä ihan pienimmästä päästä olevat lapset harjoittelivat pareittain kävelyä ja tervehtimistä vuorollaan. Nepalilainen tanssi on mielestäni laadultaan hyvin monimutkaista, siinä monesti ihan sormienkin asennolla on suuri merkitys, ja ylipäätään liikettä on paljon: lantio heiluu, jalat liikkuu, ylävartaloa ravistellaan ja käsiä vielä heilutellaan eri suuntaan. Minä, joka en muutenkaan tunne oloani kovin kotoisaksi tanssiessani, olin tappaa itseni kompuroimalla, kun tytöt houkutteli minut tanssimaan kanssaan... Olen myös ollut yllättynyt kuinka keikisteleviä tanssit saattavat olla, ottaen huomioon että useat nepalilaiset ovat selittäneet meille että täällä naisihanne on ujo ja hiljainen. Lapset myös ottaa tanssimisen tosi vakavasti ja ne harjoittelevat ihan tosissaan. Nekin jotka eivät saaneet tanssia osaa monia tanssiliikkeitä, ja on yhtä paljon hengessä mukana kuin tanssivatkin lapset. Kun he pääsivät kokeilemaan esiintymispukujaan kuhisi koko lastenkoti, pienimmät eivät meinanneet pysyä nahoissaan, vaikka eivät itse edes pukeutuneet, ja yksi tyttö minun vieressäni huokaili ja kuiskasi "nyt minun siskoni tulee" kun hän näki ensimmäisen kerran tämän esiintymispuvun.


Tässä yksi pienemmistä pojista esiintymispuvussa odottamassa esitykseen lähtemistä Bradin, Aishworyan toisen koiran kanssa.


Matkalla esitykseen. Meitä varten oltiin vuokrattu minibussi, ja meitä istui siellä kahdessa kerroksessa - isommat alimmaisina ja pienimmät päälimmäisinä. Huomatkaa vasemmassa alanurkassa pojan esiintymisasu joka on täynnä pieniä swastikoita, hih. Oikealla ylänurkassa kurkkii Marianne.

Varsinainen tanssiesitys oli hieman erilainen kun olimme kuvitellut. Siellä oli paljon muitakin esiintyjiä, muilta orpokodeilta ja lukiosta jossa esitys järjestettiin. Meitä hämmensi, että vaikka kyseessä oli hyväntekeväisyysesitys tämän orpokodin hyväksi niin emme nähneet paikalla mitään lahjoituslaatikkoa, ainut tulo ilmeisesti siis oli ollut pääsylippu esitykseen, joka oli 50 rupiaa (alle puoli euroa).
Myös hämmensi kuinka vähän ulkoiseen koristukseen oltiin nähty vaivaa, sillä ainut "koriste" paikalla oli juliste jossa luki tapahtuman nimi, sponsorit ja orpokodin nimi. Meille kuitenkin kerrottiin että vastaavanlainen tapahtuma järjestetään taas lokakuussa, ja päästään järjestämään sitä joten panostetaan sitten varmasti enemmän koristuksiin. Lapsilla kuitenkin oli ollut tosi hauskaa, ja ne oli ylpeitä suorituksistaan, mikä oli varmasti pääasia, ja minä nautin kyllä muutenkin tosi paljon esityksistä.


Poikien tanssiesityksen alusta. Aikamoisia tanssiliikkeitä nekin veti, vaikka nyt vielä näyttää ihan rauhalliselta!


Tää on esityksen jälkeen, kauniita esiintymispukuja!

Meille on myös ehtinyt iskeä täihysteria, kun eilen Marianne näki kun lapset nyppivät täitä toistensa päistä, kun aiemmin meille oltiin sanottu että ei täistä kannata huolestua. Tuntui että heti alkoi päänahkaa kutittamaan ja hepuli iski, etenkin Mariannella jolla on pitkään ja hartaasti kasvatetut rastat! Tuli sellainen olo että täytyy heti parin päivän sisällä käydä haalimassa jostain vähän lisää huiveja, että saa käärittyä hiukset piiloon niiltä pomppivilta vitsauksilta. Oltiinhan meille puhuttu täistä jo aiemmin, mutta nyt ne vasta tuntuivat todellisilta. Petri on henkilökohtaisesti julistanut Jihadin kaikkia luonnon vertaimeviä pimeyden otuksia vastaan, etenkin bedbugikokemustensa jälkeen, kun kummassakin kämmenessä, käsivarressa, kyljessä ja reidessä oli nättejä patteja bugien yöllisistä puuhista. Ongelmaa ei ollut petivaatteiden tuulettamisen jälkeen, ja Mariannen ja Outin tullessa Petri vaihtoi nukkumatilaansa yläpedille, vaikka viime yönä bedbugit iskivät ilmeisesti uudelleen kun Outi heräsi jalat ja kädet täynnä kutisevia paukamia.

Orpokoti, häät ja ensimmäinen kuukausi

Vähän reilu viikko sitten saavuttiin vihdoin orpokotiin, ajettiin tänne pikkuautolla, joka oli rahdattu täyteen meidän ja taiwanilaisten matkatavaroita, niin että meillä ei ollut kuin juuri ja juuri tilaa hengittää. Onneksemme Aishwarya sijaitsee aika lähellä Thamelia, joten matka ei ollut pitkä!


Petri Roald Dahlin parissa.


Blogitekstin tuunausta.

Orpokoti on kolmikerroksinen rakennus, jossa on pieni piha, jossa lapset välillä tekee läksyjä ja leikkii, ulkona on myös ulkovessa jota lapset käyttää ja pesupiste jossa pestään yhtälailla lapset, tiskit ja pyykit, kaikki kylmällä vedellä.
Sisällä on eteinen, jossa on lasten leluja ja sandaaleita ja toimistomainen nurkkaus, sekä ensimmäisessä kerroksessa on myös olohuone ja rukoushuone ja pienen pieni keittiö. Kakkoskerroksessa on tyttöjen ja poikien huoneet, lapset nukkuu kerrossängyissä niin että kaksi lasta nukkuu aina samalla pedillä, paitsi ihan kaikista pienimmät nukkuu siskonpedillä lattialla sillä ne kastelevat vielä välillä sängyn nukkuessaan. Aamaa nukkuu yleensä tyttöjen huoneessa, mutta koska hänen isänsä on ollut sairaalassa hän on viettänyt siellä paljon aikaa. Kakkoskerroksessa on myös sisävessa ja suihku ja yksi vapaaehtoisen huone, sekä huone jossa nukkuu Aamaan poika.
Kolmannessa kerroksessa on varasto, sekä toinen vapaaehtoisen huone jossa minä ja Petri nukumme, täällä tulee myös nukkumaan kaksi muuta suomalaista vapaaehtoista kun ne saapuvat pian. Kolmannessa kerroksessa on myös pääsy katolle, jossa kuivatetaan pyykkiä.


Aishwarya portilta kuvattuna.

Lapsia täällä on vajaa kolmekymmentä, joista nuorimmat ovat kolmen vanhoja ja vanhimmat 15-vuoden ikäisiä. Lapset yleensä heräävät viiden aikoihin, ja he kuulema voimistelevat ensimmäisenä. Minä ja Petri herätään yleensä vasta kuuden aikoihin ja onnistutaan kömpimään alakertaan aikaisintaan puoli seitsemältä, joten ei aamun ensimmäisistä rutiineista kauheasti tiedetä. Aamuisin lapset rukoilevat ja oleilevat olohuoneessa, ja kahdeksan aikoihin syödään ruoka, eli daal bhatia. Sitten puetaan lapset koulupukuihin, ja siinä yhteydessä mietitään miten vuorokauden aikana onkin sattunut niin että kolmasosan pienempien lasten kravaatit tai vyöt tai kengät on hukassa. Kymmeneksi viedään lapset kouluun, lähes kaikki lapset käyvät samaa koulua, vain yksi käy erityiskoulua sillä hänellä on puheenkehitysongelmia. Nuorimmat lapset pääsevät koulusta kolmelta, jolloin haemme ne Petrin kanssa koulusta. Aluksi tämä tuotti ongelmia, sillä emme millään muistaneet lasten nimiä, ja koulupuvuissa tuntui että kaikki lapset näyttävät samalta. Jännitimme että tuommeko tänään juuri oikeat lapset koulusta.


Länsimainen rukoushuone...


...ja itämainen rukoushuone vieri vieressä! Näin eri kulttuurien palvontamenot kohtaavat.

Koulun jälkeen lapset tekevät läksyjä, ja autamme niissä. Ihan pienimmätkin lapset saavat yleensä kaksi tai kolme läksyä, englannin opettelua, länsimaisten numeroiden harjoittelua tai nepalin aakkosten kopiontia. Yleensä läksyjen tekemiseen liittyy valtava ruljanssa, joku on unohtanut kynänsä tai se on liian lyhyt, jollain ei ole pyyhekumia ja sitä lainaillaan, tai sitten ei ole teroitinta ja toinen lapsi ei suostu lainaamaan. Eilen nuorempien läksyjen tekoa yritettiin nopeuttaa sillä että minulle ja Petrille annettiin neljä lyijykynää ja pyyhekumi, joita meidän piti lainata jos lapsilla ei ole kynää. Noh, tämä aiheutti kriisin sillä yhtäkkiä kellään ei muka ollut kynää, tai se oli liian lyhyt tms. Yksi jopa yritti pihistää Petriltä tällaisen kynän, kun se on niin kaunis ja valkoinen jne. En olisi ikinä arvannut että meidän Suomesta tuomat HUMAK-kynät olisi näin suosittuja! Kun tullessamme tänne jotkut vanhimmista saivat HUMAK-kuulakärkikynät saatiin osaksemme paljon kiitosta, kun kynät olivat niin hienoja. Hih!

Läksyjen teon jälkeen yleensä leikimme lasten kanssa kuuteen asti, ja tämän jälkeen lapset taas rukoilee. Ennen seitsemää yleensä syödään illallinen, eli jälleen daal bhatia. Olen ymmärtänyt Aamaan puheista että lapset yleensä menevät nukkumaan kahdeksalta, mutta ilmeisesti anarkiahenki on vallannut lapset hänen ollessa poissa, sillä seitsemän jälkeen kun yleensä livahdetaan omaan rauhaan niin melutaso saattaa olla vielä aika kova, eikä se taatusti rauhotu vielä kahdeksaksikaan...

Mitä muuta sitten olemme tehneet?
Ensimmäisinä päivinä olimme ihan hirvittävän väsyneitä koko ajan, saatoimme nukkua kymmenen tai yhdentoista tunnin yöunet, ja silti lasten ollessa koulua torkkua vielä pienet päiväunet, ja silti saattoi väsyttää. Nyt unentarve on vähentynyt, mutta ei meille silti tuota vaikeuksia mennä ennen yhdeksää nukkumaan kun pimeäkin tulee niin aikaisin.
Olemme myös päässeet osallistumaan nepalilaisiin hääjuhliin. Parin ensimmäisen päivän jälkeen meiltä kysyttiin että haluttaisiinko tulla meidän host-siskon sedän, eli Aaman veljen häihin, ja tottakai halusimme. Meillä oli kuitenkin pieniä vaateongelmia, sillä mitään varsinaisia juhlavaatteita meillä ei ollut mukana, minä onneksi onnistuin noitumaan omista ryysyistäni jotakin, ja Petrille lainattiin vaatteita joten ongelmat ratkesivat.


Nuoripari valmiina juhliin. Petri on lainahepenissä, joka kuitenkin sai paidan lahjaksi, koska se kuulema istui niin hyvin hänelle.

Nepalilaiset naiset ei kuulema usein meikkaa, mutta juhlissa asia on ilmeisesti täysin eri. Host-siskomme oli kutsunut serkkunsa tyttären meikkaamaan talon naisia (lapsista tosin vain muutama osallistui juhlaan). Myös minulta kysyttiin haluanko meikata, ja selittelin että minä en usein kauheasti meikkaa, mutta ei se mitään auttanut. Murrosiän kynnyksellä olevat tytöt olivat niin innoissaan meikeistä ja juhlista että loppujen lopuksi lähdin talosta niin että minulla ei varmasti ikinä ole ollut niin paljon meikkiä naamassani. Tyttöjen mielestä se oli aivan ihastuttavaa, ja monet halusi ottaa yhteiskuvia kun näytin kuulema ihan nukelta.
Varsinaiset hääjuhlat olivat todella värikkäät, ne järjestettiin koulun liikuntasalissa, mikä oli vuorattu kankailla ja valoilla. Ihmisiä oli paikalla paljon ja lähes kaikkia piti käydä tervehtimässä, varsinainen juhlapari mielestäni hukkui hyvin tähän kaikkeen sillä en ensiksi tajunnut että olin jo tervehtinyt hääparia, ja sitten tilanne olikin jo ohi! Juomiksi tarjoiltiin niinkin länsimaisia juttuja, kuin limsaa, kaljaa ja punaviiniä, ja pöytiin tuotiin pieniä naposteltavia ja paikalla oli myös noutopöytä. Juhlissa oli aika paljon muitakin länsimaisia, ja morsinakin oli itävaltalainen, joten luulen että esimerkiksi juhlajuomana tarjottava kalja selittyi tästä kulttuurisesta coctailista. Suhtauduimme syömisiin varauksella, sillä emme tienneet mikä kaikki on kasvista, mutta maisteltiin esim maustettuja tulisia pähkinöitä ja paistettuja perunoita ym. Juhlista lähdettiin jo vähän kymmenen jälkeen, ja loppuillan huvitus minulla olikin pestä pois kauhea määrä pakkelia palasaippuan avulla.


Bileet!

Pari päivää sitten pääsimme myös tutustumaan Nepalilaiseen elokuvaan, kun ilmeisesti aika kuuluisa elokuvan päänäyttelijä oli lahjoittanut orpokodille elokuvaliput. Menimme 20 lapsen kanssa muutenkin täynnä olevalla minibussilla Jamaliin niin että minun sylissäni istui kaksi lasta päällekäin. Pääsimme teatteriin juuri viimetipassa, ja harhailimme istumaan pilkkopimeässä. Tarina oli romanttinen tarina nyrkkeilijästä joka rakastuu naiseen joka on juuri tappanut miehen joka oli yrittänyt raiskata hänet, sitten pari karkaa ja juoksee karkuun poliisia ym. Tekstityksiä elokuvassa ei tietenkään ollut, mutta se oli mielestämme aika helppo seurata. Yllätyksenä tuli nepalilaisten elokuvaan eläytymiskulttuuri, salissa vihelleltiin ja huudettiin paljon jännittävissä kohdissa. Meillä oli kuitenkin todella hauskaa ja olimme otettuja että meidät kutsuttiin mukaan.

Nyt kun ensimmäinen kuukausi Nepalissa alkaa olla kohta elätty voi hyvin summata että hauskaa on ollut, eikä ole lainkaan harmittanut että lähdettiin. En omasta mielestäni ole vielä kokenut mitään karmeaa negatiivista kulttuurishokkiakaan, vaikka välillä jotkin asiat ottavatkin päähän, mutta se on luonnollista. Yleensä nämäkin fiilikset tulevat kun on nälissään ja verensokeri on alhaalla. Etenkin Chitwanista tullessa, 12 tunnin bussimatkan ja muutaman keksin jälkeen Petrin teki mieli heittää niskaperseotteella ensimmäinen hihastarepijä jokeen, kun päästiin vihdoinkin Kathmaduhun. Sen sijaan osaan edelleen nauttia uusista asioista ja tavoista miten täällä toimitaan, tietenkin jotkut asiat suututtavat, niin kuin koirien kohtelu Nepalissa, mutta siihen osaa suhtautua järjellä - ei kaikki asiat Suomessakaan ole kohdillaan, miten ne täälläkään olisi?