Elefantteja ja liikenneruuhkia

Luulimme että olimme jo saaneet kokea nepalilaisen perusliikenneruuhkan kun olimme matkalla Chitwaniin minibussilla ja jumituimme ruuhkaan kahdeksi tunniksi vain tuntia ennen kuin meidän piti olla perillä Chitwanissa. Tämä aika meni kuitenkin joutuisasti kirjoja lueskellessa tienpientareella tai auton katolla, tai ihan vain torkkuen. Olimme nimittäin juuri vähän aiemmin kokeilleet "white" water raftingia monsuunin ruskettamassa vedessä, mikä oli vetänyt voimat koko porukasta aika kivasti, sillä tähän matkaan sisältyi paljon isohkoja tyrskyjä, välillä vastavirtaan melomista ja uimista vaatteet ja pelastusliivit päällä (Petri ui kolme kertaa mutta minä vain kerran). Koska kokemus oli hieno ja väsyttävä ei meitä oikeastaan haitannut pätkääkään parin tuntia pidempi odotus, vaikka yllättäen ryhmämme Etelä-Eurooppalaiset valittivat että ei täällä jaksa olla.
Kun pääsimme vihdoin perille Chitwaniin ja saimme omat huoneet joissa oli suihku ja vessa(!) ja illallista niin tuntui kuitenkin aika hyvältä.

Liikenneruuhka matkalla Chitwaniin.

Chitwanissa meillä oli aika kiire aikataulu. Herättiin aamuisin niin että ohjelma alkoi kuudelta tai puoli seitsemältä, lähtö oli jo joskus seitsemän aikoihin. Heti lauantai aamusta lähdimme seitsemältä Chitwanin luonnonpuistoon, jossa jakauduimme kahteen ryhmään joissa kummassakin oli opas ja apuri. Kiersimme pari tuntia "junglessa" ja ihmettelimme melkein kymmenmetristä elefanttiheinää, namasteheinää, perhosia, lintuja ja sen sellaista. Mitään isoja nisäkkäitä ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, mikä ehkä saattaa selittyä myös sillä että paikalla oli aika monta muutakin ryhmää, olisi varmaan pitänyt olla hituista aimmin liikenteessä. Petrillä oli kuitenkin kuumeinen olo, joten se ei saanut reissusta kovin paljon irti. Ei ihmekkään, Chitwan on sadekauden aikaan ilmeisen kurja paikka olla sairaana. Vaikka ei urheilisikaan lainkaan niin vaatteet on hiestä märkiä hetkessä. Kun käveli kevyesti parituntia luonnonpuistossa kaiken kasvillisuuden keskellä niin oli kieltämättä olo kuin viidakossa.
Näimme kyllä paluumatkalla krokotiilin joka makasi joessa odottelemassa uimaan eksyviä koiria. Se on kyllä vähän rajamailla lasketaanko tämä eläinbongaukseksi, koska minä en ole ihan sata prosenttisen varma hahmotinko oikein missä sen otuksen pitäisi piileskellä, meni kyllä vähän kylmät väreet kun tiesi että se oli sama joki jonka olimme juuri ylittäneet kanootilla, ja sama joki jossa pari ryhmäläistämme oli kahlannut ja istunut pitkän kävelyn väsyttäminä vähän aiemmin.

Linnunpesiä Chitwanin luonnonpuistossa

Iltapäivällä luonnonpuistoretken jälkeen käytiin vielä katsomassa museo, jossa oli esimerkiksi norsun ja sarvikuonon kuolleina syntyneitä, tai liian aikaisin syntyneitä ja siksi kuolleita poikasia purkeissa, krokotiileja, kilpikonnan kilpiä ym. Mitä viidakosta oltiin löydetty. Tutustuimme myös paikalliseen tharukulttuuriin toisessa museossa.
Elefanttien kasvatuskeskus ja elefanttien kylvetys olivat ehkä kaksi suurta kohokohtaa koko Chitwanin reissulla. Elephant Breeding Centerssä näimme aivan pieniä fantteja (jotka kuulemma painoivat 600-700 kiloa) jotka söivät meiltä keksejä. Toisaalta todistimme kuinka breeding centerin henkilökunta yritti ottaa kiinni pientä elefanttia, jolle piti antaa antibioottiruisku. Heillä on yllättävän kovat otteet, ja sitä jahdattiin ympäri pihaa. Muutkin elefantit stressaantuivat, ja päästivät valtavan kovia mörähdyksiä, ja yrittivät päästä irti kahleista. Tästä sai yksi ryhmäläisistämme negaatiot koko elefanttiturismia kohtaan ja kieltäytyi jatkossa osallistumasta aktiviteetteihin joihin liittyy elefantteja, hänen mielestään elefantteja suorastaan rääkättiin keskuksessa. Itse olen toista mieltä, vaikka itsekin kauhistuin kun miehet yrittivät ottaa kiinni yhtä sairasta vauvafanttia, enkä itsekään pidä siitä että eläimiä orjuutetaan tekemään asioita ihmisille. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun nämä miehet kerran elävät vuorokauden ympäri norsujensa kanssa ja pitävät huolta niistä (yhtä elefanttia kohtaan on kolme hoitajaa, jotka eivät vaihdu noin vain), ne tietävät mitä tekevät eivätkä halua aiheuttaa turhaa tuskaa norsuille. Mutta en kyllä itsekään haluaisi että 700 kg painava vauvaelefantti liiskaa minut kun yritän antaa sille antibioottia, puhumattakaan että valtava norsulauma jyrää minut kun ne huolestuvat pienokaiset hädästä. No, tämä vapaaehtoinen joka kauhisteli tätä norsujen pitokulttuuria kauhisteli myös että lintuja kuolee sukupuuttoon viidakossa, mutta tupakoi kuitenkin itse ja paljon, ja hän myös syö lihaa. Kaksinaismoralismi?

Petri syöttämässä norsuvauvalle keksiä

Elefanttien kylvetyksessä seuraavana päivänä me pääsimme kiipeilemään näiden valtavien jättiläisten selkään, samalla kun ne suihkuttivat vettä itsensä ja meidän päälle. Pääsin kiipeämään elefantin kärsää pitkin sen selkään, ja välillä ohjaajat saivat elefantin ravistelemaan ihmiset pois sen selästään mukavan vilpoisaan kovasti virtaavaan veteen. Oli kiva kun norsut näyttivät nauttivan kun lopulta heittelimme niiden päälle vettä ja pesimme niitä. Luulen kyllä että ne saivat myös aikamoiset fiilikset meidän heittelemisestä veteen... Välillä kyllä vähän jännätti että entä jos jään norsun alle kun se menee kyljelleen minun ollessa sen selässä ja putoan? Kokemus oli kuitenkin hieno ja ehdottomasti unohtumaton.

Märkä porukka yrittää tasapainoilla elefantin selässä, joka tietenkin aikoo just kellahtaa veteen...


Ryhmäkuva vapaaehtoisista ilman Etelä-Eurooppalaisia sen jälkeen kun fanttikin on jo pesty, ja se vielä kellii vedessä.

Viimeisenä päivänä pääsimme vielä elefantin selkään ja luontopuistoon, tällä reissulla näimme enemmän isoja eläimiä, kuten kaksi peuraa ja sarvikuonon. Matka oli kyllä aika raskas ja pompukas. Oli kuitenkin hieno osallistua myös tähän tapahtumaan. Mielestäni hienointa on että elefantteja ei pomputeta ympäriinsä turistien mieliksi, vaan kaikki aktiviteetit liittyivät ainakin meidän osalta niiden normaaliin arkeen. Norsut kylvetetään jokatapauksessa päivittäin, joten mitä väliä vaikka siellä olisi aina silloin tällöin turisteja selässä. Norsut myös käy päivittäin metsässä syömässä, joten ei se norsulle ole kova rasite että siellä istuu neljä ylimääräistä otusta ihmettelemässä.


Tällä kuvalla ei ole varmaan mitään muuta pointtia kun todistaa että nähtiin me muitakin eläimiä kuin elefantteja... Jee!

Takaisin Kathmanduun tultaessa saimme selville että kahden tunnin liikenneruuhka ei ole vielä yhtään mitään. Jouduimme nimittäin vielä pahempaan liikenneruuhkaan. Viiden tunnin dösämatka venyi 12-tuntiseksi tienpäälliseksi helvetiksi. Tässä vaiheessa paikallisetkin alkoivat olla väsyneitä ja vittuuntuneita, vaikka luulen että yleensä länsimaalaiset flippaavat ensimmäisenä. Polkypyörälläkin olisi päässyt nopeammin, ja kadehdimme suuresti liikenteen seassa puikkelehtivia, päristeleviä moottoripyöriä.
Olimme Petrin kanssa syöneet vain aamiaisen ja ajon aikana pari keksiä, joten kun kymmenen aikoihin pääsimme huoneeseen guesthousissa oli aikamoiset sokerivajarit. Onneksi saksalaisiin leivoksiin erikoistunut leipomo (josta ei muuten saksalaisten mukaan löydy oikeastaan mitään saksalaista) myi minulle puoleen hintaan pari isoa kroisanttia ja bagelia, oli siinä ateriaa 57 rupiin (vähän reilun 50 sentin) edestä! Petrillä ei oikein ollut ruokahalua, vaan halusi mahdollisimman nopeasti nukkumaan, ja nukahtikin melkein heti päästyään peiton alle.

Kuvia

Joskus menee sähköt... Petri paikallisessa kahvilassa odottamassa että sähköt palaa ja katulapsityöesitys alkaa.

Pashupatinath, tätä edemmäksi ei ei-hindut pääse, mutta mepä kierrettiin takakautta (ihan temppelialueelle ei sitäkään kautta kyllä päässyt)


"I like the smell of dead people in the morning..." sanoi Petri Pashupatinathissa. Kuvassa käryävä ruumis kuuluu Nepalin parempaan kastiin, tai ainakin tällä puolella siltaa poltetaan korkeamman arvoiset henkilöt.


Liikennettä Ratnaparkissa, mihin tullaan Kalankista bussilla. Bussit on sööttejä ja niiden etumuksissa ja takamuksissa lukee monesti kivoja lausahduksia kuten "love is true". Sisältä päin tarkasteltuna kuitenkin viimeistään paniikki iskee kun lattia on täynnä reikiä ja ohjaamo karvahattuversion karvahattumalli.


Kathmandu apinatemppelin huipulta katsottuna.


Kaisla kylmän kahvin ja mustan nepaliteen ääressä


Muita vapaaehtoisia ja Keshav Boudhanatissa (buddhatemppeli Kathmandussa)


Apinatemppelin rappuset, oli noissa kiipeämistä!


Saksalaiset vapaaehtoiset kysyi missä on roskis, taisimme löytää sen täältä...



Guesthousimme Thamelista löytyy maailman pimeimmän sivukujan päästä...

Muuten, jos meille haluaa laittaa postia on se parasta laittaa järjestön (ICYE Nepal) osoitteeseen ja kirjoittaa päälle meidän nimemme. Saamme sitten postin sitten joskus jos se saapuu perille. Meillä on myös nyt liittymät täältä, joten saamme ymmärtääksemme vastaanotettua puheluita niin että meidän ei tarvitse maksaa siitä (teidän täytyy silti, muahhahahaha). Numeroita voi kysyä meiltä sähköpostilla. ICYE:n osoite on:

ICYE - Nepal,

GPO Box: 8957,

Tasindole Marg -95/48,

Kalanki -14, Kathmandu,

Nepal.

Orientaation alku ja Monkey Temple

Eilen alkoi varsinainen aloitusleiritoiminta. Meitä tultiin hakemaan ennen yhdeksää, ja mentiin Kalankiin jonkinlaiseen kieltenopetus-/vapaaehtoiskeskukseen. Saimme kuulla Nepalin historiasta, tulevasta aikataulustamme ja muusta tarpeellisesta tiedosta, ja tietysti tapasimme muut vapaaehtoiset. Hienoa vihdoinkin saada kunnon aikatauluja ja suunnitelmia! Tänä vuonna täällä on ICYE:n kautta kymmenen vapaaehtoista: Ranskasta, Saksasta (Saksasta on yhteensä kolme vapaaehtoista, mikä selittyy sillä että niiden ei tarvitse maksaa osallistumismaksua), Espanjasta, Italiasta, Taiwanista ja tietysti me. Tavattiin kyllä nämä saksalaiset ja ranskalainen jo toissapäivänä kaupunki sightseeingin merkeissä, kun meidän piti kävellä Lonely planet kirjan mukainen kävelyreitti Thamelista Durbar Squarelle. Valitettavasti, (tai onneksi?) me kuitenkin harhauduttiin jossain kohtaa aika pahasti ja päädyttiin Swayambhunathille. eli Monkey templelle. Tiedä häntä sitten miten näin ihmeellisesti pääsi käymään kun Kaislakin on sentään omien sanojensa mukaan voittanut ala-asteen kolmannella tai neljännellä luokalla suunnistuskilpailu, ja Joensuun ruutukaavoituksessakin osaa liikkua melkein oikein. Itselläni ei ollut niin väliä, kun parilla sadalla rupialla pääsee kuitenkin takaisin guesthousin lähelle sanomalla taksituskille, että ””Kathmandu Guest House”. KGH on Thamelin ensimmäinen guest house, ja tunnettu maamerkki. Siitä hieman eteenpäin on meidän Yeti Guest Home.
Päästiin siis kipuamaan hitonmoiset portaat kohti taivasta, kuolemaan siinä välissä useamman kerran, kuvaamaan apinoita (siis muitakin kun eurooppalaisia turisteja eh heh), ja ihmettelemään upeita maisemia ja temppeliä 50 rupiin hinnasta (oikea hinta olisi ollut 100 rupiita, eli noin euron, mutta saatiin vapaaehtoistyöntekijäalennusta). Ne on muuten ovelasti sijoittanut lipunmyynnin temppeliin sinne portaiden viimeiselle tasanteelle, jotta varmasti kukaan ei sellaisen kipuamissuorituksen jälkeen haluaisi palata takaisin maksamatta.
Paluumatkalla alkoi satamaan kaatamalla vettä ja värjöteltiin puolisen tuntia suljetun kaupan edessä pienen pienessä katoksessa. Tästä taisi Kaisla tulla hitusen kipeäksi, koska on viimeaikoina niiskutellut aikalailla. Mutta mikä olisikaan ovelampi tapa viettää synttäreitä kun niistäminen ja nepalin kielen opiskelu? Monet hehkuttavat 20-vuotissynttäreitään sillä, että Alkosta saa nyt mitä vaan. Täältä saa kaikkea mitä alkostakin ja enemmän paikallisesta pikku myymälästä, mikä tuli pienenä shokkina kun näin ensimmäisen kerran rivin viskipulloja appelsiinimehun ja pringlestuubien välissä. Alkoholia ei ole tullut juotua, koska vieraassa paikassa haluaa olla skarppina ja muutenkin vapaaehtoistyöntekijänä olla esimerkkinä. Lisäksi ravintolabisse maksaa noin 2-3 aterian verran. Vaikka länsimaisena ei tarvitsekaan sniiduilla niin paljon, niin kyllä se vähän pistää miettimään kun vegetarian pulau maksaa 60 rupiaa (noin 50 senttiä) ja Heineken 200-300 rupiaa (2-3 euroa).

Vihdoin taalla

Lentoreitti oli siis tama: Helsinki - Lontoo - Abu Dhabi - Kathmandu. Finnairin lennolla ei ollut mitaan ongelmia, vegeruuatkin tuli lentoyhtiolla mukaan. Vasta Lontoossa alkoi olla jo tietynlaista surkuhupaisuutta, kun meidat syynattiin mahdollisimman tarkkaan. Oltiin kylla jo varauduttu siihen, etta englantilaiset ovat ehka maailman vainoharhaisinta kansaa. Heathrown lentokentalla oli psykedeelinen maara ihmisia, mika alkoi jonkin ajan paasta ahistamaan.

Loput lentomme lensimme Arabiemiirikuntien virallisella lentoyhtiolla Etihad Airwaysilla. Talla lennettaessa kylla huomaa, etta rahaa on ja sita ollaan valmiita kayttamaan. Jokaisella oli oma kosketusnaytollinen screeni, jossa oli elokuvia, musiikkia, karttoja ja kameroita lentokoneen ulkopuolelle. Meille jaettiin viela omat peitot, korvatulpat, silmalaput ja sen sellaista. Kasvisruuat olivat todella hyvia, ruokailuvalineet olivat tosin saakelin kylmia.

Abu Dhabissa meinasi tulla itku, kun oltiin rahattomina varmasti maailman epamukavimmassa lentokentassa. Missaan ei saanut oikein nukuttua, ellei mennyt lattialle makaamaan. Huolimatta siita, etta ulkona oli +30 astetta lamminta, sisalla oli hirvean kylma. Lentokoneissakin oli jostain syysta kylma ja kostea ilma, josta sain lyhytaikaisen flunssan. Tama oli todella kuumottavaa, koska seka Abu Dhabissa etta Kathmandussa oli terveystarkastukset ja -kyselyt, joissa piti olla skarppina ja olla niiskuttamatta.

Lopulta paasimme Kathmanduhun nopeiden viisumipyoritysten jalkeen. Kathmandu on oikeastaan juuri sellainen kuin odotimmekin: meluinen, ihmisia kaikkialla, itsemurhahakuinen liikenne, katukauppiaita, psykedeelinen maara kyltteja, mainoksia ja kaupattavaa tavaraa. Kaduilla suhtelevat riksat, taksit, mopot, moottoripyorat, polkupyorat ja jalankulkijat hirveassa sekametelisopassa. Etenkin mopojen kanssa on tullut hirveasti lahelta-piti -tilanteita.

Kathmandussa pystyy kylla viihtymaan helposti. Ruoka on halpaa, kaduilta saa vaikka mita jannaa ja ihmiset ovat perusystavallisia. Etenkin guest housimme johtaja on monta kertaa vakuuttanut meille, ette han voi auttaa meita missa vaan. Toisaalta Thamel on myos Kathmandun turistirysa, ja meno kay vasyttavaksi vahan ajan paasta. Sunnuntaina alkaa meidan orientaatiomme, jota kestaa kaksi viikkoa.

Oltiin muuten kirjoitettu guesthousissa hieno kahden sivun blogimerkinta, joka on mulla muistitikussa laukussa, mutta valitettavasti naissa koneissa ei ole nakyvilla paikkaa muistitikulle. Sen siita saa!
Terkkuja!