Luostarielämää

Viime maanantaina, pienen säädön jälkeen aamu kahdeksan viisitoista lähdettiin ajelemaan pitkin hurjia mäkiteitä kohti Pharpingin kylää. Silmissämme kiilteli kuvat luksusmajoituksesta, ja herkullisista ruuista. Olimmehan kuulleet moneen kertaan kuinka Nepalin luostarit on niin rikkaita, ja kerran yhden kokemuksenkin vapaaehtoistyöstä luostarista. Vajaan tunnin ajon jälkeen päädyimme sitten Neyndotashi Choeling Monasteryyn (paitsi että siinä vaiheessa emme vielä tienneet minkä nimiseen luostariin olimme tuleet, informaation kulku nepalissa *sydän*). Täällä meitä vastassa piti olla henkilö jonka nimi on vähän niin kuin Rafting, mutta hän ei ollut. Siksipä saattajamme ICYE:ltä keksi meille huoneen, jossa voimme säilyttää tavaroitamme kunnes tämä Koskenlasku tulee paikalle, samalla kiersimme katsomassa alueen läpi. Kun tämä saattajamme sitten pian lähti, jäimme tähän huoneeseen odottamaan Koskenlaskua saapuvaksi.


Kuva: munkit värittää

On vaikea kuvailla miten levällään huone oli. Lattialla oli maalitahroja ja muita epämääräisiä läiskiä, sänkyjen alla oli nyrkinkokoisia pölypalloja, nurkissa oli kuolleita kärpäsiä, kaoottisen ja pölyisen sängyn vieressä on edellisen vapaaehtoisen roskia (hän oli ilmeisesti saksalainen, sillä seinällä roikkui saksankielinen euroopan kartta) ja ovenraosta kurkisti päästäinen, joka ei kuitenkaan uskaltautunut huoneeseen sisään. Tällöin kello oli jotakuinkin kymmenen. Noin kello viisi lähdemme harhailemaan ulos, miettien että kiinnostaakohan ketään täällä meidän olemassaolo kun yht´äkkiä meitä vastaan kävelee tyyppi joka sattuu kysymään että olemmekohan me vapaaehtoisia. No kyllä olemme! Hän kysyy missä huoneessa olemme, ja näytämme hänelle, ja yritämme selittää että meidän ei kai kyllä pitänyt jäädä tähän huoneeseen... Mutta tämä tyyppi rientää jo hakemaan meille petivaatteita levällään oleville sängyille. Saamme juuri ja juuri kysyttyä meille avaimen ja lukon huoneen oveen ennen kuin hän jo kiitää kohti mustaa aukkoa, mistä lienee tullutkin kun häntä ei monesti senkään jälkeen ole näkynyt.

Seuraavana päivänä yritämme alkaa opettamaan. Olemme vähän pulassa, sillä emme ole saaneet keneltäkään avainta kirjaston oveen jossa luostarilla säilytetään kaikkia opetusvälineitä, sisältäen tällaiset mitättömät pikku jutut kuin taululiitu ja oppikirjat. Opetamme koko 8-12 opetusjakson kirjoittaen lapsille käsivoimin harjoituksia vihkoon. Lapsia on luokalla noin kymmenkunta, ja ensimmäiset heistä on aina jo valmiita ennen kuin olemme edes ehtineet kopioida tehtävää kaikille. Jes.


Kuva: Petri opettaa

Seuraavana aamuna olemme itkun partaalla. Olemme nyt kaksi päivää yrittäneet saada avainta kirjastonoveen munkeilta, jotka selkeästi eivät joko puhu englantia tai muusta syystä halua kommunikoida meidän kanssamme. Tunnin pitäisi alkaa, mutta minä sanon että en aio mennä pitämään toista tuntia ilman mitään välineitä. Pitää sitä liitu ainakin saada.
Soitamme ICYE:n vastaavallemme henkilölle. Hän ei vastaa. Soitamme opettajallemme joka opetti meille elokuun alussa nepalia, wuhuu, hän vastaa! Selitämme tilanteen, ja hän lupaa tulla käymään jos asia ei ratkea. Tässä vaiheessa lapset jo kolkuttaa ovella: "No English?". Joo, tullaan kun saadaan kirjaston avain. Vartti tästä niin saadaan avain kouraan.

Kysymys: Kuinka hankalaa on luostarissa saada avain opetusvälinevarastoon?
Vastaus: Hyvin hankalaa, MUTTA ei mahdotonta!

Okei, tän jälkeen asiat on alkanut mennä ihan hyvin. Mutta täytyy mainita että hehkutukset Nepalin luostareiden rikkauksista tässä tapauksessa yltää vain Gompaan, jossa on hiton iso kultainen (tuskin koko kultainen kuitenkaan) Buddha patsas, ja muita hienoja juttuja. Asuinsijat on rakennettu arkitehtuuriseksi ihmeeksi niin että tästä muodostuu joka päivä varsinainen tuulitunneli, ovet paukkuu rytinällä ja käytävillä sekä huoneissa leijuu ihana urean ja ulosteen tuoksahdus. Näistä viehkeistä tuoksuista saat nauttia myös visiteeressasi ovettomissa ja likaisissa suihkuissa julkisessa vessatilassa. (Petrillä on ollut nuha, joka estää häntä haistamasta mitään. Siunattu mies!)


Kuva: Tältä näyttää Gompa aamuauringon valossa

Mitäs sanoisin ruuasta? Aamupalaksi nautimme seitsemän aikaan kuivaa tiibetiläistä leipää hillolla tai ilman. Jos mietit miltä tämä herkku maistuu, niin se maistuu about samalta kun teet leivän vehnäjauhoista ja vedestä etkä lisää mitään ja paistat paistinpannulla. Tämän seurana nautimme teetä joka ilmeisesti on tiibetiläistä voiteetä. Tätä en voi kuvata muulla sanalla kuin "omituista".
Kahdeltatoista syömme lounasta, joka on toistaiseksi lähes poikkeuksetta ollut riisiä jonka seurana on kummaa vihreää, vähän limaiselta maistuvaa juttua missä ei ole muuta maustetta kuin lievästi vihreää chiliä. Tästä vihreästä ällölöllöstä tulee minulle mieleen jotkut vipassanaruuat, ja en pidä siitä ollenkaan. MUTTA luostarilla on oikeaa daalia, missä on oikeasti linssejä! Siitä tykkään.
Illalliseksi klo 17:30 on riisiä ja yleensä vähän parempaa currya, missä saattaa olla kukkakaalia ja perunaa. Se on namnam.

Kysymys: Onko Kaisla ja Petri kuullut virheellistä informaatiota Nepalin luostareiden överirikkauksista TAI onko Kaislalla ja Petrillä vain huono tuuri?
Vastaus: Ehkä. Ehkä. (lisää tähän intialainen "head wobble" eli päänheilutus)


Mitä muuta? Luostari ei itseasiassa ole Pharpingissa, vaan Bhanjangissa. Täältä kävelee noin 40 minuuttia Pharpingin kylään. Täällä on monia muitakin luostareita, ja alueella elää paljon tiibetiläisiä (kuin myös tässä luostarissa). Täältä on kauniit näkymät Kathmandun laaksoon, ja täällä tuulee reilusti - johtuisko koska olemme mäen päällä? Pharpingin kylä on meistä kiva paikka, ja varmaan olis aika hyvä mahdollisuus sellaisille matkaajille jotka haluaisivat nähdä vähän Nepalin kyläelämää, mutta joita ahdistaa matkustaa koska kylissä ei keskimäärin ole kauheasti guest houseja, ravintoloita ja sensellaista.


Kuva: Peltonäkymä etelässä, näin se maa ryöstöviljellään ja aavikoituu. Mutta näyttää se silti nätiltä.

Valituksesta huolimatta tykätään olla täällä. Tämä on varmasti ihan mukava tapa viettää vielä reilu viikko, ja tän jälkeen osaa katsoa Aishworya elämääkin uudessa valossa. Erityisesti minua yllättää että minusta on ihan mukavaa opettaa, siis se on ihan yllättävän mukavaa! Kuka olis osannut arvata että minusta on mukava kirjoitella liitutaululle ja mennä neuvomaan kun joku kysyy "Miss" (tai valitettavasti ehkä vielä useammin "Madam")? Petriäkin on puhuteltu ensimmäistä kertaa "Sir"iksi, mikä on saanut hänessä parran kasvamaan ja halun kilpailla toisten urosten kanssa.

Kysymys: Ovatko Petri ja Kaisla ottaneet sokkona riskin, hylänneet cityelämän ylellisyydet karuun kyläelämään, kohdanneet odottamattomia vaikeuksia ja kuitenkin saaneet aikaiseksi miellyttävän ja palkitsevan kokemuksen?
Vastaus: Kyllä! Jee.