Vettä ei ole ollut viimeiseen 2-3 päivään. Vessa ei vedä, ellei siihen täytä vettä ulkopuolelta, ja tietenkään vettä ei ole ulkona säiliöissäkään kun on juuri vääntänyt maailman isoimman kakan ja käyttänyt viimeiset tipat sen hukuttamiseen (ei hukkunut). Minä pakenin lopulta Thameliin hoitamaan vessa-asiani, kun ummetus on alkanut vaivamaan pelkästä kakkaamisen pelosta. Ei muuta kuin mocchachino nassuun ja pöntölle rukoilemaan!
Pohdinnan hetkillä aloin miettimään Nepalissa syntynyttä, aivan uudenlaista suhdetta vessoihin. Etenkin matkatessa tulee kohtaamaan kaikenlaisia vessoja, ja tietenkin erityisen positiivinen vessakokemus jää mieleen loppuiäksi. Samalla tavalla erityisen ikävä, paska vessa tulee painajaisen tavoin kummittelemaan öisin. (Trainspottingin "The worst toilet of Scotland" antaa vähän osviittaa mikä tällainen painajainen voi olla.) Istuessani kävin läpi ne monet vessat missä on tullut vietettyä aikaa, ja ajattelin jakaa tämän kokemuksen lukijoidemme kanssa.
Yleisin vessakokemus
Turistialueilla matkatessa yleisin vessatyyppi on flush-vessa, mutta kunnioitettavissa paikoissa kun yleensä sekä flush- että reikävessa. Vessa on perussiisti, mutta ilmassa on epämiellyttävä haju. Nousee epäilys että saippua on likaisempi kuin mikään mihin omassa kehossaan voi koskea (tiedoksi: ihmisen kaikkein likaisin kohta on KASVOT, ja etenkin suu; ihmisen puremassa on moninkertainen tulehdusvaara esimerkiksi koiran puremaan verrattuna). Kuitenkin hommat tulee hoidettua ilman suurempaa epämiellyttävyyttä, ja hyvällä onnella vettä on tarpeeksi että kehon toimintojen tulos häviää putkistoon.
Pahin vessakokemus
Vessan haistaa jo kaukaa, joten sitä ei tarvitse erikseen etsiä. Yleensä bussireittien varrelle rakennetut vessat ovat pahimpia, koska siellä käy yleensä jopa tuhansia ihmisiä päivän mittaa. Intialaistyylisiä reikävessoja on rakennettu useita vierekkäin, ja niitä erottaa joko vaneri tai pelti. Nepalissa harvoin tuulee, joten vaikka seinän ja katon välissä on rako, haju jää ja pinttyy kaikkialle (jostain syystä reikävessat haisevat aina). Onnella vessassa on pieni käsihana, jossa saa huuhteluvettä. Jos tällaista ei ole, sitä on tuotava ulkona olevasta hanasta, jossa on tietenkin aina kymmenen ihmistä pesemässä käsiään. Muussa tapauksessa mitä tulikin tuotettua kaakeleille, jää sinne. Jos vettäkään ei tule, ei hätää: Nepalissa highwayt myötäilevät jokia.
Toinen tilanne on länsimainen flush-vessa, kun vesi on loppu. Tyypillinen tilanne on turistihotelli, jonka käytävävessa on hirvittävällä tavalla tukossa. Vaikka et itse kärsisi ripulista, turistiryhmä käytävän päässä kärsii tästä kauniista taudista, ja kuulet kuinka puolen tunnin välein käy ensin huoneen ovi, sitten vessan ovi, ja takaisin. Tiedät, ettei vettä tule, mutta alkaa olla jo hätä siitä pannukakusta ja mustasta kahvista, jonka nautit hetki sitten. Haju tulvii jo käytävään. Vastahakoisesti poistut huoneestasi ja astut vessaan. Pöntön kansi on kiinni, mutta se on pakko avata. Kantensa menettänyt roskis tulvii paskapaperia, ja niitä on lattialla. Torakka pakenee viemäriin ja hyppyhämähäkit ovat vallanneet ikkunan. Mietit, ovatko ne myrkyllisiä, kun joudut kuitenkin istumaan naama ikkunan vieressä. Haju on sietämätön. Avaat pöntön, ja ennen valkoinen vessa on nyt ruskean eri sävyissä. Seassa on hiukan verta. Luulet, että et pysty siihen, mutta tuntuu että suoli repeää. On siis tehtävä se, mikä tuntuu mahdottomalta: vedät henkeä avoimesta ikkunasta ja istut työskentelemään. Harmi vaan että joku takoo ovea ja huutaa hepreaksi kirouksia. Vessassa ei ole kuppia, ei pikkuhanaa pöntön vieressä, ei paperia, ei saippuaa. Peset itsesi epätoivoisesti (likaisen) lavuaarin vieressä melkein toisella puolella vessaa. Peset vedessä käsiäsi, ennen kuin lopulta luovutat vessan israelilaiselle turistille, joka meinaa tappaa sinut syöksyessään vessaan. Päätät vaihtaa hotellia, ja käydä aivan ensimmäiseksi suihkussa: huomaat että sielläkin on samat ripulit pöntössä, ja plussana poistoputki ei vedä, joten pian koko lattia lainehtii pesuvedestä (jossa lilluu tupakantunppi, kuka hitto polttaa vessassassa?). Perkele.
Ahdistavin vessa
Yöpyessämme Bhaktapurissa Kaislalla ei ollut ongelmia käydä vessassa, mutta minä sen sijaan 183-senttisenä miehenä huomasin kykeneväni aivan uusiin akrobaattisiin taitoihin. Minun jalkani eivät mitenkään mahtuneet siihen tilaan, mikä oli varattu seinän ja pöntön väliin, joten istuin pöntöllä poikittain. Se ei vielä varsinaisesti ollut ongelmallista, mutta itseni peseminen oli lähes mahdotonta. Käteni ei mahtunut mistään suunnasta berberille, enkä enää edes muista minkälaiseen akrobaattisiin ulottuvuuksiin minun piti taipua. Muistan vain hiipivän avuttomuuden ja klaustrofobian, mutta jotenkin siitä selvisin. Nepalilaisille ilmeisesti riittää, että huoneessa on vessa: se kuinka paljon tilaa on varattu ympärille on toissijaista.
Nepalin paras vessa
Maan parhaimmat vessakokemuksen vetää ehdottomasti Bhat Bhaten Super Storen lähellä oleva Roadhouse Cafén vessa. Sen suunnittelu ei ole tylsää valkokaakelia, vaan sen kaakelit ovat sateenkaaren väreissä. Vessasta löytyy flush-vessa ja pisuaari, ja pisuaarin pohjalla on tuoksusaippuoita. Lavuaarin vierellä on myös malja, jossa on kukka ja hajusteita, saippua on ihoa hellivää hunajasaippuaa. Pöntön ympärillä on reilusti tilaa, ja käsisuihku. Vessa on aina kuiva ja siisti, eikä siellä haise kusi eikä paska. Kätensä voi kuivata joko puhaltimessa tai froteepyyhkeeseen. Peili on puhdas ja särötön. Tämä pesee näyttävyydessään ja miellyttävyydessään jopa länsimaiset vessat, etenkin värillisillä kaakeleillaan. Rikkaana ravintolaketjuna Roadhouse Cafén vessoissa on aina vettä, eikä mikään kakka tuki sitä. Kumpa Suomessakin olisi näin kauniita vessoja.
Siinä siis eri vessakokemuksista. Suomessa nämä muistot varmasti haalistuvat, kun tuttu ja turvallinen vessa on kaikkialla samanlainen, mutta jos suoli ei toimisi näin omituisesti, ei näillä kokemuksilla olisi edes näin paljon painoarvoa. Aasiassa todellakin jokainen vessakokemus on aina erilainen, johtuen sitten omasta suorituksestaan tai ympäröivästä teknisestä osaamisesta.
Viimeaikoina sanottua: "Oppiikohan siihen enää että suoli toimii normaalisti? Toivoisimpa ettei olisi koko ajan joko ripuli, ummetus tai jättikakka."
Bonus: Täman viestin kommentiksi sopisi oma paskin/paras vessakokemukseksi ulkomailta! Kommentoida saa toki muutenkin ihan normaalisti.
Post Scriptum: Lapset voivat hyvin. Vanhemmilla lapsilla on nyt viimeiset loppukokeet käsillä. Eräs vanhemmista lapsista kertoo meille nykyään tarinoita Buddhasta, kun meiltä kysyttiin lempijumalaamme: emme jaksaneet selittää ateismia, joka on jonkinlainen rikosta vastaava asia täällä. Muutamat nuoremmat lapset ovat vierailemassa sukulaistensa luona, ja yksi (Anjana) on saatettu jo kotouttaa; emme ole vielä kysyneet asiaa Pramilalta. Jack, joka täytti 16 vähän aikaa sitten, ei enää saa lain mukaan asua lastenkodilla, joten ymmärtääkseni Jack elää pääsääntöisesti Pramilan luona, mutta on kuitenkin lastenkodin arjessa mukana. Lastenkodilla oli myös käymässä Aamaan toinen tytär ja Pramilan sisko Priti, joka lähtiessään lahjoitti kuntopyörän!
Meille on myös tulossa näillä hetkillä uusi vapaaehtoinen Ruotsista! Onkin siis aika petrata ruotsintaitojaan, senkin takia että kun tulemme Suomeen ja aloitamme uuden lukuvuoden, meitä odottaa ruotsinkurssit joissa meidän oletetaan osaavan ruotsia (ei muuten osata kuin jag heter petri ja hur mår du, viiden vuoden pakkoruotsin tuloksena). Olemme myös lähdössä 29. maaliskuuta Pharpingiin kahdeksi viikoksi luostariin asumaan ja opettamaan munkeille englantia. Pharping on Kathamdun laaksossa sijaitseva kylä, joka yllättäen löytyi Lonely Planetista: se on tiibetiläispakolaisten asuttama kylä.
Täällä on nykyään myös aika lämmin, ylin lämpötilä +27 ja alin +13. Me olemme asuneet tammikuusta asti toisessa kerroksessa, jonka katosta-lattiaan -ikkunat tarjoavat iltapäivästä luontaisen lämmityksen. On ollut jopa tukahduttavan kuuma, ja nykyään pidämme öisinkin ikkunoita auki. Ja koko ajan lämpenee, joten toukokuussa saatammekin olla pelkkiä ruskeita rusinoita (paitsi Kaisla, joka ei rusketu). Lämpötilat ovat aiheuttaneet senkin, että kaikenlaiset mönkiäiset mönkivät piiloistaan: olemme nähneet muurahaisia, hämähäkkejä ja hyttysiä, mutta onneksi vain rajatusti ja harvoin... Toistaiseksi. Inhottavinta oli nähdä kantaravintolamme (Maharajgungin Downt Town Tandoori, parhaimmat naanit ja curryt toistaiseksi) tiskillä vilkkaan ja nopsakan torakan. Odotamme hetkeä, jolloin saamme taas seuraksemme hämähäkkejä ja bedbugeja huoneeseen, mutta toisaalta olisi taas kiva nähdä mitä tapahtui liskollemme alkuperäisessä vapaaehtoisten huoneessa. Ehkä voimme tuoda sen nykyiseen huoneeseemme syömään ylimääräiset eliöt.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Lumbinin tuliaisia ja vesisotaa
Lumbinin reissu oli kiva, mutta sieltä tuotiin yksi ikävä tuliainen. Olihan sekin kokemus, kun aamuyöltä alkaa ripuloimaan pelkkää vettä, ja heti kun on ehtinyt pestä itsensä niin pitääkin kääntyä ja tyhjentää vatsalaukku. Tätä kestikin kaksi päivää, ja ripulilla piti käydä 5-6 kertaa päivän aikana. Opin myös aivan uusia asioita kehostani, kuten esimerkiksi sen miten se pystyy tyhjentymään kummastakin päästä - yhtä aikaa! Muita oireita oli mm. mätien kananmunien hajuiset röyhtäykset, mikä tekikin minun hoivaamisestani Kaislalle todella antoisaa puuhaa. Vaikka olemme viimeaikoina pesseet kätemme entistä neuroottisemmin, sekään ei välttämättä säästä ihmistä tämänkaltaisilta tapauksilta. Kun kokki on unohtanut pestä kätensä vessareissun jälkeen, tai kun paskakärpänen on tanssinut polkkaa ruuan seassa, homma on selvä.
Kun ripuli kuuluu aika varmana osana nepalikokemukseen, muutama viikko sitten sattui jotain mitä en olisi odottaa milloinkaan kokevani täällä. Maanantai-iltana alkoi ensin ukkostaa kaukaisuudessa, mikä oli sinänsä normaalia. Pian salamoikin aivan päällä, ja ukkonen suorastaan jytisti lattiaa. Myrsky oli selviö, ja odotimme vesisadetta. Kun sitten myrsky tuli, ensin tuntui siltä että vettähän sieltä tulee. Tuntui vain siltä että ikkunat tulevat sisään ja katto romahtaa, ainakin äänestä päätellen. Myrskyä rakastavana ihmisenä ajattelin mennä parvekkeelle tutkimaan, ja astuessani ulos sandaalin alla narskahti jotain. Kynnykselle oli kasaantunut läjä jäätä! Taivaalta ei satanutkaan vettä, vaan pikkukiven kokoisia rakeita!
Voitte siis arvata että koko lastenkoti oli aivan täpinöissään ja ihmeissään tästä luonnonilmiöstä. Meitä kutsuttiin ulos ja katolle ihmettelemään jäätä, ja oltiinhan me kyllä äimistyneitä. Lapsia vain ihmetytti myös että meille heidän "paljon jäätä" oli "aika vähän jäätä". SItä kerättiin isoon saaviin, kun täällä on tapana kerätä kaikki ylimääräinen vesi talteen. Vielä seuraavana päivänä sitä oli jäljellä, ja lapset heittelivät sitä toistensa päälle (pari raetta kerrallaan kuitenkin). Emme todellakaan odottaneet näkevämme jäätä tai lunta kuin vuorilla. Kuulemma Nagarkotissa joskus joulukuussa saattoi sataa lunta ehkä pari milliä joinakin vuosina.
Olemme myös kiinnittäneet huomiota, kuinka paljon Aamaa vaikuttaa lastenkodin arkeen. Kun mamma on paikalla, lapset ovat suurimmaksi osaksi hissukseen ja puuhastelevat kaikessa rauhassa. Kun Aamaa sitten lähtee jonnekin pidemmälle reissulle, lapset tuntuvat saavan kestohepulin, joka saa heidät elämään rakkaimpien actionleffojen taistelukohtauksia, tanssimaan, laulamaan, hyppimään ja kierimään. Kaikkein hasardeimpana pidimme kuitenkin leluautoa, johon mahtuu ajamaan alle metrin mittainen lapsi. Yleensä joku isompi lapsi "ajaa" työntämällä, ja pienempi lapsi huutaa "bistare! (hitaasti)", tietämättä että isommilla lapsilla onkin päinvastoinpäivä, ja leluauto lähtee kulkemaan entistäkin lujempaa päin seiniä ja muita lapsia. Tämä saikin miettimään, miten lapsuudesta selvisi hengissä, etenkin Suomessa. En luultavasti nyt ikimaailmassa uskaltaisi lasketella jäistä rinnettä alas traktorin sisärenkaassa kuuden muun ihmisen kanssa!
Helmikuussa juhlistettiin myös Holia, värin juhlaa. Tämä juhla tekee ihmisten elämästä vaikeaa, sillä tämän juhlan aikana jokainen varomaton kulkija yritetään kastella ja värjätä väreillä. Nepalissa tämä ei kai ole niin iso juhla kuin Intiassa, jossa turistien elämä tehdään suorastaan mahdottomaksi, mutta täytyy pitää mielessä muutama kaupunkisissitaktiikka. Aivan aluksi kannattaa shoppailla useamman päivän varaksi, sillä ulos ei kannata mennä tämän kaksipäiväisen juhlan aikana. Kenttäkokemuksen perusteella iskut tulevat ylhäältä, talojen katoilta. Siksi kannattaakin välttää korkeita taloja, ja kulkea seinien vierustoilla. Parhaiten vältyt kastumiselta aukeilla paikoilla. Ahtaissa käytävissä minut yritettiin väijyttää takaapäin, mutta hätäinen tähtäyksen ansiosta kastuin vain lahkeesta. Vesi-ilmapalloja sinkoutuu myös todennäköisesti juuri sokeasta pisteestäsi, eli takavasemmalta tai -oikealta. Tarkasta siis aina myös aktiivisesti takasektorisi, tai kanna taustapeiliä.
Kuva: Tyyppejä taistelun tiimellyksessä
Juhlan jälkeen emme onneksi olleet märkiä tai värikkäitä, eikä lastenkodilla juhlaa muuten juhlittu kuin herkkuruualla ja maratonrukouksilla. Välillä muiden talojen katoilla ja ympäristössä oli sen sijaan täysi rähinä päällä, kun yltä päältä märät ihmiset heittelivät vesi-ilmapalloja muiden talojen katoille. Meidän parvekkeellekin iskeytyi muutama, ja juhlan jälkeen kadut olivat täynnä muovisia riekaleita. Ironisesti lastenkodilla ei tullut vettä hanoista, ja koko Nepal taisi kuivua vesivaroistaan kun kaikki vesi singottiin kaduille. Toisin tämän juhlan kyllä mieluusti Suomeen, kun siellä sitä vettä riittäisi!
Kun ripuli kuuluu aika varmana osana nepalikokemukseen, muutama viikko sitten sattui jotain mitä en olisi odottaa milloinkaan kokevani täällä. Maanantai-iltana alkoi ensin ukkostaa kaukaisuudessa, mikä oli sinänsä normaalia. Pian salamoikin aivan päällä, ja ukkonen suorastaan jytisti lattiaa. Myrsky oli selviö, ja odotimme vesisadetta. Kun sitten myrsky tuli, ensin tuntui siltä että vettähän sieltä tulee. Tuntui vain siltä että ikkunat tulevat sisään ja katto romahtaa, ainakin äänestä päätellen. Myrskyä rakastavana ihmisenä ajattelin mennä parvekkeelle tutkimaan, ja astuessani ulos sandaalin alla narskahti jotain. Kynnykselle oli kasaantunut läjä jäätä! Taivaalta ei satanutkaan vettä, vaan pikkukiven kokoisia rakeita!
Voitte siis arvata että koko lastenkoti oli aivan täpinöissään ja ihmeissään tästä luonnonilmiöstä. Meitä kutsuttiin ulos ja katolle ihmettelemään jäätä, ja oltiinhan me kyllä äimistyneitä. Lapsia vain ihmetytti myös että meille heidän "paljon jäätä" oli "aika vähän jäätä". SItä kerättiin isoon saaviin, kun täällä on tapana kerätä kaikki ylimääräinen vesi talteen. Vielä seuraavana päivänä sitä oli jäljellä, ja lapset heittelivät sitä toistensa päälle (pari raetta kerrallaan kuitenkin). Emme todellakaan odottaneet näkevämme jäätä tai lunta kuin vuorilla. Kuulemma Nagarkotissa joskus joulukuussa saattoi sataa lunta ehkä pari milliä joinakin vuosina.
Olemme myös kiinnittäneet huomiota, kuinka paljon Aamaa vaikuttaa lastenkodin arkeen. Kun mamma on paikalla, lapset ovat suurimmaksi osaksi hissukseen ja puuhastelevat kaikessa rauhassa. Kun Aamaa sitten lähtee jonnekin pidemmälle reissulle, lapset tuntuvat saavan kestohepulin, joka saa heidät elämään rakkaimpien actionleffojen taistelukohtauksia, tanssimaan, laulamaan, hyppimään ja kierimään. Kaikkein hasardeimpana pidimme kuitenkin leluautoa, johon mahtuu ajamaan alle metrin mittainen lapsi. Yleensä joku isompi lapsi "ajaa" työntämällä, ja pienempi lapsi huutaa "bistare! (hitaasti)", tietämättä että isommilla lapsilla onkin päinvastoinpäivä, ja leluauto lähtee kulkemaan entistäkin lujempaa päin seiniä ja muita lapsia. Tämä saikin miettimään, miten lapsuudesta selvisi hengissä, etenkin Suomessa. En luultavasti nyt ikimaailmassa uskaltaisi lasketella jäistä rinnettä alas traktorin sisärenkaassa kuuden muun ihmisen kanssa!
Helmikuussa juhlistettiin myös Holia, värin juhlaa. Tämä juhla tekee ihmisten elämästä vaikeaa, sillä tämän juhlan aikana jokainen varomaton kulkija yritetään kastella ja värjätä väreillä. Nepalissa tämä ei kai ole niin iso juhla kuin Intiassa, jossa turistien elämä tehdään suorastaan mahdottomaksi, mutta täytyy pitää mielessä muutama kaupunkisissitaktiikka. Aivan aluksi kannattaa shoppailla useamman päivän varaksi, sillä ulos ei kannata mennä tämän kaksipäiväisen juhlan aikana. Kenttäkokemuksen perusteella iskut tulevat ylhäältä, talojen katoilta. Siksi kannattaakin välttää korkeita taloja, ja kulkea seinien vierustoilla. Parhaiten vältyt kastumiselta aukeilla paikoilla. Ahtaissa käytävissä minut yritettiin väijyttää takaapäin, mutta hätäinen tähtäyksen ansiosta kastuin vain lahkeesta. Vesi-ilmapalloja sinkoutuu myös todennäköisesti juuri sokeasta pisteestäsi, eli takavasemmalta tai -oikealta. Tarkasta siis aina myös aktiivisesti takasektorisi, tai kanna taustapeiliä.
Kuva: Tyyppejä taistelun tiimellyksessä
Juhlan jälkeen emme onneksi olleet märkiä tai värikkäitä, eikä lastenkodilla juhlaa muuten juhlittu kuin herkkuruualla ja maratonrukouksilla. Välillä muiden talojen katoilla ja ympäristössä oli sen sijaan täysi rähinä päällä, kun yltä päältä märät ihmiset heittelivät vesi-ilmapalloja muiden talojen katoille. Meidän parvekkeellekin iskeytyi muutama, ja juhlan jälkeen kadut olivat täynnä muovisia riekaleita. Ironisesti lastenkodilla ei tullut vettä hanoista, ja koko Nepal taisi kuivua vesivaroistaan kun kaikki vesi singottiin kaduille. Toisin tämän juhlan kyllä mieluusti Suomeen, kun siellä sitä vettä riittäisi!
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Lumbini
Kun lastenkodilla alettiin valmistautua tuleviin kokeisiin ja intoilla hiljalleen Holista, juhlasta josta kerromme seuraavassa entryssä vähän lisää, me päätimme suunnata Lumbiniin.
Lumbini sijaitsee lähellä Intian rajaa, ja on paikka jossa Siddharta Gotama Buddha syntyi. Koska paikka siis sijaitsee niinkin kaukana kuin 280 km päässä Kathmandusta, olimme varautuneet viettämään hyvän osan päivästä bussissa sinne päästäksemme. Ja kuten arvelimmekin, istuimmekin paikoittain ääriään myöten täyteen ahdetussa, kuumassa ja kaupustelijoiden riivaamassa peltipurkissa kokonaisen kymmenen tuntia neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin pääsimme lopulta Lumbiniin (loppupätkän ainoina matkustajina). Lisäksi luulen että bussissa erittyi jotain aivotoiminnan lamauttavaa kaasua sillä en koko matkan aikana kuin lukenut noin kymmenen minuuttia kirjaa ja loppuajan sitten nukuin tai vain istua möllötin parempaa loppua odotellessa. Meidän etu kuitenkin on että nykyään Lumbiniin pääsee suoraan menevällä bussilla, aiemmin Bhairawasta piti jatkaa pompuikas loppumatka riksalla perille. Oltiin siis perillä hämärän hetkillä vähän ennen kuutta illalla.
Lumbini ei ilmeisesti mitenkään suunnattomasti houkuta turisteja puoleensa, tai ainakaan säästölinjalla eläviä sellaisia, sillä guest houset oli odottamaani kalliimpia (me maksettiin yhteensä 650 rupiaa eli 6,5 € per yö). Minut yllätti myös että läheisyydessä oli vain yksi ravintola, jos ei lasketa hotellin omia mistä ainakaan meidän kokemuksella ei saanut mitään muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä (ei edes daal bhaatia!).
Tämä ruokapuoli oli asia josta jäi vähän negatiivinen jälkimaku. Kun pitää vapaapäiviä niin harvakseltaan kuin minä ja Petri nykyään niin odottais vähän makuelämyksiä. Mutta mitä pienistä.
Itse Lumbinin vetonaula on Maya Devi temppeli, eli Buddhan äidille omistettu rakennus josta löytyy jopa täsmällinen kohta missä Buddhan mamma pusersi itsestään ulos tämän uuden elämän... Se oli ihan nätti paikka, pihalla oli paljon, paljon rukouslippuja ja pieniä, pääosin ajalle vähän ennen ajanlaskua sijoittuneiden luostareiden raunioita ja tietysti lipeviä intialaisia turisteja jotka syö ihmisiä katseellaan ja kysyy saako ottaa kuvia.
Kuva: rukouslippuja ja Maya Devi temppeli.
Minun ja Petrin mielestämme mielenkiintoisempi nähtävyys oli paikan monet luostarit. Niitä löytyi monen maalaisia, näköisiä ja kokoisia. Luostarit oli jaettu paikan eri puolille Theravada ja Mahayana alueisiin, ja lisäksi alueella oli kaksi Vipassana keskusta. Niiden välissä olisi pitänyt liplatella ikuisen rauhan tulen äärellä kaunis keinopuroviritelmä, mutta se oli rempassa meidän siellä piipahtaessamme. Tuli kyllä sentään paloi. Me Petrin kanssa yritettiin kiertää kaikki luostarit läpi kävellen, suunnitelmana kiertää toista puolta ja päätyä kaukana etäisenä hahmona siintävälle maailman rauhan pagodalle, ja kiertää toista puolta takaisin. Todettiin kuitenkin että päivä oli kuuma, luostarit etäällä toisistaan, ja monet luostarit kaiken lisäksi rempassa joten kierrettiin vaan muutamissa sisällä asti ja muita ihasteltiin kauempaa. Täytyy kuitenkin sanoa että välillä oli olo kuin Disney landissä, sen verran huikean ja epätodellisen näköisiä oli jotkut luostarit. Kai niillä on varaa rakentaakin kun ilmeisesti luostarit saavat niin paljon lahjoituksia, kaikissa rakennelmissa porteista ja lyhtypylväistä patsaisiin oli kirjoitettuna kuka sen oli armeliaasti paikalle lahjoittanut. Pakodakin muuten osoittautui olevansa niin kaukana kuin se näyttikin olevan, ja vaikka kuinka ehotin Petrille että mitäpä jos hän kantaisi minut perille niin se ei kuulema käynyt. No selvisin minä hengissä kaikesta huolimatta.
Kuva: Ikuisen rauhan tuli ja sen takana "puro".
Kuva: Petri ja mahdollisesti korealainen luostari.
Kuva: Kaisla ja kiinalainen luostari.
Kuva: Maailmanrauhan pagoda.
Kuva: luultavasti thai-luostari
Tän jälkeen rikottiin vielä hotellin suihku (mikä oli tietenkin puhtaasti Petrin vika), ja Petri yritti leikkiä putkimiestä hetken aikaa kunnes keksi että opiskeleekin yhteisöpedagogiksi, haettiin apua ja päästin lopulta suihkuun.
Paluumatka kesti menoakin enemmän, ja täpötäydessä bussissa meitä viihdytti ihmisten lisäksi kukko joka aiheutti minulle melkein hepulin kun se päätti yhtäkkiä varoittamatta tehdä kamikaze-hyökkäyksen minua kohti ulos kassista mihin se oli sijoitettuna. Tällä kertaa istuimme vieläpä bussissa melkein 12 tuntia, ja meidän kohdaltamme puuttui ikkuna joten saimme nauttia suorasta vedosta ja sen tuomista suloaromeista ja saastehiukkasista suoraan sierainkarvoillemme nautittuna,
Lumbini oli kaikesta huolimatta hieno (ja lämmin <3) paikka, ja siellä olisi varmaan hienoa viettää pidempikin aika. Yllättäen se on kuitenkin myös paikka jonka luulisin olevan kauniimmillaan juuri sadekauden jälkeen turistikauden alkaessa, koko paikka olisi varmasti paljon kauniimpi vihreänä ja kukkivana ja kun puolet paikoista ei olisi rempassa (ja ehkä myös hotellin ravintolasta saisi muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä?).
Lumbini sijaitsee lähellä Intian rajaa, ja on paikka jossa Siddharta Gotama Buddha syntyi. Koska paikka siis sijaitsee niinkin kaukana kuin 280 km päässä Kathmandusta, olimme varautuneet viettämään hyvän osan päivästä bussissa sinne päästäksemme. Ja kuten arvelimmekin, istuimmekin paikoittain ääriään myöten täyteen ahdetussa, kuumassa ja kaupustelijoiden riivaamassa peltipurkissa kokonaisen kymmenen tuntia neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin pääsimme lopulta Lumbiniin (loppupätkän ainoina matkustajina). Lisäksi luulen että bussissa erittyi jotain aivotoiminnan lamauttavaa kaasua sillä en koko matkan aikana kuin lukenut noin kymmenen minuuttia kirjaa ja loppuajan sitten nukuin tai vain istua möllötin parempaa loppua odotellessa. Meidän etu kuitenkin on että nykyään Lumbiniin pääsee suoraan menevällä bussilla, aiemmin Bhairawasta piti jatkaa pompuikas loppumatka riksalla perille. Oltiin siis perillä hämärän hetkillä vähän ennen kuutta illalla.
Lumbini ei ilmeisesti mitenkään suunnattomasti houkuta turisteja puoleensa, tai ainakaan säästölinjalla eläviä sellaisia, sillä guest houset oli odottamaani kalliimpia (me maksettiin yhteensä 650 rupiaa eli 6,5 € per yö). Minut yllätti myös että läheisyydessä oli vain yksi ravintola, jos ei lasketa hotellin omia mistä ainakaan meidän kokemuksella ei saanut mitään muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä (ei edes daal bhaatia!).
Tämä ruokapuoli oli asia josta jäi vähän negatiivinen jälkimaku. Kun pitää vapaapäiviä niin harvakseltaan kuin minä ja Petri nykyään niin odottais vähän makuelämyksiä. Mutta mitä pienistä.
Itse Lumbinin vetonaula on Maya Devi temppeli, eli Buddhan äidille omistettu rakennus josta löytyy jopa täsmällinen kohta missä Buddhan mamma pusersi itsestään ulos tämän uuden elämän... Se oli ihan nätti paikka, pihalla oli paljon, paljon rukouslippuja ja pieniä, pääosin ajalle vähän ennen ajanlaskua sijoittuneiden luostareiden raunioita ja tietysti lipeviä intialaisia turisteja jotka syö ihmisiä katseellaan ja kysyy saako ottaa kuvia.
Kuva: rukouslippuja ja Maya Devi temppeli.
Minun ja Petrin mielestämme mielenkiintoisempi nähtävyys oli paikan monet luostarit. Niitä löytyi monen maalaisia, näköisiä ja kokoisia. Luostarit oli jaettu paikan eri puolille Theravada ja Mahayana alueisiin, ja lisäksi alueella oli kaksi Vipassana keskusta. Niiden välissä olisi pitänyt liplatella ikuisen rauhan tulen äärellä kaunis keinopuroviritelmä, mutta se oli rempassa meidän siellä piipahtaessamme. Tuli kyllä sentään paloi. Me Petrin kanssa yritettiin kiertää kaikki luostarit läpi kävellen, suunnitelmana kiertää toista puolta ja päätyä kaukana etäisenä hahmona siintävälle maailman rauhan pagodalle, ja kiertää toista puolta takaisin. Todettiin kuitenkin että päivä oli kuuma, luostarit etäällä toisistaan, ja monet luostarit kaiken lisäksi rempassa joten kierrettiin vaan muutamissa sisällä asti ja muita ihasteltiin kauempaa. Täytyy kuitenkin sanoa että välillä oli olo kuin Disney landissä, sen verran huikean ja epätodellisen näköisiä oli jotkut luostarit. Kai niillä on varaa rakentaakin kun ilmeisesti luostarit saavat niin paljon lahjoituksia, kaikissa rakennelmissa porteista ja lyhtypylväistä patsaisiin oli kirjoitettuna kuka sen oli armeliaasti paikalle lahjoittanut. Pakodakin muuten osoittautui olevansa niin kaukana kuin se näyttikin olevan, ja vaikka kuinka ehotin Petrille että mitäpä jos hän kantaisi minut perille niin se ei kuulema käynyt. No selvisin minä hengissä kaikesta huolimatta.
Kuva: Ikuisen rauhan tuli ja sen takana "puro".
Kuva: Petri ja mahdollisesti korealainen luostari.
Kuva: Kaisla ja kiinalainen luostari.
Kuva: Maailmanrauhan pagoda.
Kuva: luultavasti thai-luostari
Tän jälkeen rikottiin vielä hotellin suihku (mikä oli tietenkin puhtaasti Petrin vika), ja Petri yritti leikkiä putkimiestä hetken aikaa kunnes keksi että opiskeleekin yhteisöpedagogiksi, haettiin apua ja päästin lopulta suihkuun.
Paluumatka kesti menoakin enemmän, ja täpötäydessä bussissa meitä viihdytti ihmisten lisäksi kukko joka aiheutti minulle melkein hepulin kun se päätti yhtäkkiä varoittamatta tehdä kamikaze-hyökkäyksen minua kohti ulos kassista mihin se oli sijoitettuna. Tällä kertaa istuimme vieläpä bussissa melkein 12 tuntia, ja meidän kohdaltamme puuttui ikkuna joten saimme nauttia suorasta vedosta ja sen tuomista suloaromeista ja saastehiukkasista suoraan sierainkarvoillemme nautittuna,
Lumbini oli kaikesta huolimatta hieno (ja lämmin <3) paikka, ja siellä olisi varmaan hienoa viettää pidempikin aika. Yllättäen se on kuitenkin myös paikka jonka luulisin olevan kauniimmillaan juuri sadekauden jälkeen turistikauden alkaessa, koko paikka olisi varmasti paljon kauniimpi vihreänä ja kukkivana ja kun puolet paikoista ei olisi rempassa (ja ehkä myös hotellin ravintolasta saisi muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä?).
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Viime viikonloppuna piti käydä Bhat Bhatenissa, paikallisessa ostoskeskuksessa, mutta kappas kummaa, se olikin kiinni. Ostoskeskus on neljä kerrosta korkea ja yksi Kathmandun suurista kauppakeskuksista, eikä ollut edes mikään yleinen juhlapäivä. Mikä oli syy tämän sulkemiseen? Johtajan häät. The Manager Of Bhat Bhateni Super Store piti häitään, jonka takia kauppakeskus oli muutettu jonkinlaiseksi juhla-alueeksi, ja kaikki muu oli kiinni kaksi päivää. Mitäköhän suomalaiset tykkäisivät, jos paikallinen sittari tai s-market pistettäisiin kiinni viikonlopuksi johtajan häiden takia? Tai kuinka moni johtaja (tai hänen puolisonsa) haluaisi viettää häitään rakkaan kauppakeskuksensa parkkipaikalla?
Helmikuussa on muutenkin ollut nyt hulivilinää, sillä tämä on nepalilaisten häidenviettoaikaa. Musiikki on soinut monesta suunnasta viimeaikoina ja kaduilla ovat risteilleet hääautot soittokulkueineen. Yhden talon edessä oli katukeittiö, jossa valkeaan pukeutuneet kokit tekivät samosoja ja kanankoipia. Juhlatkin ovat isoja, ja niihin tulee paljon ihmisiä. Olemme kuulleet, että nepalilaisia häitä isompia ovat vain intialaiset häät, jonne kutsutaan kaikki serkkujen kaimatkin.
Helmikuu on muutenkin ollut yllätyksiä täynnä, sillä tiistaina 9.2. satoi vettä! Se oli sitten hyvä asia, sillä täällä on ollut todella pölyistä ja saasteista pitkän aikaa. Silloin satoikin aamusta iltaan eri vahvuisesti. Kävelin silti ulkona sateessa ihan sen takia, ettei tarvinnut miettiä mitä kaikkea tulee hengitettyä elimistöönsä. Seuraava aamu oli todella sumuinen, mutta iltapäivästä aurinko taas paistoi kirkkaalta taivaalta. Siis tällä kertaa oikeasti kirkkaalta, sillä ennen sadetta laaksoa reunustavia mäkiä ei varsinaisesti nähnyt saaste- ja pölypilven takaa, mutta nyt sai taas katsella auringon kultaamia kukkuloita.
Sähkökatkoja on nyt ollut kuivuuden takia (Nepalin sähköntuontanto pyörii vesivoimalla) 11 tuntia päivässä, mutta se tuntuu pidemmältä ajalta. Yöllä herätessä saattaa huomata, että sähköt ovat päällä, ja ne voivat olla vielä aamulla herätessä, mutta ne katkeavat juuri silloin kun niitä tarvitsee. Suomen suurlähetystö lähettää meille sähkökatkojen aikatauluja, mutta ne ovat parhaimmillaankin suuntaa-antavia. Sähkökatko tulee juuri silloin kun olet lähettämässä puoli tuntia kirjoittamaasi sähköpostia, tai olet odottanut koko päivän puhelinsoittoa, mutta juuri kun henkilö soittaa, akussasi on enää jämät virtaa jäljellä etkä voi ladata kapulaasi kuin vasta nukkumaanmenon aikaan. Lastenkodilla juomavesi tehdään sähköllä toimivalla filtterillä, jolloin sähkökatko tulee juuri silloin kun viimeinen pisara on jo juotu, ja sähköt tulevat päälle silloin kun johtovesi on jo loppunut.
Suurimmaksi osaksi sähköä ei kuitenkaan tarvitse, sillä yleensä kaikki ladattavat sähkölaitteet ovat latautuneet viimeistään yön aikana. Ja mikä onkaan sen tunnelmallisempaa kuin viettää illat kynttilänvalossa?
Sitä tietää jo nyt, että tulee olemaan kulttuurishokki kun sähköä on koko ajan, 24 tuntia päivässä ja 365 päivänä vuodessa, myös karkauspäivänä. Huh huh! Tai että vettä, vieläpä juotavaa sellaista, tulee hanasta kuumana tai kylmänä ihan nappiapainamalla. Kuinka ihmeellistä onkaan että kuumaa vettä on aina tarjolla, ei tarvitse odottaa kuuman veden tulemista minuuttitolkulla kun se hiljalleen laskettelee katolta putkisokkeloa pitkin alas. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa!
Pienenä loppukevennyksenä:
Meille on lähetetty muutamia kirjeitä Suomesta, jotka ei ole ikinä päässyt perille, mutta tänä aamuna minua yllätettiin Kelan kuukausi sitten lähettämällä kirjeellä jonka osoita oli näinkin tarkka:
Levola, Petri Samuel
Khatmandu
Nepal
India
Kelalle pointsit maantiedon tuntemuksesta, ja oikeinkirjoituksesta. Luulen, että he siellä ajattelivat että Nepal on joku Intian maakunta. Onneksi ilmeisesti jossain vaiheessa joku sentään tajusi lähettää kirjeen Kathmanduhun että sain taas tietää yhden tarpeettoman tiedon "vuonna 2009 maksetuista ennakonpidätyksen alaisista etuuksista".
Helmikuussa on muutenkin ollut nyt hulivilinää, sillä tämä on nepalilaisten häidenviettoaikaa. Musiikki on soinut monesta suunnasta viimeaikoina ja kaduilla ovat risteilleet hääautot soittokulkueineen. Yhden talon edessä oli katukeittiö, jossa valkeaan pukeutuneet kokit tekivät samosoja ja kanankoipia. Juhlatkin ovat isoja, ja niihin tulee paljon ihmisiä. Olemme kuulleet, että nepalilaisia häitä isompia ovat vain intialaiset häät, jonne kutsutaan kaikki serkkujen kaimatkin.
Helmikuu on muutenkin ollut yllätyksiä täynnä, sillä tiistaina 9.2. satoi vettä! Se oli sitten hyvä asia, sillä täällä on ollut todella pölyistä ja saasteista pitkän aikaa. Silloin satoikin aamusta iltaan eri vahvuisesti. Kävelin silti ulkona sateessa ihan sen takia, ettei tarvinnut miettiä mitä kaikkea tulee hengitettyä elimistöönsä. Seuraava aamu oli todella sumuinen, mutta iltapäivästä aurinko taas paistoi kirkkaalta taivaalta. Siis tällä kertaa oikeasti kirkkaalta, sillä ennen sadetta laaksoa reunustavia mäkiä ei varsinaisesti nähnyt saaste- ja pölypilven takaa, mutta nyt sai taas katsella auringon kultaamia kukkuloita.
Sähkökatkoja on nyt ollut kuivuuden takia (Nepalin sähköntuontanto pyörii vesivoimalla) 11 tuntia päivässä, mutta se tuntuu pidemmältä ajalta. Yöllä herätessä saattaa huomata, että sähköt ovat päällä, ja ne voivat olla vielä aamulla herätessä, mutta ne katkeavat juuri silloin kun niitä tarvitsee. Suomen suurlähetystö lähettää meille sähkökatkojen aikatauluja, mutta ne ovat parhaimmillaankin suuntaa-antavia. Sähkökatko tulee juuri silloin kun olet lähettämässä puoli tuntia kirjoittamaasi sähköpostia, tai olet odottanut koko päivän puhelinsoittoa, mutta juuri kun henkilö soittaa, akussasi on enää jämät virtaa jäljellä etkä voi ladata kapulaasi kuin vasta nukkumaanmenon aikaan. Lastenkodilla juomavesi tehdään sähköllä toimivalla filtterillä, jolloin sähkökatko tulee juuri silloin kun viimeinen pisara on jo juotu, ja sähköt tulevat päälle silloin kun johtovesi on jo loppunut.
Suurimmaksi osaksi sähköä ei kuitenkaan tarvitse, sillä yleensä kaikki ladattavat sähkölaitteet ovat latautuneet viimeistään yön aikana. Ja mikä onkaan sen tunnelmallisempaa kuin viettää illat kynttilänvalossa?
Sitä tietää jo nyt, että tulee olemaan kulttuurishokki kun sähköä on koko ajan, 24 tuntia päivässä ja 365 päivänä vuodessa, myös karkauspäivänä. Huh huh! Tai että vettä, vieläpä juotavaa sellaista, tulee hanasta kuumana tai kylmänä ihan nappiapainamalla. Kuinka ihmeellistä onkaan että kuumaa vettä on aina tarjolla, ei tarvitse odottaa kuuman veden tulemista minuuttitolkulla kun se hiljalleen laskettelee katolta putkisokkeloa pitkin alas. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa!
Pienenä loppukevennyksenä:
Meille on lähetetty muutamia kirjeitä Suomesta, jotka ei ole ikinä päässyt perille, mutta tänä aamuna minua yllätettiin Kelan kuukausi sitten lähettämällä kirjeellä jonka osoita oli näinkin tarkka:
Levola, Petri Samuel
Khatmandu
Nepal
India
Kelalle pointsit maantiedon tuntemuksesta, ja oikeinkirjoituksesta. Luulen, että he siellä ajattelivat että Nepal on joku Intian maakunta. Onneksi ilmeisesti jossain vaiheessa joku sentään tajusi lähettää kirjeen Kathmanduhun että sain taas tietää yhden tarpeettoman tiedon "vuonna 2009 maksetuista ennakonpidätyksen alaisista etuuksista".
lauantai 30. tammikuuta 2010
Vipassanasta
En ole mikään meditaatioekspertti, en ole ikinä edes meditoinut ennen VIpassanaan menoa. En myöskään ole mikään Vipassana-tietäjä, tarkoitus ei ole siis antaa teille mitään Vipassanatietopakettia, vaan kertoa vaan vähän omista kokemuksistani.
Kävin siis täällä 10 päivän meditaatiokurssin, Vipassanan (tarkoittaa introspektiota). Vipassana perustuu Siddharta Gotaman meditaatio-oppeihin, ja kurssilla opitaan S.N. Goenkan johdolla. Goenka ei siis itse ole paikalla vaan häntä kuullaan kaiuttimien välityksellä ja katsotaan iltaisin dvd:ltä.
Vipassanassa ei ole mitään uskonnollista, Gotama Buddha ei ikinä väittänyt olevansa mitään muuta kuin tavallinen mies, eikä missään vaiheessa sisällyttänyt oppeihinsa mitään henkilöpalvontaa tai riittejä. Gotama Buddha on vain yksi valaistunut, ja häntä ennen on ollut paljon valaistuneita, hänen aikanaan oli paljon valaistuneita ja hänen jälkeensä on ollut paljon valaistuneita.
Täytyy sanoa että oli aika vaikeaa istua päivässä yli 10 tuntia meditoiden, tällä aiemmalla nollakokemuksella. Rankimmaksi sen teki istuma-asennon löytäminen. Aluksi luulin että jokaiselle ihmiselle on olemassa hyvä asento meditoida, ja minun täytyisi vain löytää se, mutta näinhän ei tietenkään ollut. Jokainen asento oli epämukava noin pidemmän päälle, eroja oli vain siinä millaista epämukavuutta istumien aiheutti. Vaihtoehtona oli että jaloista lähti tunto pikkuhiljaa kunnes jalkojen tilalla oli vain tunnottomat möhkäleet, jotka näytti jaloilta mutta ei tuntunut niiltä. Toinen vaihtoehto oli että jalkoihin vain sattui hirvittävästi.
Aluksi kurssilla ei edes mitenkään painotettu sitä ettei asentoa saisi vaihdella vähän väliä. Painetta tähän toi vain täydellinen hiljaisuus salissa, ja se että kun vähän avasi silmiä ja kurkisti mitä ympärillä tapahtuu, niin näki edessään täydellisen liikkumatta istuvat kokeneemmat meditoijat.
Seuraavaksi rankinta oli pitää ajatukset kurissa. Oli niin helppoa vaan antaa mielen lentää, suunnitella elämänsä järjestykseen, miettiä kaikki nykyiset ja menneet asiat läpi. Ehkä inhottavinta oli kun joku laulu alkoi soimaan päässä ja tuntui mahdottomalta päästä siitä eroon! Heti kun keskittyminen herpaantui tuli taas säkeitä päähän. Täytyy myös sanoa että minulta meni myös vähän ohi Goenkan mölinät, etenkin aamun ensimmäisellä istunnolla jolloin ne kesti varmasti lähemmäs puolisen tuntia. Mikä tarkoitus niillä oli? Jos Vipassanan tarkoitus on meditoida ilman mitään apuvälineitä, mantroja tai musiikkia niin eikö se mölinä ole vähän häiritsevää? Minusta ainakin oli. (Jos et ole vielä kokenut Vipassanaa, niin olkoon tämä mölinä sinulle yllätys kurssilla)
Kolmanneksi hankalinta, mutta siis yllättävän helppoa oli puhumattomuus. Tähän liittyen myös se että minun lisäkseni siellä oli kaksi ulkomaalaista naista, jotka olivat molemmat korealaisia ja eri iltaryhmässä kuin minä, ja miesten joukossa ulkomaalaisia oli muutama. Oikeastaan tuntui että puhumista ei kaivannut millään lailla. Ainoa asia milloin kaipasi kommunikoimista oli kun en aina ymmärtänyt mitä Goenka sanoi (hän käytti paljon sanoja joita en ymmärtänyt) tai mitä guru salin edessä sanoi. Mutta jälkimmäiselläkään ei ollut hirveästi merkitystä kun hän ei yleensä sanonut kuin milloin pidetään muutaman minuutin tauko, ja vaikka hän mokelsikin tämän suustaan useimmiten mielestäni kauhean epäselvästi, pystyi kyllä päättelemään mitä hän sanoi. Ne sanat taas mitä Goenka käytti ja mitä ei ymmärtänyt... Se oli välillä kurjaa. Kerran kysyin eräältä vapaaehtoiselta (vaikka Vipassanan ajan täytyy vaalia "jaloa hiljaisuutta" on tietysti meditaatioon liittyvät ongelmat luvallista purkaa henkilökunnan kanssa) mitä tarkoittaa "deed", eikä hän nepalilaisena osannut selittää minulle. Tämän jälkeen ajattelin että on parempi päätellä itse mitä mysteerisanat voisivat tarkoittaa. Eiköhän pointti kuitenkin aina tullut selväksi.
Kymmenentenä päivänä kun sai alkaa puhumaan, huomasin usein olevani kuitenkin hiljaa. Jotenkin puhuminen ei tuntunut edes hyvältä. Etenkään kun nepalilaiset jutteli paljon keskenään, ja kaksi korealaista myös keskenään. Ei tuntunut hyvältä häiritä muita kun ei varsinaisesti ole edes mitään sanottavaa. Monet nepalilaiset tuli kyllä kuitenkin juttelemaan minulle, joten en kuitenkaan voinut välttää kommunikointia sinä päivänä.
Asia joka ei liity Vipassanaan itsessään, mutta oli minulle todella rankkaa, oli olla erossa Petrissä. Siellä tajusin kuinka hyvin ollaan kasvettu yhteen, pahallakin tavalla. Tarkoitan sitä että kun ollaan käyty samaa koulua meidän seurustelun alusta lähtien, ja sitä ennenkin, ollaan kiinnostuttu lähes samoista asioista joten tehdään paljon vapaa-ajallakin asioita yhdessä. Siksi oli rankkaa olla kokonaan erossa toisesta, ja monesti alitajuntani jotenkin oletti että Petri on siinä jossain lähellä. Esim. kun lopetti meditaation odotin silmät avatessani näkeväni Petrin, hassua.
Mitä Vipassanasta sitten jäi käteen?
Se oli ensinnäkin paljon rankempaa kuin olisin osannut kuvitellakaan. Minulle antoi paljon rohkeutta huomata että pystyin kuitenkin tekemään sen, enkä lähtenyt sieltä kesken kaiken niin kuin monesti kävi mielessä.
En tullut sieltä takaisin pomppien, nauraen ja kärrynpyöriä tehden, niin kuin monet kanssatoverini näytti tekevän. Sen sijaan tuntui että löysin sieltä palan sisäistä rauhaa ja olo oli todella syvästi onnellinen. Petri sanoikin meidän nähdessämme että näytän hohkaavan onnellisuutta, vaikka en mitenkään räiskyvä ollutkaan.
Päätin myös että vaikka kokemus oli todella rankka, päätän yrittää ottaa meditaation elämääni ja yrittää meditoida aamuin illoin tunnin. Toistaiseksi tämä on onnistunut, saa nähdä mitä tulevaisuudessa käy.
Se mitä valaistumiselle tarkoitetaan jätän kullekin itselle mietittäväksi. Minusta se tarkoittaa sitä että löytää sisältäänsä onnellisuuden, pysyvän tunteen. Kuitenkin meditaatio antaa myös paljon muuta, keskittyminen helpottuu ja itsensä tarkkaileminen ja itsensä oppiminen paranee.
Suosittelen kyllä Vipassanan kokeilemista. Lähin paikka Suomea käydä Vipassana-kurssi on toistaiseksi Ruotsissa. www.dhamma.org
Kävin siis täällä 10 päivän meditaatiokurssin, Vipassanan (tarkoittaa introspektiota). Vipassana perustuu Siddharta Gotaman meditaatio-oppeihin, ja kurssilla opitaan S.N. Goenkan johdolla. Goenka ei siis itse ole paikalla vaan häntä kuullaan kaiuttimien välityksellä ja katsotaan iltaisin dvd:ltä.
Vipassanassa ei ole mitään uskonnollista, Gotama Buddha ei ikinä väittänyt olevansa mitään muuta kuin tavallinen mies, eikä missään vaiheessa sisällyttänyt oppeihinsa mitään henkilöpalvontaa tai riittejä. Gotama Buddha on vain yksi valaistunut, ja häntä ennen on ollut paljon valaistuneita, hänen aikanaan oli paljon valaistuneita ja hänen jälkeensä on ollut paljon valaistuneita.
Täytyy sanoa että oli aika vaikeaa istua päivässä yli 10 tuntia meditoiden, tällä aiemmalla nollakokemuksella. Rankimmaksi sen teki istuma-asennon löytäminen. Aluksi luulin että jokaiselle ihmiselle on olemassa hyvä asento meditoida, ja minun täytyisi vain löytää se, mutta näinhän ei tietenkään ollut. Jokainen asento oli epämukava noin pidemmän päälle, eroja oli vain siinä millaista epämukavuutta istumien aiheutti. Vaihtoehtona oli että jaloista lähti tunto pikkuhiljaa kunnes jalkojen tilalla oli vain tunnottomat möhkäleet, jotka näytti jaloilta mutta ei tuntunut niiltä. Toinen vaihtoehto oli että jalkoihin vain sattui hirvittävästi.
Aluksi kurssilla ei edes mitenkään painotettu sitä ettei asentoa saisi vaihdella vähän väliä. Painetta tähän toi vain täydellinen hiljaisuus salissa, ja se että kun vähän avasi silmiä ja kurkisti mitä ympärillä tapahtuu, niin näki edessään täydellisen liikkumatta istuvat kokeneemmat meditoijat.
Seuraavaksi rankinta oli pitää ajatukset kurissa. Oli niin helppoa vaan antaa mielen lentää, suunnitella elämänsä järjestykseen, miettiä kaikki nykyiset ja menneet asiat läpi. Ehkä inhottavinta oli kun joku laulu alkoi soimaan päässä ja tuntui mahdottomalta päästä siitä eroon! Heti kun keskittyminen herpaantui tuli taas säkeitä päähän. Täytyy myös sanoa että minulta meni myös vähän ohi Goenkan mölinät, etenkin aamun ensimmäisellä istunnolla jolloin ne kesti varmasti lähemmäs puolisen tuntia. Mikä tarkoitus niillä oli? Jos Vipassanan tarkoitus on meditoida ilman mitään apuvälineitä, mantroja tai musiikkia niin eikö se mölinä ole vähän häiritsevää? Minusta ainakin oli. (Jos et ole vielä kokenut Vipassanaa, niin olkoon tämä mölinä sinulle yllätys kurssilla)
Kolmanneksi hankalinta, mutta siis yllättävän helppoa oli puhumattomuus. Tähän liittyen myös se että minun lisäkseni siellä oli kaksi ulkomaalaista naista, jotka olivat molemmat korealaisia ja eri iltaryhmässä kuin minä, ja miesten joukossa ulkomaalaisia oli muutama. Oikeastaan tuntui että puhumista ei kaivannut millään lailla. Ainoa asia milloin kaipasi kommunikoimista oli kun en aina ymmärtänyt mitä Goenka sanoi (hän käytti paljon sanoja joita en ymmärtänyt) tai mitä guru salin edessä sanoi. Mutta jälkimmäiselläkään ei ollut hirveästi merkitystä kun hän ei yleensä sanonut kuin milloin pidetään muutaman minuutin tauko, ja vaikka hän mokelsikin tämän suustaan useimmiten mielestäni kauhean epäselvästi, pystyi kyllä päättelemään mitä hän sanoi. Ne sanat taas mitä Goenka käytti ja mitä ei ymmärtänyt... Se oli välillä kurjaa. Kerran kysyin eräältä vapaaehtoiselta (vaikka Vipassanan ajan täytyy vaalia "jaloa hiljaisuutta" on tietysti meditaatioon liittyvät ongelmat luvallista purkaa henkilökunnan kanssa) mitä tarkoittaa "deed", eikä hän nepalilaisena osannut selittää minulle. Tämän jälkeen ajattelin että on parempi päätellä itse mitä mysteerisanat voisivat tarkoittaa. Eiköhän pointti kuitenkin aina tullut selväksi.
Kymmenentenä päivänä kun sai alkaa puhumaan, huomasin usein olevani kuitenkin hiljaa. Jotenkin puhuminen ei tuntunut edes hyvältä. Etenkään kun nepalilaiset jutteli paljon keskenään, ja kaksi korealaista myös keskenään. Ei tuntunut hyvältä häiritä muita kun ei varsinaisesti ole edes mitään sanottavaa. Monet nepalilaiset tuli kyllä kuitenkin juttelemaan minulle, joten en kuitenkaan voinut välttää kommunikointia sinä päivänä.
Asia joka ei liity Vipassanaan itsessään, mutta oli minulle todella rankkaa, oli olla erossa Petrissä. Siellä tajusin kuinka hyvin ollaan kasvettu yhteen, pahallakin tavalla. Tarkoitan sitä että kun ollaan käyty samaa koulua meidän seurustelun alusta lähtien, ja sitä ennenkin, ollaan kiinnostuttu lähes samoista asioista joten tehdään paljon vapaa-ajallakin asioita yhdessä. Siksi oli rankkaa olla kokonaan erossa toisesta, ja monesti alitajuntani jotenkin oletti että Petri on siinä jossain lähellä. Esim. kun lopetti meditaation odotin silmät avatessani näkeväni Petrin, hassua.
Mitä Vipassanasta sitten jäi käteen?
Se oli ensinnäkin paljon rankempaa kuin olisin osannut kuvitellakaan. Minulle antoi paljon rohkeutta huomata että pystyin kuitenkin tekemään sen, enkä lähtenyt sieltä kesken kaiken niin kuin monesti kävi mielessä.
En tullut sieltä takaisin pomppien, nauraen ja kärrynpyöriä tehden, niin kuin monet kanssatoverini näytti tekevän. Sen sijaan tuntui että löysin sieltä palan sisäistä rauhaa ja olo oli todella syvästi onnellinen. Petri sanoikin meidän nähdessämme että näytän hohkaavan onnellisuutta, vaikka en mitenkään räiskyvä ollutkaan.
Päätin myös että vaikka kokemus oli todella rankka, päätän yrittää ottaa meditaation elämääni ja yrittää meditoida aamuin illoin tunnin. Toistaiseksi tämä on onnistunut, saa nähdä mitä tulevaisuudessa käy.
Se mitä valaistumiselle tarkoitetaan jätän kullekin itselle mietittäväksi. Minusta se tarkoittaa sitä että löytää sisältäänsä onnellisuuden, pysyvän tunteen. Kuitenkin meditaatio antaa myös paljon muuta, keskittyminen helpottuu ja itsensä tarkkaileminen ja itsensä oppiminen paranee.
Suosittelen kyllä Vipassanan kokeilemista. Lähin paikka Suomea käydä Vipassana-kurssi on toistaiseksi Ruotsissa. www.dhamma.org
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Joulu oli taas
Kyllä, olemme viettäneet joulua myös hindulais-buddhalaisessa Nepalissa. Mitenkään laajasti Nepalissa ei joulua vietetä, eli ei ollut pelkoa vatsahaavan aiheuttavasta jouluhysteriasta, joka tulvii joka viestimestä. Myös joululauluilta ollaan säästytty, huolimatta parista tapauksesta kun joku oli itsekseen niitä hyräillyt. Varsinaiset joulumainokset ollaan nähty vain Thamelissa, ja paikallisessa supermarketissa oli myynnissä halpaa joulukrääsää. Iski se joulustressi joka tapauksessa.
Me suunniteltiin ostavamme joululahjat kaikille lapsille, mikä siis tarkoitti noin 40 lahjapakettia, joiden pitäisi olla suunnilleen samanarvoiset mutta silti jotenkuten yksilölliset. Suuri apu saatiin meidän sukulaisiltamme, jotka olivat tulleet viettämään kolmen viikon "lomaa" Nepaliin, ja jotka olivat tuoneet mukanaan tajuttoman määrän vaatteita ja leluja. Kiitokset niistä kaikille lahjoittaneille!
Aatonaattona päädyttiin siihen, että jokainen saa 1-2 vaatekappaletta (alusvaatteita, lapasia tai pipoja), hedelmiä, karkkeja, koruja, kyniä ja tarroja. Muutama sai jotain erikoisempaa, kuten lompakon tai lukollisen päiväkirjan. Kaikki paketoitiin erivärisiin pahvikasseihin (lahjapaperiin kääriminen olisi ollut hyvin epäekologista ja kestänyt varmaan koko yön). Lahjat oli enemmänkin muodollisesti lapsen omia, sillä täällä kaikki vaatteet ja lelut ovat kaikkien käytössä. Mutta sehän se ei estä lasta fiilistelemästä pakettiaan!
Itse aattona tehtiin riisipuuroa kuivahedelmillä, manteleilla ja pähkinöillä (ja tietysti kanelilla) sekä kaakaota. Iltapäivästä syötiin äärimmäisen herkullinen dal bhat, ehkä yksi parhaista joita olin koskaan syönyt.
Kuva: Puuroo! (kuvan (c) Outi Neuvonen 2009)
Jotkut lapsista olivat arvelleet, ettei tänä vuonna tulisi lahjoja. Olimme olleet hyvin varovaisia lahjojen tuonnissa meidän huoneeseemme, ja pitäneet kaiken mahdollisimman salassa. Kun toimme lahjat alas, kaikki olivat tajuttoman hämmästyneitä. Tunnelma kohosi kattoon, kun pyysimme kaikkia istumaan alas, ja aloimme jakamaan lahjapusseja yksitellen.
Mielestämme jokainen oli tyytyväinen lahjoihinsa. Päivä jatkui nepalilaisille luonnollisella tavalla musiikilla ja tanssilla. Täytyy ihmetellä näiden fyysistä kuntoa, kun me vapaaehtoiset väsyttiin tanssimiseen jo parin biisin jälkeen, mutta nämä jatkoivat vielä pimeäntuloon asti.
Joulun jälkeen lähdimme Chitwanin ja Pokharan laajuiselle, vähän yli viikon reissulle äitini ja Kaislan äidin, veljen ja siskon kanssa. Tämä kävi meille hyvin joululomasta, ja tehtiin Chitwanissa jeeppisafari, jota ei oltu tehty aikaisemmin. Pokharassa taas vietettiin uusivuosi, ja koko Pokharan Lakeside oli suljettu liikenteeltä katufestivaalin ansiosta. Uusivuosimeininki tursui joka ravintolasta kaduille asti, ja iltaisin katukeittiöissä kokkailtiin kaikenlaista ruokaa.
Nyt tammikuun lopulla Kaisla lähti Vipassana-meditaatioon, joka kestää 12 päivää, ja Kaisla palaa 25. päivä. Minä olen ollut orpokodilla, ja viettänyt tietenkin vähän omaa vapaata. Tässä välillä koettiin vielä muutama lakko, niitä on viimeaikoina riittänytkin.
Kuva: Lakonajan liikenne, mikä oikeastaan on ihan leppoisaa
Me suunniteltiin ostavamme joululahjat kaikille lapsille, mikä siis tarkoitti noin 40 lahjapakettia, joiden pitäisi olla suunnilleen samanarvoiset mutta silti jotenkuten yksilölliset. Suuri apu saatiin meidän sukulaisiltamme, jotka olivat tulleet viettämään kolmen viikon "lomaa" Nepaliin, ja jotka olivat tuoneet mukanaan tajuttoman määrän vaatteita ja leluja. Kiitokset niistä kaikille lahjoittaneille!
Aatonaattona päädyttiin siihen, että jokainen saa 1-2 vaatekappaletta (alusvaatteita, lapasia tai pipoja), hedelmiä, karkkeja, koruja, kyniä ja tarroja. Muutama sai jotain erikoisempaa, kuten lompakon tai lukollisen päiväkirjan. Kaikki paketoitiin erivärisiin pahvikasseihin (lahjapaperiin kääriminen olisi ollut hyvin epäekologista ja kestänyt varmaan koko yön). Lahjat oli enemmänkin muodollisesti lapsen omia, sillä täällä kaikki vaatteet ja lelut ovat kaikkien käytössä. Mutta sehän se ei estä lasta fiilistelemästä pakettiaan!
Itse aattona tehtiin riisipuuroa kuivahedelmillä, manteleilla ja pähkinöillä (ja tietysti kanelilla) sekä kaakaota. Iltapäivästä syötiin äärimmäisen herkullinen dal bhat, ehkä yksi parhaista joita olin koskaan syönyt.
Kuva: Puuroo! (kuvan (c) Outi Neuvonen 2009)
Jotkut lapsista olivat arvelleet, ettei tänä vuonna tulisi lahjoja. Olimme olleet hyvin varovaisia lahjojen tuonnissa meidän huoneeseemme, ja pitäneet kaiken mahdollisimman salassa. Kun toimme lahjat alas, kaikki olivat tajuttoman hämmästyneitä. Tunnelma kohosi kattoon, kun pyysimme kaikkia istumaan alas, ja aloimme jakamaan lahjapusseja yksitellen.
Mielestämme jokainen oli tyytyväinen lahjoihinsa. Päivä jatkui nepalilaisille luonnollisella tavalla musiikilla ja tanssilla. Täytyy ihmetellä näiden fyysistä kuntoa, kun me vapaaehtoiset väsyttiin tanssimiseen jo parin biisin jälkeen, mutta nämä jatkoivat vielä pimeäntuloon asti.
Joulun jälkeen lähdimme Chitwanin ja Pokharan laajuiselle, vähän yli viikon reissulle äitini ja Kaislan äidin, veljen ja siskon kanssa. Tämä kävi meille hyvin joululomasta, ja tehtiin Chitwanissa jeeppisafari, jota ei oltu tehty aikaisemmin. Pokharassa taas vietettiin uusivuosi, ja koko Pokharan Lakeside oli suljettu liikenteeltä katufestivaalin ansiosta. Uusivuosimeininki tursui joka ravintolasta kaduille asti, ja iltaisin katukeittiöissä kokkailtiin kaikenlaista ruokaa.
Nyt tammikuun lopulla Kaisla lähti Vipassana-meditaatioon, joka kestää 12 päivää, ja Kaisla palaa 25. päivä. Minä olen ollut orpokodilla, ja viettänyt tietenkin vähän omaa vapaata. Tässä välillä koettiin vielä muutama lakko, niitä on viimeaikoina riittänytkin.
Kuva: Lakonajan liikenne, mikä oikeastaan on ihan leppoisaa
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Takaisin Kathmanduhun
Lastenkodillakin on tapahtunut paljon. Järjestimme viime kuussa pienen varainkeruuillan Thamelissa. Päästiinkin taas seuraamaan lasten tanssiharjoituksia, jakamaan flaijereita ja kunnostamaan lahjoitusboksia ym. On ihan hauskaa olla mukana järjestämässä tällaisia tapahtumia, mutta tuntuu että enemmänkin vastuuta saisi olla.
Tapahtuma oli kuitenkin kiva, ja me vapaaehtoiset juonsimme illan. Yleisön pyynnöstä banaanit esittivät kahdesti tuhmasta isoveljestä kertovan tanssin, ja lapset olivat illasta tosi innoissaan. Ruokailijat lahjoittivat yhteensä reilu 8000 rupiita (noin 80 €) siinä lomassa. Tähän summaan ei ole kyllä laskettu sitä mitä ravintola lahjoittaa, kun he lupasivat antaa 20 % illan tuotosta.
Tänne on muuten taas tullut lisää vapaaehtoisia. Meitä on nyt yhteensä seitsemän! Hullummaksi menee kun tänään tänne saapuu vielä yksi vapaaehtoinen Suomesta. Joskin tätä tilannetta kestää vain hetken, kun kolme vapaaehtoisista lähtee ennen joulua.
Tanssia varainkeruuillassa. Puvut vuokrattiin iltaa varten.
Samasta illasta vähän lennokkaampaa tanssia, etenkin pojilla oli hyvä meininki.
Ollaan myös ehditty juhlia itsenäistä Suomea täällä, kun yleislakon takia ei päästy Nagarkotiin mihin meidän alunperin piti mennä. Vedin kurthan päälle ja Petrikin melkein-siistin paidan ja sammarit ja marssittiin Suomen suurlähetystölle ilman mitään kummempia odotuksia. Kutsukortissa oltiin mainittu jotain iltapäiväbuffetista, mikä ei mielestäni kuulostanut kovin hienolta tai ihmeelliseltä joten en pitänyt kovin vakavana kutsukortin pukeutumiskoodia bisnesspuku (eihän meillä edes täällä mitään bisnesspukuja ole, pyhä Gautama sentään!). No, päädyttiinkin siis tilanteeseen joka muistutti enemmänkin iltapäivä cocktailkutsua, snackseineen kaikkineen. Ei kumpikaan oltu oikein kotonamme keski-ikäisten bisnessihmisten keskuudessa, ja loppujen lopuksi lähdettiin (karattiin?) tunti ennen tapahtuman loppua kun aloin voida pahoin kaikessa jännätyksessä.
Nyt lastenkodilla valmistaudutaan koulukokeiden lomassa uuteen varainkeruuiltaan joka pidetään lauantaina. Eilen saatiin tehtyä flaijeri tätä varten, joten toivottavasti päästään pian niitä jakamaan Thameliin. Meitä vapaaehtoisia vähän pelottaa turistien vähyys mikä on jo todellakin pistänyt silmään täällä. Tuntuu että Thamelissa, mikä siis todellakin on vain turistialue, saa välillä kävellä hetken ilman että silmiin osuu yhtään turistia. Pokharan turistialue taas panamalaisen vapaaehtoisen mukaan oli tosi autiona. Mistä me siis saadaan ihmisiä meidän varainkeruuiltaan?!
Onneksi pelastus jo lähestyy taivaalta, kun osa minun ja Petrin perheenjäsenistä tulee tänne tänään. Siis väkisinkin ainakin neljä ihmistä on seuraamassa esitystä! Hurraa!
Mutta nyt täytyy myös kertoa jotakin todella surullista. Yksi ensimmäisistä Aishworyaan tulleista lapsista on karannut täältä. Kyseessä on murrosikäinen poika, josta meille selvisi paljon henkilökohtaista tietoa viimeisen täällä olo kuukaudemme aikana. Hän on meille kaikille vapaaehtoisille ollut todella läheinen, kuten myös Aamaalle ja siskolle. Kukaan ei edes ymmärrä mihin hän on voinut mennä, kun hänellä ei ole mitään paikkaa Aishworyan ulkopuolella. On epänormaalia että täältä karataan, itseasiassa monet lomiksi sukulaisilleen lähetetyt lapset kaipaavat tänne takaisin, eikä kaikki haluaisi edes lähteä lomiksi pois. Nytkin yksi pienistä tytöistä, jonka perhe sai järjestettyä asiat niin että hänet voitaisiin kotouttaa, viipyi uudessa kodissaan vain muutaman viikon ja hän palasi tänne toistaiseksi takaisin koska ikävöi niin valtavasti tätä kotia ja perhettä.
No, uskomme kuitenkin kaikki että tämä karannut poika palaa pian takaisin kotiin. Suurimpana pelkona onkin, että jotakin sellaista sattuu joka estää häntä palaamasta. Nepalissa edelleen terveen näköisiä lapsia napataan, huumataan ja heidän sisäelimet leikataan pois. Ihmiskauppakin pelottaa. Nuorta poikaa on niin helppo huijata monin tavoin.
Jotta tämä entry ei päätyisi niin surullisesti, niin täytyy hehkuttaa: noin puolet lapsista on jo päässyt hammaslääkäriin teidän Suomessa lahjoittamienne rahojen vuoksi! Rahaa on myös kertynyt sen verran hyvin että alamme jo toivoa että ehkäpä kaikki lapset täällä pääsevät sittenkin hammaslääkäriin..? Jos käykin niin että kaikki lapset pääsevät hammashoitoon ja rahaa jää vielä yli, niin loppuraha menee muuhun terveydenhoitoon. Täällä on muutama lapsi joka tarvitsisi silmätarkastusta, lisäksi uudet lapset tarvisi viedä HIV- ja hepatiittistesteihin. Lisäksi yksi vanhimmista tytöistä kärsii aivan liian paljon normaalia pidemmistä ja runsaammista kuukautisista, joten toivomme että hänet saataisiin tutkimuksiin niin tiedettäisiin mikä on vialla. Jos joku lukijoista siis haluaa ostaa erilaisen joululahjan tuttavalleen, niin voi laittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostiimme viestiä niin laitan sähköpostilla lahjoitusohjeita.
Aishworyan nettisivujen kautta (tai minulta kysyen) saat myös uusimman Newsletterin luettavaksi, missä on lyhyesti tarinaa ja muutama kuva hammaslääkäriprojektista.
Joulu lähestyy, ja aiomme järjestää lapsille juhlan, ainakin riisipuuroa, joulupukin vierailun ja pienet lahjat jokaiselle. Lapset kyseleekin jo paljon kuinka monta päivää on jouluun ja odottavat innoissaan.
En varmaan pääse kirjoittamaan mitään ennen joulua, niin piparinmakuista joulua kaikille! Lumesta ole toivoakaan, mutta jouluntähdet kasvaa monimetrisinä puskina, ja öisin palellaan niin kuin talvella välillä kuuluukin palella. Täällä kun sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, joka öisin hiipii hetki hetkeltä lähemmäksi nollaa, ainakin tuntuu siltä.
Hyvää joulua kavereille, sukulaisille, lehtoreille ja muille lukijoille Kaislalta (ja ihan hitusen Petriltä, mut jos siltä kysytään niin ei hän usko tällaiseen jouluhömpötykseen ;))!
Kuvat (c) Marianne Rintala
Tapahtuma oli kuitenkin kiva, ja me vapaaehtoiset juonsimme illan. Yleisön pyynnöstä banaanit esittivät kahdesti tuhmasta isoveljestä kertovan tanssin, ja lapset olivat illasta tosi innoissaan. Ruokailijat lahjoittivat yhteensä reilu 8000 rupiita (noin 80 €) siinä lomassa. Tähän summaan ei ole kyllä laskettu sitä mitä ravintola lahjoittaa, kun he lupasivat antaa 20 % illan tuotosta.
Tänne on muuten taas tullut lisää vapaaehtoisia. Meitä on nyt yhteensä seitsemän! Hullummaksi menee kun tänään tänne saapuu vielä yksi vapaaehtoinen Suomesta. Joskin tätä tilannetta kestää vain hetken, kun kolme vapaaehtoisista lähtee ennen joulua.
Tanssia varainkeruuillassa. Puvut vuokrattiin iltaa varten.
Samasta illasta vähän lennokkaampaa tanssia, etenkin pojilla oli hyvä meininki.
Ollaan myös ehditty juhlia itsenäistä Suomea täällä, kun yleislakon takia ei päästy Nagarkotiin mihin meidän alunperin piti mennä. Vedin kurthan päälle ja Petrikin melkein-siistin paidan ja sammarit ja marssittiin Suomen suurlähetystölle ilman mitään kummempia odotuksia. Kutsukortissa oltiin mainittu jotain iltapäiväbuffetista, mikä ei mielestäni kuulostanut kovin hienolta tai ihmeelliseltä joten en pitänyt kovin vakavana kutsukortin pukeutumiskoodia bisnesspuku (eihän meillä edes täällä mitään bisnesspukuja ole, pyhä Gautama sentään!). No, päädyttiinkin siis tilanteeseen joka muistutti enemmänkin iltapäivä cocktailkutsua, snackseineen kaikkineen. Ei kumpikaan oltu oikein kotonamme keski-ikäisten bisnessihmisten keskuudessa, ja loppujen lopuksi lähdettiin (karattiin?) tunti ennen tapahtuman loppua kun aloin voida pahoin kaikessa jännätyksessä.
Nyt lastenkodilla valmistaudutaan koulukokeiden lomassa uuteen varainkeruuiltaan joka pidetään lauantaina. Eilen saatiin tehtyä flaijeri tätä varten, joten toivottavasti päästään pian niitä jakamaan Thameliin. Meitä vapaaehtoisia vähän pelottaa turistien vähyys mikä on jo todellakin pistänyt silmään täällä. Tuntuu että Thamelissa, mikä siis todellakin on vain turistialue, saa välillä kävellä hetken ilman että silmiin osuu yhtään turistia. Pokharan turistialue taas panamalaisen vapaaehtoisen mukaan oli tosi autiona. Mistä me siis saadaan ihmisiä meidän varainkeruuiltaan?!
Onneksi pelastus jo lähestyy taivaalta, kun osa minun ja Petrin perheenjäsenistä tulee tänne tänään. Siis väkisinkin ainakin neljä ihmistä on seuraamassa esitystä! Hurraa!
Mutta nyt täytyy myös kertoa jotakin todella surullista. Yksi ensimmäisistä Aishworyaan tulleista lapsista on karannut täältä. Kyseessä on murrosikäinen poika, josta meille selvisi paljon henkilökohtaista tietoa viimeisen täällä olo kuukaudemme aikana. Hän on meille kaikille vapaaehtoisille ollut todella läheinen, kuten myös Aamaalle ja siskolle. Kukaan ei edes ymmärrä mihin hän on voinut mennä, kun hänellä ei ole mitään paikkaa Aishworyan ulkopuolella. On epänormaalia että täältä karataan, itseasiassa monet lomiksi sukulaisilleen lähetetyt lapset kaipaavat tänne takaisin, eikä kaikki haluaisi edes lähteä lomiksi pois. Nytkin yksi pienistä tytöistä, jonka perhe sai järjestettyä asiat niin että hänet voitaisiin kotouttaa, viipyi uudessa kodissaan vain muutaman viikon ja hän palasi tänne toistaiseksi takaisin koska ikävöi niin valtavasti tätä kotia ja perhettä.
No, uskomme kuitenkin kaikki että tämä karannut poika palaa pian takaisin kotiin. Suurimpana pelkona onkin, että jotakin sellaista sattuu joka estää häntä palaamasta. Nepalissa edelleen terveen näköisiä lapsia napataan, huumataan ja heidän sisäelimet leikataan pois. Ihmiskauppakin pelottaa. Nuorta poikaa on niin helppo huijata monin tavoin.
Jotta tämä entry ei päätyisi niin surullisesti, niin täytyy hehkuttaa: noin puolet lapsista on jo päässyt hammaslääkäriin teidän Suomessa lahjoittamienne rahojen vuoksi! Rahaa on myös kertynyt sen verran hyvin että alamme jo toivoa että ehkäpä kaikki lapset täällä pääsevät sittenkin hammaslääkäriin..? Jos käykin niin että kaikki lapset pääsevät hammashoitoon ja rahaa jää vielä yli, niin loppuraha menee muuhun terveydenhoitoon. Täällä on muutama lapsi joka tarvitsisi silmätarkastusta, lisäksi uudet lapset tarvisi viedä HIV- ja hepatiittistesteihin. Lisäksi yksi vanhimmista tytöistä kärsii aivan liian paljon normaalia pidemmistä ja runsaammista kuukautisista, joten toivomme että hänet saataisiin tutkimuksiin niin tiedettäisiin mikä on vialla. Jos joku lukijoista siis haluaa ostaa erilaisen joululahjan tuttavalleen, niin voi laittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostiimme viestiä niin laitan sähköpostilla lahjoitusohjeita.
Aishworyan nettisivujen kautta (tai minulta kysyen) saat myös uusimman Newsletterin luettavaksi, missä on lyhyesti tarinaa ja muutama kuva hammaslääkäriprojektista.
Joulu lähestyy, ja aiomme järjestää lapsille juhlan, ainakin riisipuuroa, joulupukin vierailun ja pienet lahjat jokaiselle. Lapset kyseleekin jo paljon kuinka monta päivää on jouluun ja odottavat innoissaan.
En varmaan pääse kirjoittamaan mitään ennen joulua, niin piparinmakuista joulua kaikille! Lumesta ole toivoakaan, mutta jouluntähdet kasvaa monimetrisinä puskina, ja öisin palellaan niin kuin talvella välillä kuuluukin palella. Täällä kun sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, joka öisin hiipii hetki hetkeltä lähemmäksi nollaa, ainakin tuntuu siltä.
Hyvää joulua kavereille, sukulaisille, lehtoreille ja muille lukijoille Kaislalta (ja ihan hitusen Petriltä, mut jos siltä kysytään niin ei hän usko tällaiseen jouluhömpötykseen ;))!
Kuvat (c) Marianne Rintala
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)