Kuva: Pokhara ja Annapurna Range Maailmanrauhan Pagodan huipulta
Pokharaan tultaessa minun terveyteni ei ollut aivan kondiksessa, ja meitä tervehtinyt iloinen lauma hotellien mainostajia ja taksikuskeja vain ärsytti (enemmän kuin yleensä). Minulla oli ollut aamulla hassu olo vatsassa, mutta oltiin silti lähdetty, kun oltiin herättykin vartin yli viisi ja bussilippu haettu Thamelista asti päiviä ennen. Tärisevässä, heiluvassa ja kuumassa bussissa olo vain paheni, ruoka ei maistunut ja oksetti. Mietin, kuinka kauas mainostajat juoksisivat jos olisin näyttänyt heille suomalaisuuden pimeän puolen: karvaisen, äkkipikaisen metsämiehen. He tosin tekevät vain työtään, ja tartuttiin me lopulta yhteen tarjoukseen ja saatiin jopa ilmainen taksikyyti.
Pokhara voidaan jakaa muutamaan eri alueeseen: Lakeside, Damside, New Bazaar ja vanha Pokhara. Pokharan länsipuolella on kaunis Phewa-järvi, jonka ääreen turistit muinoin päättivät laskea kantamuksensa, joten Lakeside on Pokharan Thamel. Lakesidessa ei tosin koe klaustrofobiaa, sillä päätie on leveä ja olo ilmavampi, kontrastina Thamelin hirvittävään kiireen tuntuun ja ahtauteen. (Tuleville Nepalin-matkaajille tiedoksi: ennen lähtöämme Pokharaan luimme The Himalayan Timesista, että pieni osa Thamelia on julistettu ajoneuvovapaaksi alueeksi, eikä edes polkupyöräilijöitä päästetä enää Thamelin sydämeen. Tämän odotetaan tekevän Thamelista paljon miellyttävämmän, ja en epäile yhtään. Tulevaisuudessa kaavaillaan koko Thamelin, Asanin ja Newroadin julistamista vain jalankulkijoille, eli käytännössä koko Kathmandun ydinkeskusta olisi ajoneuvovapaa. Oikein!)
Vietimme siis suurimman osan ajasta Lakesidessa, lähinnä massiiviseksi puhjenneen ripulini takia. Kun oloni lopulta parani antibioottien ansiosta eikä sairaalaan tarvinnut mennä, me vuokrattiin polkupyörät alle ja lähdettiin tutkimaan mitä järven toiselta puolelta löytyy. Meillä oli kolme kohdetta, jotka oltiin otettu ylös Lonely Planetista: Devi's Falls, tiibetiläispakolaisten kylä ja Maailmanrauha Pagoda. Edellämainittu järjestys meni puihin, kun tajuttiin, että oltiin pyöräilty liian pitkälle. Eipä tuo haitannut, me jätettiin pyörät mäen juureen ja lähdettiin kipuamaan ylös.
Maailmanrauhan Pagoda on mäen päällä, ja sen silhuetti näkyy iltaisin auringonlaskua vasten Lakesidesta. Tämä toimikin hyvänä harjoituksena trekkiä varten, sillä me kiivettiin tasaisesti ylöspäin täysin kirkkaassa auringonpaisteessa keskellä päivää. Pagodan on rakentanut japanilaisten munkkien järjestö edistämään maailmanrauhaa (miten, sitä en tiedä). Se on puhtaanvalkea rakennus, jonka jokaisessa sivussa on Budhha (tai joku monista boddhisatvoista). Ehkä parhainta kokemuksessa oli se, että tukahduttavan kuuman kävelyn jälkeen sai ottaa kengät pois jalasta, ja laskea paljaat jalat viileälle marmorille. Minä oikein yllätyin, kuinka viileänä valkoinen kivi voi säilyä niinkin ankarassa auringonpaisteessa. Stupa totta kai kierretään aina myötäpäivään, ja mäen päältä näkyi upeana Pokhara ja sen takana kohoavat Annapurnat.
Kuva: Maailmanrauhan pagoda
Devi's Falls taas oikeastaan aika tylsä, se oli loppujen lopuksi vain joki joka kuohuaa maanalaiseen luolaan. Tiibetiläiskylä taas vain vilkaistiin, kun minua oli alkanut taas heikottamaan (ripuli ei ollut mennyt vieläkään täysin ohi). Muutama sana kuitenkin Tiibetistä: trekin aikana me luettiin Tears of Blood, joka on yksityiskohtainen selonteko eri tiibetiläispakolaisten kertomuksista Tiibetin viimeaikaisesta historiasta. Kirja on suhteellisen vanha, julkaistu Briteissä 1992, mutta historia ei vanhene koskaan. Suosittelen tätä kirjaa, mutta en heikkovatsaisille. Sanottakoon sen sanoma kuitenkin lyhyesti ja hitaasti: Tiibet, korkeiden huippujen alue Kiinan ja Intian välissä, on viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana alistettu törkeille ihmisoikeusrikkomuksille, alistukselle, kulttuuriselle tuholle ja syrjinnälle, jonka seurauksena 1,2 miljoonaa tiibetiläistä on kuollut joko kidutuksissa, teloituksissa tai itsemurhissa. Tiibetiläiset ovat toisen luokan kansalaisia omassa valtiossaan, joka ei ole ollut koskaan osa Kiinaa, ja joka ei ole KOSKAAN pystynyt ymmärtämään kiinalaisten ajatuksia kommunismista, huolimatta "uudelleenkoulutuksista" ja "valistuksesta". Nykyään Tiibet on raunio, jonka Kiina on asuttanut kiinalaisilla, ja tiibetiläiskulttuuria ei enää ainakaan kirjan mukaan näe muualla kuin Tiibetin ulkopuolella. Tiibet on yksi vahvimmin militarisoiduista alueista, ja Dalai Lama, Tiibetin hengellinen johtaja, on pyytänyt Tiibetin muuttamista demilitarisoiduksi alueeksi, jonne mikään valtio ei saisi tuoda edes hedelmäveistä. Tiibetissä on myös yksi maailman suurimmista vankilakomplekseista. Moderni liberaali länsimaalainen ei voi ymmärtää Tiibetin alistamista, tai miksi se jatkuu vielä 2000-luvulla. Mitä tapahtui Tiibetissä ja mitä tapahtuu edelleen on samaa sarjaa holokaustille, Pol Potin murhille, Khmerien Rougelle ja Stalinin terrorille (sekä Amerikan Vietnamille, mutta maailma ei ole vielä valmis lisäämään sitä tähän kategoriaan), ja Kiina tulisi tuomita samalla tavalla kuin tuomitsisimme minkään edellämainituista.
Mutta takaisin Nepaliin. Me otimme yhteyttä Three Sisters Adventure Trekkingiin, sillä olimme kuulleet järjestöstä, joka tukee naisten oikeuksia valtiossa, jossa ne eivät ole läheskään itsestäänselviä. Nepalissa naisten asema on vaikea, sillä maaseudulla he tekevät melkein kaikki työt, samalla kun miehet ovat joko koulussa tai tekevät "töitä" (toimistossa tai kuten Lamatarissa, viihdyttää turisteja kävelyttämällä heitä maaseudulle). Naiset tekevät kaikki raskaat työt, eikä heillä ole aina mahdollisuutta koulutukseen tai palkkatyöhön. Miesten osa rajoittuu ehkä muutamaan askareeseen pellolla, mutta muuten päivällä seisoskellaan kylänraitilla polttamassa tupakkaa ja kuikuilemassa turisteja. Paras, tai surullisin, tapaus oli ehkä Lamatarissa, jossa perheen pää oli lievästi ylipainoinen ja löysä mies, joka nukkui kaksi tuntia pidempään kuin naiset, jotka heräsivät ennen auringonnousua tekemään ruokaa. Naiset sen sijaan puuhastelivat terävästi ja tottuneesti askareissaan, jättäen miehet istuskelemaan eksyneen oloisina porstualle.
Kuva: Phewa Lake
Tätä järjestöä kutsutaan Empowering Women of Nepaliksi, joka kouluttaa naisia oppaiksi ja kantajiksi, ja tämän koulutuksen avulla myös voimistaa naisia ja tehdä heistä itsenäisiä ja yksilöllisiä. Täytyy koko ajan muistaa, että naisten vapaus valita haluavatko he esimerkiksi olla koulussa ei ole yhtään todellista täällä, ja tällaiset järjestöt ovat todella tärkeitä. Empowering Women of Nepalin perustajat ovat samoja, jotka ovat vastuussa Three Sisters Adventure Trekkingistä, ja jonka sivussa pidetään myös Three Sisters Guest Housea. Alun perin nimenä oli Chettri Sisters, viitaten kolmen perustajasisaren kastiin, mutta kun ajat ovat muuttuneet, Chettri muuttui Threeksi. Vielä Lonely Planetin uusimmassa painoksessa (syyskuu 2009) on vanha nimi, mutta älä anna tämän hämätä.
Kun olimme päättäneet tukea naisten työllisyyttä jne., me aloimme tehdä suunnitelmaa tulevasta trekistämme. Annapurna Conservation Area on seitsemän ja puolen tuhannen hehtaarin kokoinen, jossa asuu noin satatuhatta ihmistä. Joka vuosi 36'000 trekkaajaa painelee kylästä toiseen erilaisia reittejä, joista suosituimmat ovat kolmen viikon trekki Annapurnien ympäri, alle kahden viikon mittainen nousu Annapurnan perusleiriin, Jomson ja monet muut. Me oltiin jo alusta asti asetettu Everestin ja Annapurnien perusleirit vastakkain, ja valittu matka Annapurnien keskelle, 4130 metriin. Everestin perusleiri olisi mennyt vielä korkeammalle, mutta Annapurna kuulosti laadullisesti paremmalta. EBC ei muuten ole edes Mt. Everestillä, vaan toisen vuoren rinteessä. Itse Annapurnia on useampi, ykkösestä neloseen, sekä useita muita kuten Macchapuchre, Hiunchuli ja Mardi Himal. Isoin näistä on tietenkin Annapurna I, 8091 metriä.
Me tehtiin jo heti alussa selväksi, että me ollaan riukujalkaisia opiskelijoita, eikä me olla edes varmoja meidän fyysisestä kyvystä kivuta ABC:lle asti. Siksi me haluttaisiin suunnitelma, jossa olisi hyvin aikaa lyhyemmillekin päiville. Me oltiin myös kuultu mahdollisuudesta palkata opaskantaja, ettei meillä tarvitsisi olla erikseen opasta ja kantajaa. Opas olisi maksanut 18 dollaria, ja "pelkkä" kantaja 10 dollaria per päivä. Opaskantajan liksa oli 15 dollaria päivässä. Tämä kävikin meille hyvin, eikä me haluttu tinkiäkään tästä, koska nämä liksat olivat pääosin ennalta määrätyt kusetuksen minimoimiseksi niin palkkaajien kuin palkattavienkin puolesta.
Meidän opaskantajaksi päätyi Puspa Pun, pun-kansaan kuuluva noin 25-vuotias nainen Annapurnan alueelta lähellä Ghorepania. Hän vaikutti mukavalta, ja puhui perushyvää englantia. Varsinaiset oppaat puhuvat yleensä hyvää englantia, ja kun taas kantajien ei yleensä tarvitse, ja opaskantajien englannin taito on yleensä jostain tältä väliltä. Ensitapaaminen oli aika hermostunut, etenkin kun ei tiennyt mistä puhua, kun kummallekin osapuolelle reitti ja muutkin matkaan liittyvät asiat olivat aika selviä. Me vaihdettiinkin muutama sana, hymyiltiin ja sovittiin tapaaminen lodgella seitsemältä seuraavana aamuna.
Suunnitelma oli siis matkata kolmistaan 12 päivää Annapurna Base Campille ja takaisin Poon Hillin kautta. Monet pystyvät vetämään suoran reitin Phedistä ABC:lle ja takaisin ehkä 6-8 päivässä, mutta me haluttiin varata kunnolla aikaa myös lepäämiseen ja akklimatisoitumiseen. Poon Hill on hieman sivussa suorasta reitistä, ja me saisimme kokeilla ilmanalaa yli 3200 metrissä ennen laskeutumista takaisin kyliin ja lähestymistä kohti varsinaista solaa, joka veisi "Sanctuaryyn". Me teimme matkan edetessä muutaman muutoksen alkuperäiseen suunnitelmaan, kerran matkan helpottamiseksi ja kaksi kertaa kuntotasomme noustessa kävelimme yhden kylän pidemmälle.
Reitiksi muodostui siis: Naya Pol - Hille - Upper Ghorepani (Poon Hill) - Tadapani - Ghandruk - Chomrong - Dovan - Macchapuchre Base Camp - Annapurna Base Camp - Sinuwa - Jhinu Danda - Deorali - Phedi.
Enemmän trekkiin liittyvistä asioista ja itse trekki päivä päivältä julkaistaan piakkoin. Päätimme lukemisen helpottamiseksi julkaista nämä merkinnät erikseen.
Mielenkiintoista luettavaa:)
VastaaPoista