Sairastellen hullulla tiellä

Jokainen meistä suomalaisista vapaaehtoisista on nyt kokenut sairastamisen hyvin korkeatasoisen lääketieteen Aasiassa. Todellisuudessa meidän ei ole tarvinnut huolestua, kunhan vaan hikoilla sairaus pois vuoteen pohjalla. Minulla ja Kaislalla ei ole ollut onneksi kovin suuria ripulin oireita, mutta Marianne ja Outi olivat kuitanneet ilmeisesti Intiasta asti matkaajan lähimmän ystävän, ripulin. Minä olen ollut viimeisin joka on sairastellut vakavammin. Kaisla sairasti melkein heti kun tultiin orpokotiin, muut ystävämme potivat vielä joko kuumetta, ripulia tai kumpaakin jonkin aikaa saavuttuaan.

Minä kuittasin yli 38 asteen kuumeen Freak Street -reissulta. Ajateltiin, että olisi kiva viettää yö keskustassa, kun meille oli tarjottu sellaista optiota. Lähdimme perjantaina Thameliin, jossa viihdyimmekin noin neljään asti. Kävelimme sieltä Durbar Squarelle (ensin meitä ei meinattu päästää läpi 300 rupian turistientryn takia, mutta selitimme että olimme vain menossa Freak Streetille, ja me päästiin läpi), ja hetken hakoilun jälkeen törmäsimme 60-luvun kultaiseen hippighettoon. Totta kai lähes 50 vuodessa hippiparatiisi on muuttunut yhtä ylivedetyksi ja ahdistavaksi kuin Thamelikin, mutta oli siellä vielä jotain haamua vanhasta kulta-ajasta. Kaisla tosin oli yllättynyt kuinka pieni tämä kuuluisa Freak Street on, eihän siellä ollut paljon mitään!

Hinnat kuitenkin olivat selkeästi halvemmat kuin Thamelissa (guest house ei tosin maksanut 3 rupiaa niin kuin kuulemma joskus muinoin) ja kaupoissa myytiin orgaanista teetä, huovutettuja rastapötköjä ja rento aasialaisbiitti kaikui läheisestä levykaupasta. Annapurna Lodge oli viihtyisä (tosin löysimme yhden saakelin ison hämähäkin) ja ganja haisi kun eurooppalaiset hipit vetelivät sitä onnessaan käytävällä. Luonnollisesti jo seuraavana päivänä koko touhu otti yhtälailla päähän aivan kuin ensimmäisinä päivinä Thamelissa. Friikkikadun puolesta voi puhua ainakin sen verran, että se on paljon pienempi kuin Thamel, ja aivan lähellä on paikallisten suosima New Road. Jos Thamelin keskustasta lähtee kävelemään mihin tahansa suuntaan, voi kävellä monta kymmentä minuuttia näkemättä muuta kuin levykauppoja, guesthouseja, travellerirafloja, korukauppoja, vaatekauppoja, riksantyrkyttäjiä, koruntyrkyttäjiä, marijuanantyrkyttäjiä ja niin edelleen.


(Petri jossain Freak Streetin lähistöltä lähtevän pikkutien nurkilla, populaa riittää!)

Freak Streetilta ei tarvitse kävellä kuin pohjoiseen ja vasemmalle, niin pääsee jo paikallisten suosimalle kauppakadulle. Oli jännittävää kokea, kun kello neljän shoppailuryntäyksessä keskellä nepalilaisten muodostamaa merta mietiskeli, minkälaista olisi olla somali Stockmannin hulluilla päivillä. Voi luoja. Huomasi myös kuinka hinnat tippuivat heti kun pääsi ulos ghetosta. Siinä lauantai-iltapäivänä kello neljäsataa metriä pitkässä ja puolitoista metriä leveässä "oikopolussa" tuli myös tunnettua aivan uusia klaustrofobisia tunteita, joita ei varmasti saisi Suomessa aikaan. Halusimme päästä paikasta A paikkaan B, ja huomasimme, kuinka pääsisimme sinne menemättä C:n kautta. Vielä puoli yhdentoista aikaan sama katu oli ollut suhteellisen tyhjä, mutta kello neljä ihmisiä oli pakkautunut rakennusten muodostamaan pilliin kymmenkertainen määrä. Läpihän siitä oli mentävä, aivan kuten suomalaiset menevät läpi harmaan (tai tässä tapauksessa tummanruskean) kiven läpi. En ollut koskaan ollut niin onnellinen henkilökohtaisesta tilasta.


(Kuva 1. Temppeli, eipä kai siinä mitään sen ihmeellisempää. Näillä nurkin asuu myös Kumari)


(Kuva 2. No onneksi ihmisistä ei ole pulaa...)

Sairastuminen siis alkoi minun tapauksessani luultavasti Annapurna Lodgesta, jossa nukuin alushousuisiltani päälläni vain ohut lakanakangas, jonka oli aiemmin ostanut Thamelista lastenkodin sänkyäni varten. Yö oli todella kylmä, ja aamulla tunsin karheutta kurkussani. Tähän yhdistettiin vielä kylmä vesi, maantiepöly ja jääkylmä iltapäiväolut restaurangissa ja tapaus oli selvä. Illalla aivastelin kahdenkymmenen minuutin välein, ja nukuin todella sekavasti. Aamulla heräsin kuumeisena, kurkkukipuisena ja surkeana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa minun olla sängyssä, syödä haaleaa linssikeittoa ja napostella kuumelääkkeitä (söin niitä tosin vain yhden aamulla ja illalla).

Nepalilaisten suhtautuminen sairastumiseen on toisaalta samanlaista kuin suomalaisten, mutta on niitä eroavaisuuksia. Minun ei anneta syödä oikeaa ruokaa: sain maanantaina aamulla nuudelikeittoa ja illalla haaleaa linssisoppaa. Suomessa olisin vetäissyt sairauteeni kunnon muhennokset, patongin ja mahdollisimman tujun nuudelikeiton soijalla. Eihän keho muuten saa ravinteita tapella sisässäni vellovia laittomia maahanmuuttajia vastaan! En saa myös tehdä mitään enkä käydä missään, tosin Kaislallekin alkoi olla jo liikaa se, että olin koneen ääressä paljon, mutta ehkä se selittyy hänen lapsuutensa traumoilla (Kaisla ei saanut olla koneella kipeänä). Mutta mitä muutakaan sitä tekisi? Kun keho on heikko, täytyy pitää mieli aktiivisena.


(Kuva 1. "Uskallakin ottaa kuva!" "Hähä" Eli näin se sairastaminen hoituu Petrillä)


(Kuva 2. Tässä paikallinen guru säätää melkein valmista Mandalaa pihalle pujan hengessä, Petrin maatessa sängyssä ylhäällä.)

Tätä kirjoittaessa kuumetta ei enää periaatteessa ole, ja kurkkukaan ei ole niin äreänä. En ole osallistunut alakerran pujaan (paikalliseen jumalanpalvelukseen) tai sen ympärillä olevaan häslinkiin. Yritin pestä vaatteitani, mutta Aamaa tuli, löi banaanin ja omenan käteen ja käski takaisin ylös lepäämään. Siellä ne minun pussihousut ja puuvillapaidat lilluvat. Mielenkiintoista oli myös siunaus, jonka sain Aamaalta. Eilenillalla mamma tuli huoneeseen, antoi minulle tican (pyhän otsamerkin), levitti ticajauhetta minun kurkulle, vatsaan ja selkään, ja antoi minulle päähieronnan. Se hieronta ei muuten ollut mikään erityisen hellä, kun minun päätäni ravisteltiin ja Aamaa samalla mutisi jonkinlaisia rukouksia karkottaakseen sairauden pois minusta. En tiedä mikä auttoi, Aamaan lähdettyä vetämäni kuumelääke, Jumalan siunaus vaiko Kaislan minulle salakuljettama himoannos riisiä, perunacurrya ja linssikeittoa. Nepalilaisten jumalakäsitys on muutenkin ollut minulle hämmennys, kun toisaalta jumalia on hindumaisesti kolmetoistatuhatta tusinassa, mutta toisaalta yleensä viitataan vain "jumaluuteen", joka on kaikkialla. Ehkä Aamaan siunaus vetosi jumaliin, joita sattui sinä hetkenä kiinnostaa puhdistaa kehoni sairaudesta ja synneistä.


(Tässä perheen aikuiset ja sukulaiset istuu ja odottaa pyhää toimitusta, minkä pointti meni Kaislaltakin aika ohi kun se nuokku väsyksissä lasten kanssa)

Eli toistaiseksi ainakin paikallinen jumaluus on parantanut minun sairaudesta, joten minulla ei ole ollut tarvetta pyytää ketään rukoilemaan kristinuskon Jumalaa vaivautumaan takiani. Sen verran voisin ainakin pyytää, että tällä hetkellä meidän bedbugivahtimme on viisijalkainen rampa hämähäkki, joten luonnonvoimia voisi pyytää Rekun avuksi pitämään pienet, vertaimevät inhokit poissa huoneestamme. Uncle Pete needs YOU, my eight-legged friend, to join the fight. Joitakin päiviä sitten muut vapaaehtoiset osallistuivat bedbugiholokaustiin, ja he tappoivat niitä useita satoja. Ei ne kuitenkaan ole täältä läheskään sukupuuttoon kuolleet. Taistelu jatkuu.