Kaksi vapaaehtoista Suomesta saapui viikko sitten, ja on ollut mukava että on saanut puhua suomea muillekin kuin toisillemme, etenkin kun Marianne ja Outi on meille tuttuja jo ennestään. Ongelmaa vapaaehtoisten määrästä ei ole tullut: joskus jopa karkaa muita suomalaisia pakoon lasten seuraan, ja välillä voi ottaa päinvastoin breikkiä orpokodin normaalista hulivilinästä härmäläiseen rauhallisuuteen.
Lapset rakastaa kameroita, ryhmäkuvia, kuvaamista ja poseeraamista. Tätäkin varten lapset tuli melkein riuhtomaan minut meidän huoneesta: "Otetaan kuva! Nyt!"
Lapset on ollut myös ihan innoissaan oppimassa suomea, ollaan kirjoitettu vaikka kuinka pitkiä muistiinpanoja lasten vihkoihin, ja nyt täällä kuuluukin aamuisin monesta suusta "hyvää huomenta". Kun Marianne ja Outi saapui sai hekin heti todistusaineistoa suomen kielen taidoista, kun lähes jokainen vanhemmista lapsista kysyi vuorotellen "mikä sinun nimesi on" ym. Ihan pienimmätkin osasi kysyä "mitä kuuluu", vaikka en olekaan ihan varma ymmärtävätkö banaanit mitä tämä lause tarkoittaa. Toisaalta lapset oli myös heti nepalistamassa Mariannea ja Outiakin, ja antoi heille nepalinimet heti ensimmäisen täällä olo tunnin sisään! Nyt meidän suomalaisten joukko tunnistaa täällä nimekseen Kalpanan, Bigashin, Sapanan ja Bipanan.
Kuvassa Bipana, Kalpana, Bigash ja Sapana
Outi ja Marianne
Ollaan myös ehditty pitämään ensimmäisiä vapaapäiviä, mikä viivästyi aika paljon aiotusta kun minä ehdin sairastumaan 39 asteen kuumeeseen pariksi päiväksi. Oli kuitenkin ihanaa päästä syömään jotain muuta kuin riisiä ja ylipäätään ihmettelemään maailmaa. Children homelta Thameliin kävelee puolisen tuntia, joten mitään maksullisia kulkuvälineitäkään ei tarvitse käyttää, lisäksi matkalta löytyi kaikkea jännää, esimerkiksi reilun kaupan liike mikä riemastutti minun päivääni, vaikken tietenkään täysin varma voi olla kaupan reiluudesta.
Lähes päivittäin ollaan myös saatu nauttia nepalilaisen tanssin seuraamisesta, kun lapset on harjoitelleet tuntitolkulla tanssejaan lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Paikalla on ollut myös ihan tanssiopettajia, joilla on ollut ilmeisen selvä käsitys siitä kuinka puhtaasti tanssi täytyy osata. Lapset harjoitteli yhteensä viittä eri tanssia, mistä kahdessa tanssii neljä lasta ja kahdessa kaksi lasta, sekä ihan pienimmästä päästä olevat lapset harjoittelivat pareittain kävelyä ja tervehtimistä vuorollaan. Nepalilainen tanssi on mielestäni laadultaan hyvin monimutkaista, siinä monesti ihan sormienkin asennolla on suuri merkitys, ja ylipäätään liikettä on paljon: lantio heiluu, jalat liikkuu, ylävartaloa ravistellaan ja käsiä vielä heilutellaan eri suuntaan. Minä, joka en muutenkaan tunne oloani kovin kotoisaksi tanssiessani, olin tappaa itseni kompuroimalla, kun tytöt houkutteli minut tanssimaan kanssaan... Olen myös ollut yllättynyt kuinka keikisteleviä tanssit saattavat olla, ottaen huomioon että useat nepalilaiset ovat selittäneet meille että täällä naisihanne on ujo ja hiljainen. Lapset myös ottaa tanssimisen tosi vakavasti ja ne harjoittelevat ihan tosissaan. Nekin jotka eivät saaneet tanssia osaa monia tanssiliikkeitä, ja on yhtä paljon hengessä mukana kuin tanssivatkin lapset. Kun he pääsivät kokeilemaan esiintymispukujaan kuhisi koko lastenkoti, pienimmät eivät meinanneet pysyä nahoissaan, vaikka eivät itse edes pukeutuneet, ja yksi tyttö minun vieressäni huokaili ja kuiskasi "nyt minun siskoni tulee" kun hän näki ensimmäisen kerran tämän esiintymispuvun.
Tässä yksi pienemmistä pojista esiintymispuvussa odottamassa esitykseen lähtemistä Bradin, Aishworyan toisen koiran kanssa.
Matkalla esitykseen. Meitä varten oltiin vuokrattu minibussi, ja meitä istui siellä kahdessa kerroksessa - isommat alimmaisina ja pienimmät päälimmäisinä. Huomatkaa vasemmassa alanurkassa pojan esiintymisasu joka on täynnä pieniä swastikoita, hih. Oikealla ylänurkassa kurkkii Marianne.
Varsinainen tanssiesitys oli hieman erilainen kun olimme kuvitellut. Siellä oli paljon muitakin esiintyjiä, muilta orpokodeilta ja lukiosta jossa esitys järjestettiin. Meitä hämmensi, että vaikka kyseessä oli hyväntekeväisyysesitys tämän orpokodin hyväksi niin emme nähneet paikalla mitään lahjoituslaatikkoa, ainut tulo ilmeisesti siis oli ollut pääsylippu esitykseen, joka oli 50 rupiaa (alle puoli euroa).
Myös hämmensi kuinka vähän ulkoiseen koristukseen oltiin nähty vaivaa, sillä ainut "koriste" paikalla oli juliste jossa luki tapahtuman nimi, sponsorit ja orpokodin nimi. Meille kuitenkin kerrottiin että vastaavanlainen tapahtuma järjestetään taas lokakuussa, ja päästään järjestämään sitä joten panostetaan sitten varmasti enemmän koristuksiin. Lapsilla kuitenkin oli ollut tosi hauskaa, ja ne oli ylpeitä suorituksistaan, mikä oli varmasti pääasia, ja minä nautin kyllä muutenkin tosi paljon esityksistä.
Poikien tanssiesityksen alusta. Aikamoisia tanssiliikkeitä nekin veti, vaikka nyt vielä näyttää ihan rauhalliselta!
Tää on esityksen jälkeen, kauniita esiintymispukuja!
Meille on myös ehtinyt iskeä täihysteria, kun eilen Marianne näki kun lapset nyppivät täitä toistensa päistä, kun aiemmin meille oltiin sanottu että ei täistä kannata huolestua. Tuntui että heti alkoi päänahkaa kutittamaan ja hepuli iski, etenkin Mariannella jolla on pitkään ja hartaasti kasvatetut rastat! Tuli sellainen olo että täytyy heti parin päivän sisällä käydä haalimassa jostain vähän lisää huiveja, että saa käärittyä hiukset piiloon niiltä pomppivilta vitsauksilta. Oltiinhan meille puhuttu täistä jo aiemmin, mutta nyt ne vasta tuntuivat todellisilta. Petri on henkilökohtaisesti julistanut Jihadin kaikkia luonnon vertaimeviä pimeyden otuksia vastaan, etenkin bedbugikokemustensa jälkeen, kun kummassakin kämmenessä, käsivarressa, kyljessä ja reidessä oli nättejä patteja bugien yöllisistä puuhista. Ongelmaa ei ollut petivaatteiden tuulettamisen jälkeen, ja Mariannen ja Outin tullessa Petri vaihtoi nukkumatilaansa yläpedille, vaikka viime yönä bedbugit iskivät ilmeisesti uudelleen kun Outi heräsi jalat ja kädet täynnä kutisevia paukamia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi