Orpokoti, häät ja ensimmäinen kuukausi

Vähän reilu viikko sitten saavuttiin vihdoin orpokotiin, ajettiin tänne pikkuautolla, joka oli rahdattu täyteen meidän ja taiwanilaisten matkatavaroita, niin että meillä ei ollut kuin juuri ja juuri tilaa hengittää. Onneksemme Aishwarya sijaitsee aika lähellä Thamelia, joten matka ei ollut pitkä!


Petri Roald Dahlin parissa.


Blogitekstin tuunausta.

Orpokoti on kolmikerroksinen rakennus, jossa on pieni piha, jossa lapset välillä tekee läksyjä ja leikkii, ulkona on myös ulkovessa jota lapset käyttää ja pesupiste jossa pestään yhtälailla lapset, tiskit ja pyykit, kaikki kylmällä vedellä.
Sisällä on eteinen, jossa on lasten leluja ja sandaaleita ja toimistomainen nurkkaus, sekä ensimmäisessä kerroksessa on myös olohuone ja rukoushuone ja pienen pieni keittiö. Kakkoskerroksessa on tyttöjen ja poikien huoneet, lapset nukkuu kerrossängyissä niin että kaksi lasta nukkuu aina samalla pedillä, paitsi ihan kaikista pienimmät nukkuu siskonpedillä lattialla sillä ne kastelevat vielä välillä sängyn nukkuessaan. Aamaa nukkuu yleensä tyttöjen huoneessa, mutta koska hänen isänsä on ollut sairaalassa hän on viettänyt siellä paljon aikaa. Kakkoskerroksessa on myös sisävessa ja suihku ja yksi vapaaehtoisen huone, sekä huone jossa nukkuu Aamaan poika.
Kolmannessa kerroksessa on varasto, sekä toinen vapaaehtoisen huone jossa minä ja Petri nukumme, täällä tulee myös nukkumaan kaksi muuta suomalaista vapaaehtoista kun ne saapuvat pian. Kolmannessa kerroksessa on myös pääsy katolle, jossa kuivatetaan pyykkiä.


Aishwarya portilta kuvattuna.

Lapsia täällä on vajaa kolmekymmentä, joista nuorimmat ovat kolmen vanhoja ja vanhimmat 15-vuoden ikäisiä. Lapset yleensä heräävät viiden aikoihin, ja he kuulema voimistelevat ensimmäisenä. Minä ja Petri herätään yleensä vasta kuuden aikoihin ja onnistutaan kömpimään alakertaan aikaisintaan puoli seitsemältä, joten ei aamun ensimmäisistä rutiineista kauheasti tiedetä. Aamuisin lapset rukoilevat ja oleilevat olohuoneessa, ja kahdeksan aikoihin syödään ruoka, eli daal bhatia. Sitten puetaan lapset koulupukuihin, ja siinä yhteydessä mietitään miten vuorokauden aikana onkin sattunut niin että kolmasosan pienempien lasten kravaatit tai vyöt tai kengät on hukassa. Kymmeneksi viedään lapset kouluun, lähes kaikki lapset käyvät samaa koulua, vain yksi käy erityiskoulua sillä hänellä on puheenkehitysongelmia. Nuorimmat lapset pääsevät koulusta kolmelta, jolloin haemme ne Petrin kanssa koulusta. Aluksi tämä tuotti ongelmia, sillä emme millään muistaneet lasten nimiä, ja koulupuvuissa tuntui että kaikki lapset näyttävät samalta. Jännitimme että tuommeko tänään juuri oikeat lapset koulusta.


Länsimainen rukoushuone...


...ja itämainen rukoushuone vieri vieressä! Näin eri kulttuurien palvontamenot kohtaavat.

Koulun jälkeen lapset tekevät läksyjä, ja autamme niissä. Ihan pienimmätkin lapset saavat yleensä kaksi tai kolme läksyä, englannin opettelua, länsimaisten numeroiden harjoittelua tai nepalin aakkosten kopiontia. Yleensä läksyjen tekemiseen liittyy valtava ruljanssa, joku on unohtanut kynänsä tai se on liian lyhyt, jollain ei ole pyyhekumia ja sitä lainaillaan, tai sitten ei ole teroitinta ja toinen lapsi ei suostu lainaamaan. Eilen nuorempien läksyjen tekoa yritettiin nopeuttaa sillä että minulle ja Petrille annettiin neljä lyijykynää ja pyyhekumi, joita meidän piti lainata jos lapsilla ei ole kynää. Noh, tämä aiheutti kriisin sillä yhtäkkiä kellään ei muka ollut kynää, tai se oli liian lyhyt tms. Yksi jopa yritti pihistää Petriltä tällaisen kynän, kun se on niin kaunis ja valkoinen jne. En olisi ikinä arvannut että meidän Suomesta tuomat HUMAK-kynät olisi näin suosittuja! Kun tullessamme tänne jotkut vanhimmista saivat HUMAK-kuulakärkikynät saatiin osaksemme paljon kiitosta, kun kynät olivat niin hienoja. Hih!

Läksyjen teon jälkeen yleensä leikimme lasten kanssa kuuteen asti, ja tämän jälkeen lapset taas rukoilee. Ennen seitsemää yleensä syödään illallinen, eli jälleen daal bhatia. Olen ymmärtänyt Aamaan puheista että lapset yleensä menevät nukkumaan kahdeksalta, mutta ilmeisesti anarkiahenki on vallannut lapset hänen ollessa poissa, sillä seitsemän jälkeen kun yleensä livahdetaan omaan rauhaan niin melutaso saattaa olla vielä aika kova, eikä se taatusti rauhotu vielä kahdeksaksikaan...

Mitä muuta sitten olemme tehneet?
Ensimmäisinä päivinä olimme ihan hirvittävän väsyneitä koko ajan, saatoimme nukkua kymmenen tai yhdentoista tunnin yöunet, ja silti lasten ollessa koulua torkkua vielä pienet päiväunet, ja silti saattoi väsyttää. Nyt unentarve on vähentynyt, mutta ei meille silti tuota vaikeuksia mennä ennen yhdeksää nukkumaan kun pimeäkin tulee niin aikaisin.
Olemme myös päässeet osallistumaan nepalilaisiin hääjuhliin. Parin ensimmäisen päivän jälkeen meiltä kysyttiin että haluttaisiinko tulla meidän host-siskon sedän, eli Aaman veljen häihin, ja tottakai halusimme. Meillä oli kuitenkin pieniä vaateongelmia, sillä mitään varsinaisia juhlavaatteita meillä ei ollut mukana, minä onneksi onnistuin noitumaan omista ryysyistäni jotakin, ja Petrille lainattiin vaatteita joten ongelmat ratkesivat.


Nuoripari valmiina juhliin. Petri on lainahepenissä, joka kuitenkin sai paidan lahjaksi, koska se kuulema istui niin hyvin hänelle.

Nepalilaiset naiset ei kuulema usein meikkaa, mutta juhlissa asia on ilmeisesti täysin eri. Host-siskomme oli kutsunut serkkunsa tyttären meikkaamaan talon naisia (lapsista tosin vain muutama osallistui juhlaan). Myös minulta kysyttiin haluanko meikata, ja selittelin että minä en usein kauheasti meikkaa, mutta ei se mitään auttanut. Murrosiän kynnyksellä olevat tytöt olivat niin innoissaan meikeistä ja juhlista että loppujen lopuksi lähdin talosta niin että minulla ei varmasti ikinä ole ollut niin paljon meikkiä naamassani. Tyttöjen mielestä se oli aivan ihastuttavaa, ja monet halusi ottaa yhteiskuvia kun näytin kuulema ihan nukelta.
Varsinaiset hääjuhlat olivat todella värikkäät, ne järjestettiin koulun liikuntasalissa, mikä oli vuorattu kankailla ja valoilla. Ihmisiä oli paikalla paljon ja lähes kaikkia piti käydä tervehtimässä, varsinainen juhlapari mielestäni hukkui hyvin tähän kaikkeen sillä en ensiksi tajunnut että olin jo tervehtinyt hääparia, ja sitten tilanne olikin jo ohi! Juomiksi tarjoiltiin niinkin länsimaisia juttuja, kuin limsaa, kaljaa ja punaviiniä, ja pöytiin tuotiin pieniä naposteltavia ja paikalla oli myös noutopöytä. Juhlissa oli aika paljon muitakin länsimaisia, ja morsinakin oli itävaltalainen, joten luulen että esimerkiksi juhlajuomana tarjottava kalja selittyi tästä kulttuurisesta coctailista. Suhtauduimme syömisiin varauksella, sillä emme tienneet mikä kaikki on kasvista, mutta maisteltiin esim maustettuja tulisia pähkinöitä ja paistettuja perunoita ym. Juhlista lähdettiin jo vähän kymmenen jälkeen, ja loppuillan huvitus minulla olikin pestä pois kauhea määrä pakkelia palasaippuan avulla.


Bileet!

Pari päivää sitten pääsimme myös tutustumaan Nepalilaiseen elokuvaan, kun ilmeisesti aika kuuluisa elokuvan päänäyttelijä oli lahjoittanut orpokodille elokuvaliput. Menimme 20 lapsen kanssa muutenkin täynnä olevalla minibussilla Jamaliin niin että minun sylissäni istui kaksi lasta päällekäin. Pääsimme teatteriin juuri viimetipassa, ja harhailimme istumaan pilkkopimeässä. Tarina oli romanttinen tarina nyrkkeilijästä joka rakastuu naiseen joka on juuri tappanut miehen joka oli yrittänyt raiskata hänet, sitten pari karkaa ja juoksee karkuun poliisia ym. Tekstityksiä elokuvassa ei tietenkään ollut, mutta se oli mielestämme aika helppo seurata. Yllätyksenä tuli nepalilaisten elokuvaan eläytymiskulttuuri, salissa vihelleltiin ja huudettiin paljon jännittävissä kohdissa. Meillä oli kuitenkin todella hauskaa ja olimme otettuja että meidät kutsuttiin mukaan.

Nyt kun ensimmäinen kuukausi Nepalissa alkaa olla kohta elätty voi hyvin summata että hauskaa on ollut, eikä ole lainkaan harmittanut että lähdettiin. En omasta mielestäni ole vielä kokenut mitään karmeaa negatiivista kulttuurishokkiakaan, vaikka välillä jotkin asiat ottavatkin päähän, mutta se on luonnollista. Yleensä nämäkin fiilikset tulevat kun on nälissään ja verensokeri on alhaalla. Etenkin Chitwanista tullessa, 12 tunnin bussimatkan ja muutaman keksin jälkeen Petrin teki mieli heittää niskaperseotteella ensimmäinen hihastarepijä jokeen, kun päästiin vihdoinkin Kathmaduhun. Sen sijaan osaan edelleen nauttia uusista asioista ja tavoista miten täällä toimitaan, tietenkin jotkut asiat suututtavat, niin kuin koirien kohtelu Nepalissa, mutta siihen osaa suhtautua järjellä - ei kaikki asiat Suomessakaan ole kohdillaan, miten ne täälläkään olisi?