Siitä se ajatus sitten lähti, eli lähinnä pitkäaikaisesta kypsyttelystä ja ajatusten vaihdosta. Ihan vain sellaisesta varovaisesta ajatuksesta, että: ”Musta olisi jännä lähteä pidemmäksi aikaa vaikka Intiaan, tai jonnekin sinne suunnalle, jos joskus saisi tarpeeksi rahaa.”
Jo tässä vaiheessa täytyy antaa tietynasteinen kunnianosoitus Riku Rantalalle ja Tuomas Milonoffille, jotka sitkeästi jo vuosituhannen alkupuolelta lähtien, meidän ollessa vasta varhaisnuoria, nostatti innokkeen lähtemään vähän pidemmäksi ajaksi ulkomaille. Vaikka Kaisla onkin jo ehtinyt reissaamaan ”nainen ja reppu” –asenteella ympäri Eurooppaa, matkustelu Euroopassa on jo vähän eri juttu kuin kaukoitään suuntaaminen. Petrikin on ehtinyt juuri ja juuri tutustumaan Suomen ulkopuoliseen maailmaan, vaikka hänellä ajatukset aivan muissa maailmoissa ovat olleet jo vuosikausia. Tapauksessamme on siis kyseessä ennakkoluulottomasta pariskunnasta, jonka lähtökohtana on, että mikään matka ei ole liian suuri ylitettäväksi, oli se sitten fyysinen tai henkinen koitos.
Kun kävimme vaihtoehtoja läpi, päätimme hakea järjestön kautta. ”Kuiviltaan” lähteminen ei oikein huvittanut, ja myöskään pelkkä matkaileminen ei tuntunut oikealta. Koska opiskelemme kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä niin arvelimme että jos matkan suunnittelee oikein niin sen opinnollistaminenkaan ei ole mahdotonta, ja sillä säästäisi taas vähän rahaa omasta kukkarosta. Haimme siksi vapaaehtoistyöhön Maailmanvaihto ry:n kautta. Haimme nimenomaan pariskuntana, ja toivomuksena päästä töihin orpokotiin Nepalin Kathmanduhun. Nepalissa viettämämme aika olisi 10 kuukautta viisumisyiden takia, aikana 5.8.2009 – 31.5.2010.
Olemme jo opiskelleet yhden lukuvuoden Humanistisessa ammattikorkeakoulussa, joten toisen lukuvuoden viettäminen työharjoitellen ei pitäisi olla kovin vaikeaa opinnollistamisen kannalta. Lopulta päädyimme ajatukseen että opinnollistamme koko matkamme ja tulemme suorittamaan mm. erinäisiä erityiskasvatuksen opintojaksoja työharjoitteluna. Näin saamme opintorahaa matkan aikana, ja myös HUMAK avasi kassaholvinsa meitä kohti apurahan muodossa.
Nepaliin kaikista maailman maista päädyimme sen takia, että sinne pariskuntana lähteminen on helppoa, emme myöskään tienneet maasta paljoakaan ja se kiinnosti, meitä myös ilahdutti että Nepalissa on ilmeisen helppoa moniin muihin maihin nähden noudattaa ihmiselle luonnollista kasvisruokavaliota.
Aluksi tuntui täysin ylivoimaiselta sovittaa joka ikistä pientä yksityiskohtaa toisiinsa, mutta onneksi hopsarimme Humakista oli alusta asti sillä aseenteella, että kyllä tämä nyt hitto soikoon saadaan onnistumaan! Ongelmalliseksi tämän teki sen, että ennakkotapauksia ei tainnut juuri olla. Pariskunta, joka käy samaa koulua ja jotka haluavat opiskella Humakin opintojaksoja työharjoittelemalla 10 kuukauden ajan nepalilaisessa orpokodissa? Mitä he seuraavaksi keksivät, hevosettomia vankkureita? Kevät menikin paperiasioita hoidellessa, ja esimerkiksi apurahahakemuksia täytellessä. Kesällä olemme puolestaan järjestelleet fyysistä omaisuuttamme talteen varastoihin ja haalineet kolikoita talteen sieltä täältä.
Tähän mennessä olemme taistelleet tiemme läpi siihen pisteeseen, että voimme lähteä. Matka tähän alkoi joulukuun lopulla, ja puoli vuotta siihen meni, ennen kuin huolemme alkavat helpottaa. Tuntuu siltä, että mikään ei ole syvimmiltään muuttunut: olemme yhtä valmiita lähtemään kuin milloin tahansa. Mikään ei pidättele meitä, eikä meillä ole ennakkoluuloja tai pelkoja. Olemme valmiita *muks* *raah raah*
Khrm, anteeksi, miespuolinen osapuolemme innostui turhan mahtipontiseksi esittelyn lopettelussa. Tiivistettynä: olemme siis jo odottaneet tätä kauan, ja pian pääsemme lähtemään.
Tähän blogiin on tarkoitus kirjoitella matkasta, työstä ja tunnelmista ja tietenkin paluusta takaisin Suomeen. Toivottavasti pystymme tarjoamaan edes osasen siitä, mitä seuraavan vuoden aikana tulee tapahtumaan. Palatkaamme asiaan elokuussa!
Chillax and peace!
