Paratiisista länteen

Meidän lentomme oli määrätty lähteväksi 28.5. kello 20:30, ja viikko tätä ennen tuntui kulkevan kuin juna eteenpäin. Kovin montaa kertaa ei ollut enää sellaista oloa, että aika matelee, päinvastoin. Yritimme pitää itsemme kiireisinä, jotta emme huomaisi ajan kulkua, mutta osasi se silti aina yllättää. Kun ilta alkoi hämärtyä, ja oli aika mennä nukkumaan, ei voinut kuin vain kelailla kuinka sekin päivä oli ohi, ja lähtöön oli enää X päivää ja XX tuntia. Välillä taas lähtö tuntui epätodelliselta, ja Suomi joltain kaukaiselta, eksoottiselta maalta johon vain mennään käymään. Tuntui, että oltiinhan me Nepalissa oltu aina, miten sieltä muka nyt osaisi lähteä?

Mielenkiintoista oli, kuinka 10 kuukauden jälkeen epätavallisista, omituisista ja shokeeraavistakin asioista oli tullut arkipäivää. Oli helppo kuvitella, kuinka nepalilaiset eivät yleensä reagoi kovin voimakkaasti köyhyyteen ja kurjuuten jota he näkevät joka päivä. Tiedätkö sen tunteen, kun olet koko ikäsi kävellyt samaa kinttupolkua kouluun tai ajat autolla työmatkaasi, ja aivosi menevät autopilotille? Sama oli alkanut käydä Nepalissa, ja mikään ei osannut enää yllättää: ei mätien kasvisten haju kasviskojulla, ei karvalakkimallien karvalakkimallit riksoista, ei tyyppi joka kantaa yksin selässään valtavaa jääkaappia, ei munkki iPodin kanssa, ei köyhyys eikä kurjuus. Se oli tavallista elämää Nepalissa, eikä enää kelaillut samoja asioita kun kelasi juuri maahan tultuaan.

Mitä me sitten tehtiin viimeinen viikko? No, teimme ruokaa lapsille pariinkin otteeseen, kävimme museossa (nepalilaisilla on selkeä asefetissi, kokonainen kerros lähes pelkästään aseita) muutaman lapsen kanssa, piirsimme, hengailimme, shoppailimme ja kävimme 4D-teatterissa. Varmaan tuo viimeinen kohta hämmentää eniten, joten voin selittää sitä parilla lauseella. 4D tarkoittaa 3D-elokuvaa, jossa on myös erilaisia astiärsykkeitä kuten huojuvaa tuolia, hajuja, vesiroiskeita, jaloille läpsimisiä ja selkä- ja perskutittimia. Lipulla sai nähdä kaksi noin 15 minuutin leffaa, jotka olivat lähinnä fiilistelyä 3D-tekniikalla ja kaikilla mahdollisilla aistiärsykkeillä. Eipä siitä muuta jäänyt käteen kuin kokemus ja päänsärky.

Pidimme läksiäiset 27. päivä, jotta voisimme ottaa ihan rauhassa sen 28. päivän. ICYE kyllä kovasti yritti houkutella meitä Kalankiin ICYEn hostelliin viimeiseksi yöksi, ikään kuin me muka haluaisimme väkisin pois lastenkodilta. Elimme myös lakkouhan alla, mutta onneksi lakkoa ei tullut ainakaan meidän maassaoloaikanamme. Olimme siis loppuun asti lastenkodilla, ja lähdimme muodikkaasti taksilla pois, lähes kaikkien lasten vilkuttaessa meille hyvästit. Ne eivät olleet onneksi mitkään itkuparkujäähyväiset, vaan kaikki olivat vain haikeita mutta iloisia siitä että olimme tulleet niin pitkäksi aikaa. Itselle kyllä nousi pala kurkkuun viimeistään siinä vaiheessa kun lastenkoti katosi näkyvistä. Ei sitä voi oikein sanoin kuvailla, se pitää itse kokea.

Tässä tulee muuten nyt sitten tärkeä huomio. LENTOKENTTÄVEROA EI NEPALISSA OLE. Se otettiin pois käytöstä jo edellisenä vuonna, mutta ne saattavat vielä vaatia sitä. Meiltä ei tosin vaadittu, mutta summa vaihtelee siitä alkuperäisestä 1130 rupiasta 1600 rupiaan. Älä alistu tällaiseen kusettamiseen, ihminen. Muuten matkustamisesta ei ole kovin paljon sanottavaa. Viimeistään aamuyöstä oli jo sellainen väsymys päällä etten tajunnut oikein mistään mitään, ja lentokentät ovat aina sekavia ja ahdistavia paikkoja. Kaisla sentään sai nukuttua Abu Dhabi – Münich –välillä, minä sanoin pyh ja pah sellaiselle toiminnalle, kun Etihadin viihdytysjärjestelmässä oli hyviä leffoja ja Led Zeppeliniä.

Viimeistään Münich – Helsinki-Vantaa –lennolla alkoi tulla todeksi se tosiasia, että kohta ollaan Suomessa, ja ympärillä alkoi jo kuulua härmää. Finnairilta jäi tilaamatta meidän vegesafkat, mutta se nyt ei ollut Finnairin lentoruokien tason tuntien iso menetys, pikemminkin helpotus. Alas tullessa tunsin myös jotain mitä en ollut aikaisemmin tuntenut: hirveää korvasärkyä koneen laskeutuessa. Oliko Finnairin kone paineistettu päin helvettiä vai oliko kipu enteellistä? Ja mitä meitä odottikaan astuessamme koneesta ulos? +13 astetta ja vesisadetta. Kiitos Suomi, Nepalin +30 ja pilvetön auringonpaiste olivatkin niin epämukavaa.

Nyt olemmekin olleet Suomessa pari viikkoa. Meni hetki akklimatisoitua kulttuurisesti tähän ympäristöön. Kun pistin huoneeseen valot päälle, iloitsin, että tulee sähköä... Ja sitten tajusin että sitä tulee aina, koko ajan, 24/7. Sama kävi myös veden kanssa. Ja kun vessan valo tuli viiveellä niin automaattinen reaktio: jahas, ei sähköä. Aasian matkaaja huomaa myös heti selkeät erot hinnoissa. Sairaalan kahvilan baageli ja musta kahvi 3,50 €. Siis mitä ihmettä? Samalla summalla Nepalissa söisin itseni ähkyyn ja saisin vielä tähteistä evästäkin. Samassa kahvilassa asetuin automaattisesti kassan viereen että voin tilata sen ylihinnoitellun kahvin ja mutusteltavan, mutta muistinkin että olemme itsepalvelun luvatussa maassa. Liikenne on myös oikeanpuoleista, mutta en ole ainakaan vielä ajanut vastaantulevien kaistalla, paitsi ohittaessa.

Meillä oli myös Nepalissa paha tapa puhua hyvinkin henkilökohtaisista asioista hyvinkin julkisilla paikoilla, kun eihän meitä kukaan ymmärtänyt. Harmittaa vähän ettei meillä ole enää meidän omaa salaista kieltä, eikä voi kommentoida toiselle suomeksi enää mitä sattuu, tai avautua kakkaongelmistaan täpötäydessä bussissa. Ollaan sitä myös taas yhteiskunnan alimmalla asteella, kun meitä ei enää tulla paapomaan rikkaina turisteina. Köyhää opiskelijaa katotaan kun halpaa makkaraa, etenkin jos tällä on rastat ja nahkarotsi. Toisaalta onhan sitä nyt täällä kaikki kaverit (joita en ole yhtään ehtinyt tapaamaan) ja tietenkin perhe ja eläimet. Heti on hirveät juorut menossa, että kuka nyt meni kihloihin, toi sai kakaran, kuka erosi ja miksi, joku muutti ja joku pääsi opiskelemaan, ja toikin värjäsi tukkansa vihreäksi, ihme hippi. On se elämä Suomessa ihmeellistä. Kyllä tämä alkaa varmasti aika pian nyppimään.

Mitään ihmeellistä maata järisyttävää kulttuurishokkia ei kuitenkaan ole tullut. Ollaankin toisaalta pidetty itsemme kiireisenä, minä murehtiessani kadonnutta ajokorttia ja ravaamalla lääkärissä (syytettynä on giardia) töiden lisäksi, ja Kaisla paiskimalla töitä kasvihuoneilla ja iltaisin kokkaamalla, leipomalla ja virkkaamalla.

Tässä oli siis meidän reissu Nepaliin ja takaisin. Toivottavasti lähtevät vapaaehtoiset tai muut travellerit saivat tästä jotain irti. Tätä oli ilo kirjoittaa ja saada kommentteja.

Elämä jatkuu nyt kokemusta rikkaampana.


Viimeisinä päivinä iski sadekausi.


Suitsukekasa Boudhanathissa.


Boudhanathin stupa.

"Bob for apples." Pienimmillä oli tosin turhan pieni suu tähän hommaan.

Muutama kilo naania, vain vähän yli yhdeksan euroa! Lähes 50 ihmiselle!

Meidän läksiäiskakku.

Viimeisenä iltana Boudhassa, sytytettiin öljylamput.

Kaisla sai hennat käteen, taiteilijana sveitsiläinen Maggy.

Ja kakkua ei enää ollut!

Lapset saivat jumalien kuvia lahjaksi.

Buddhalaiset vetävät rukoilumaratonia Boudhanathissa.

Tajuton lössi ihmisiä Boudhassa, ja kaikki vetävät rundia stupan ympäri.

Hikeä ja rakeita Pokharassa

Päätimme jo ennen lakkoa lähtevämme viimeiselle reissulle ja viralliselle lomallemme Pokharaan. Tämä oli jo kolmas visiittimme, tai periaatteessa neljäs, kun rentouduimme siellä muutaman päivän trekkauksen jälkeenkin.


Kuva: Tämä ei ole lakko, Pokharassa on vaan vähän väljempää. Kuva tosin otettu joskus n. yhdeksältä aamulla milloin monet turistit vielä nukkuu.

Visiittimme ei ollut kovinkaan paljon erilaisempi kuin aikaisemmilla kerroilla marras-joulukuussa. Kävimme osittain samoissa ravintoloissa, asuimme hyvin samankaltaisessa guest housessa (Penguin Guest House, 300 rp suihku + iso sänky) kuin aikaisemminkin ja teimme pitkiä kävelyreissuja. Yksi asia mikä oli kuitenkin erilaista, oli sää. Emme ole aivan varmoja kuinka lämmin tarkalleen ottaen oli, mutta voi sanoa että ainakin 30-35 astetta oli myös varjossa, ja ainakin siinä saunassa, joksi hotellihuoneemme muuttui. Kaiken lisäksi ilma Pokharassa oli jatkuvasti kosteannihkeää. Yölämpötila seikkaili siinä 18-20 asteen tienoilla, mutta illalla nukkumaanmenon aikaan saattoi olla vielä reilusti yli 20 astetta. Tämä teki elämästä aika hankalaa, kun oli koko ajan kuuma, eli koko ajan veto poissa. Kohonneet lämpötilat houkuttelivat ötököitä, kuten hyttysiä ja bedbugeja, eikä muutenkaan nukuttanut öisin kuumuuden takia. Meillä oli kyllä huoneessa tuuletin, mutta se piti niin kovaa meteliä että Petri ei pystynyt nukkumaan sen ollessa päällä. Päivisin taas ei monesti ollut sähköjäkään.


Kuva: Joku uhmaa sadetta.

Suurissa lämpötiloissa oli positiivinenkin puoli. Iltaisin alkoi usein ukkostamaan ja satamaan vettä, mikä teki ilmasta ainakin hetkeksi viileän. Saapumispäivänämme satoi hiukan rakeita ja saavillisen vettä per neliö päälle, mutta kunnon raemyrsky iski vasta toisena päivänä. Silloin satoi 1-2 cm kokoisia jääpalloja, joka sai guest housen sisäpihan peltikaton kuulostamaan Mayhemin keikalta. Sitä kesti vieläpä kauan, kun usein rakeita tulee sen viisi minuuttia. Sadetta tuli sitäkin enemmän, muuttaen tien joeksi. Täältä olisi todellakin päässyt vesireittejä pitkin pakoon! Nämä sadekuurot olivat kuitenkin lyhytaikaisia, ja parin tunnin päästä oli aina yhtä kuuma kuin ennenkin. Tätä kuitenkin Nepalin sadekausi yleensä tarkoittaa: vettä voi tulla hirveitä määriä kokonaisuudessaan, mutta se yleensä rajoittuu siihen muutamaan tuntiin päivässä, joilloin hanat on väännetty auki. Bussimatkat tähän aikaan ovat myös lähes yhtä helvettiä, joten jos on taipumusta matkapahoinvointiin. Jos taskusta löytyy vähän ekstraa, kannattaa buukata ilmastoitu bussi. Ainakin yhdestä paikasta ilmastoitu bussi maksoi vain satasen (rupioissa) enemmän, mutta otimme silti jotenkin refleksinä sen halvimman mahdollisen vaihtoehdon (400 rp,), mutta saatiin tällä kertaa kuitenkin matkustaa ihan uutuutta hohtavalla bussilla. Sniiduiluvinkki: saksalainen vapaaehtoistoverimme vinkkasi, että paikallisilla mikrobusseilla pääsisi halvemmin ja nopeammin Pokharaan asti. Kannattaa siis varmaan tutkia mahdollisuutta. Onnettomuustilanteessa mikrodösät tosin ovat vain peltisiä ruumisarkkuja, joten itse luotamme enemmän ison bussin voimaan ja kokoon. Vaikka eihän voimasta ja koostakaan mitään iloa ole jos sattuu kolarin tiimoilta lennähtämään rinteeltä alas, valtaosa Nepalin teistä kun menee korkeiden mäkien rinteillä, mistä pudotus saattaa olla jyrkkä.




Kuvat: Raemyrskykuvia

Petrin benjihypyn tiimoilta minäkin halusin tehdä jotain hurjaa, tai vähän bussimatkaa hurjemmalta tuntuvaa, ja buukkasin lähes heti tandem-riippuliidon. Itse riippuliidosta vastaa siis koulutettu lentäjä, joten matkustajan tehtäväksi jää vain pitää vatsan ja suolen sisällöt sisällään (kiinalaiset ei kuulema suoriudu tästä kovin hyvin). Tämä lysti maksoi 100 dollaria eli 6800 rupiaa eli noin 70 €, mikä siis oli kalliimpi kuin Petrin benjihyppy (n. 80 dollaria). Benjihyppy tosin kesti vain 7 sekuntia, kun taas riippuliidossa liidellään puoli tuntia taivaalla (vaikka tosin samaan hintaan benjihypystä kuului lounas). Riippuliito ei ollut niin hurja kun aluksi kuvittelin: siinä tuli kyllä vähän huono loppuvaiheilla (mikä sekin taisi johtua siitä että olin itsepintaisesti kieltäytynyt juomasta paljoa vettä peläten että iskee tyhjentymistarve kesken liidon), mutta muuten siinä vain istuskellaan ja heilutellaan jalkoja kauniita maisemia katsellessa. Hurjinta oli lähtö, missä pitää ensin kävellä, jotta se varjo alkaa nousta tuulen voimasta, ja sitten juosta että päästään ilmaan. Petrille tuli mahdollisesti monin verroin huonompi olo, kun kameramiehenä hän seurasi minua "kiitoradalle" ja laskeutumispaikalle tietä myöten. Minibussissa oli törkeän kuuma, ja se kulki äkkijyrkkiä serpentiiniteitä mäen rinteitä alas. Petrin oloon tosin vaikutti myös se, että hän veti koko Pokhara-reissun ajan antibiootteja, joista tuli usein huono olo jo valmiiksi. Joo, tämäkin ripuli on jo ohi. Olin kuitenkin tyytyväinen että tein sen, ja nyt me ollaan tehty kumpikin jotain extreme-juttua Nepalissa.




Kuvat: Riippuliitoa. Ekassa kuvassa olen minä!

Yleisesti ottaen oli kiva, että pääsimme taas Pokharaan. Kaupunki on paratiisi verrattuna Kathmanduhun, joka on liian saasteinen ja monesti liian stressaava. Tästä siis matkavinkki nro 1: älä jumitu Kathmanduhun! Kuumuudesta huolimatta Pokharassa oli hienoa myös se, että oli off-season, ja useimmat hinnat olivat alhaalla, ja turisteja ei ollut juuri ollenkaan. Silti kaikki kaupat olivat kuitenkin auki, eikä saatu ravintolaruuista ripulia, vaikka maistettiin kerran jopa jäätelöä. Matkavinkki nro 2: matkustele myös turistisesongin ulkopuolella. Sää ei välttämättä ole maailman paras, mutta tuot tuloja myös niille kauppialle ja turistityöläisille, jotka yrittävät selviytyä seuraavaan sesonkiin asti. Turistialueilla on muutenkin mukavan väljää ja saat varmasti valittua juuri sen parhaimman paikan ravintolassa tai ihannehuoneesi halvalla.

Pieni lepo ja rentoutuminen auttaa jaksamaan myös lastenkodilla, eikä ruuasta ja asumisesta tarvitse maksaa. On myös päivittäinen rutiini johon tulla takaisin. Täällä on myös muille vapaaehtoisille hyväksi, jos he saavat enemmän tilaa. Olemme huomanneet, että mitä vähemmän vapaaehtoisia, sitä tehokkaammin he toimivat. Tämä oli suora kokemus meidän sveitsiläiseltä vapaaehtoiselta, joka sai olla nyt yksin sen kuusi päivää jonka olimme poissa tai ainakin poissa suurimman osan päivästä.

Ohjelmamme Nepalin ICYE:n kanssa on myös loppumassa. Ennen Pokharaan lähtöä meillä oli viimeinen tapaaminen, ja saimme osallistumistodistuksen. Meidän 10 vapaaehtoisesta oli jäljellä vain viisi viimeiseen tapaamiseen, sillä kaikilla ei ollut 10 kuukauden ohjelmaa, tai sitten ohjelmaan tuli muita ongelmia. Esimerkiksi italialainen vapaaehtoinen oli muutama kuukausi sitten kidnapannut lapsen lastenkodistaan keskellä yötä pelastaakseen lapsen sieltä, ja vienyt sen toiseen orpokotiin. Syy tälle oli luultavasti mm. se, että lapset eivät saaneet joka viikko lämmintä suihkua (koko Nepal kylpee kylmässä suihkussa luonnollisesti) ja että lapset eivät saaneet joka päivä lihaa (yleensä sitä syödään juhlaherkkuna). Lastenkodissa oli kuulemma myös muitakin "ongelmia", mutta luulemme, että hän ei vain ymmärtänyt Nepalin olevan kolmannen maailman valtio, joka ei vain ole tarpeeksi rikas länsimaisiin standardeihin lasten huollossa.

Lapsi saatiin palautettua lastenkotiinsa, ja sen pitäjä uhkasi poliisitoimilla, mutta projektikoordinaattorimme meni väliin ja lupasi lastenkodin johtajalle kompensaation tästä sotkusta. ICYE järjesti tälle vapaaehtoiselle sitten itsenäisen asumisen, josta hänen lähtiessään ICYE joutui maksamaan lisää korvauksia, sillä asunto oli jätetty tosi huonoon kuntoon. ICYE oli myös maksanut mm. kaasuhellan ja muita tarvikkeita ruuanlaittoa ja elämistä varten, jotka olivat jätetty myös hirveään kuntoon. Yhteensä projektikoordinaattorimme oli upottanut tähän vapaaehtoiseen 4000 euroa, eli lähes yhtä paljon millä saimme 40 lapselle täyden hammashoidon. Tämä vapaaehtoinen ei ollut myös edes omilla rahoillaan Nepalissa, vaan EUROOPAN KOMISSIO oli maksanut ohjelmamaksun Italian ICYElle. Hyvään tarkoitukseen olivat menneet rahat, joo! Meillä oli saksalaisten kanssa ollut omana piilovitsinämme, että pohjois-eurooppalaiset ovat enemmän maan- ja käytännönläheisempiä kuin etelä-eurooppalaiset, jotka elävät omassa maailmassaan, ja pitävät tätä maailmaansa ihanteena muulle maailmalle. He saavat tulla vaikka tunnin myöhässä, olettaa että joku muu korjaa heidän sotkut tai vaikka "pelastaa" lapsen lastenkodilta jos siltä tuntuu. On tosin epäreilua tehdä tällainen yleistys, mutta kyllä se siltä silloin tuntui tavattuamme sen joukon espanjalaisia ja italialaisia vapaaehtoisia, joiden kanssa meillä (Suomi + Saksa) oli massiivinen väittely ihmisarvoisesta asumisesta.

Viime lauantaina juhlittiin Pramilan synttäreitä. Tämä päivä oli myös monille muillekin lapsille tärkeä päivä, sillä jos lapsen syntymäpäivää ei tiedetä, hänelle annetaan Pramilan syntymäpäivä koulupapereihin. Me eletään taas lakonuhan alla, kun jokin aika sitten puhuttiin että 25 päivä saattaa alkaa pitkä lakko, mutta Pramila on lohdutellut että se luultavasti alkaa vasta 29. päivä. Enää eivät maoistit kuulemma aio asettaa loputonta lakkoa, eikä ainakaan niin että se olisi täysiverinen yleislakko. Sunnuntaina päästiin parin kouluun menemättömän lapsen kanssa kansallismuseoon ja torstaina juhlitaan meidän lähtöä. Mutta aika leppoisasti nämä viimeiset päivät kuitenkin menevät, ei sitä valtaosan ajasta edes pysty pitämään mielessä että kohta lähdetään ja viimeiset hetket on nyt meneillä.

Petri ilmoittaa että vaikka hän lupasi palata asiaan Nepalin politiikasta ja todellisesta tilanteesta niin hän ei ole vielä saanut sen yhdysvaltalaisen journalistin yhteystietoja, miltä olemme toistaiseksi saaneet toisen käden tietoja tilanteesta. Eli palataan asiaan myöhemmin.


Kuva: Roskaruokaa myös lehmille.

Seportaasi: 6 päivää lakkoa

Suomalaisten on ehkä vaikea kuvitella miltä tuntuu kun kaikki, siis ihan kaikki paikat on kiinni, eikä liikennettä sallita (edes polkupyöriä). Nepalissa me koimme taas kerran Nepali Bhandan, yleislakon joka ulottuu kaikkiin mahdollisiin elämänalueisiin. Bhanda ei ole ensimmäinen laatuaan, jonka olemme kokeneet, sillä muistatte varmaan kuinka joulukuussa hehkutimme kolmen päivän yleislakosta. No, nyt meillä oli kaksi kertaa pidempi.

Lakko oli tällä kertaa paljon mielenkiintoisempi kuin joulukuussa, ja lehtiä tuli luettua joka päivä. Erityisen rankan yleislakosta teki sen, että kenelläkään ei ollut mitään hajua kuinka pitkään se tulee kestämään. Joulukuussa sentään ilmoitettiin, että pidetään kolmen päivän lakko. Tällä kertaa asetettiin loputon lakko, joka lopetetaan kun maoistien vaatimuksiin suostutaan. Nämä vaatimukset siis olivat, että pääministeri Madhav Kumar Nepal eroaa ja uusi hallitus muodostetaan, jossa maoistit suurimpana puolueena ovat johdossa. Tilannehan siis oli, että Nepalin Kongressi (Nepal Congress, NC) ja Nepalin Kommunistinen Puolue - Yhdistyneet Marxis-Leninistit (United Communist Party of Nepal - United Marxist-Leninist, UCPN-UML) ovat kaksi johtavaa puoluetta Nepalin hallituksessa, ja niiden muodostama koalitio jyräsi Maoistit (United Communist Party of Nepal - Maoist, UCPN-Maoist). Vähän sama jos SDP saisi 40 prosenttia äänistä, mutta Kokoomus ja Keskusta saisivat kukin vain 25 ja 25 prosenttia, mutta liittoutuisivat keskenään muodostaakseen oman hallituksensa. Nepalissa ei ole ainakaan minään merkittävänä puolueena oikeistolaista puoluetta, vaan keskustalainen (NC), lievästi vasemmistolainen (UCPN-UML) ja äärivasemmistolainen (UCPN-Maoist).

Maoistit siis haluavat korjata tilanteen, mieluiten mahdollisimman suurella voimannäytöllä. Vappuna maoistit pitivät massiivisen mielenosoituksen, johon osallistui tajuton lössi ihmisiä. 28. huhtikuuta maoisteja oli pääkaupungissa 150 000, ja vappuun mennessä maoisteja odotettiin tulevan 500 000. May Dayna puoli miljoonaa ihmistä ihmistä marssi 18 kohdasta pääkaupungin reunoilta keskustan Ratnaparkiin kuulemaan puolueen johtajan Pushpa Kamal Dahalin ("Prachandan") puhetta. Suomessa uutisoitiin, että "tuhannet maolaiset" marssivat kaduilla, mutta todellisuus taisi olla vähän toinen ainakin Nepalin omien lehtien mukaan. Me emme itse todistaneet yhtään vapun mielenosoituksista, sillä teimme töitä (mitäs muutakaan voisi tehdä työläisten omana päivänä?).

Toisena päivänä alkoi sitten lakko. Me emme sentään lakkoilleet, ja koko lakko ei suoraan vaikuttanut meidän arkeemme lastenkodilla. Melkein pystyi kuvittelemaan, ettei koko lakkoa ole, mutta heti kun lähti ulos, näki kuinka kaikki paikat oli kiinni eikä liikennettä ollut. Katolta pystyi myös näkemään, kuinka kaupungin yllä ei enää roikkunut pysyvää pöly- ja saastekerrosta, ja auringolaskut olivat parhaimpia vähään aikaan. Mäetkin näkyivät kirkkaasti pitkästä aikaa.

Olimme pelänneet että kärsimme kauheasta riisiä pinaatilla ruuasta koko lakon ajan mutta Aishworya yllättikin meidät, täällä syötiin momoja, tiibetiläisiä momoja ja leipää monena päivänä! Emme ole kysyneet mistä ruoka-ainekset taiottiin, mutta ilmeisesti jotkut tutun tutut lahjoittivat ruokatarvikkeita. Täällä oli monena päivänä vieraat "sedät ja tädit" auttamassa keittiössä, joten kenties he olivat jostakin taikoneet ruoka-aineksia lasten ja meidän iloksi.

Lopulta alkoi nyppimään, kun piti päästä nettiin, ja halusi iltapäivävälipaloja. Maoistit helpottivatkin pian tilannetta niin, että kaupat ja nettipaikat saivat olla auki 6-8 illalla, ja viimeisenä lakkopäivänä sai olla 6-10 illalla. Silti tonneittain kasviksia ja muita huonoksi meneviä ruoka-aineksia mätäni varastoihin. Kävin 3. tai 4. päivänä lakkoa ostamassa hedelmiä, ja mangoista vain kaksi näytti syömäkelpoisilta. Banaanit olivat kaikki vähän homeessa. Tilanne oli sama kaikkialla, ja lehdissä kerrottiin kuinka koko laaksosta loppuu ruoka jos lakko jatkuu.

Tässä kohtaa alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin puhunut kuinka maoistit hyökkäsivät rauhanomaisia lakon vastaisia mielenosoittajia vastaan, vandalisoivat kauppoja ja ravintoloita ja muuta vastaavaa, mutta piti melkein huutaa STOP THE PRESS eilen illalla. Kuulin amerikkalaiselta vapaaehtoiselta, joka tuntee amerikkalaisen journalistin, joka on kiertänyt Kathmandussa ja ollut paikan päällä mielenosoituksissa, että totuus on ollut vähän eri kuin mitä lehdissä on uutisoitu. Lehdet, kuten Kathmandu Post, The Himalayan Times ja Republica ovat pääasiassa Kathmandun rikkaiden bisnesmiesten äänitorvia, ja mitä bisnesmiehet enemmän pelkäävät kuin kommunisteja? Minun on siis vielä vaikea kertoa tässä vaiheessa mitä on laaksossa todella tapahtunut, kuka heitti sen tiilen ja kuka laukaisi ensimmäisenä kyynelkaasun. Palaan asiaan piakkoin.

Yhtenä mielenkiintoisena yksityiskohtana voin sanoa, että lakon viimeisenä päivänä USAn suurlähettiläs vieraili maoistien johtajan Prachandan luona, ja lakko peruttiin TUNTI tämän tapaamisen jälkeen, aivan yhtäkkiä. Tavalliset rivimaoistit ovat hämmentyneitä ja vihaisia, ja syystäkin. Mitä sitten tulee tapahtumaan, ei voi vielä sanoa.


Kuva: Lakkonäkymä Maharajgunjissa, välillä pitää juosta poliisisetää karkuun. Kyltissä lukee että "Ei parkkeerausta".


Kuva: Lakon aikaan tehtiin momoja.


Kuva: Tämä on meillä vesitilanne useimmiten. Kuvassa kuution vesitynnyri.


Kuva: Lakkonäkymä Thamelista, lapset leikkivät tyhjällä tiellä.


Kuva: Kaisla teki näyttönsä vappuna.

Yksi aika olennainen osa Nepalin turistikokemusta on The Last Resortin extreme-lajit, joihin kuuluvat mm. kalliokiipeily, koskenlasku, kajakointi ja tietenkin hirvittävät benjihyppy ja swingi. Monta kuukautta kelailtuani päätin astua Adrenaline Rushin toimistoon (mikä taisi olla virhe, sillä olisin aivan hyvin voinut mennä The Last Resortin omaan toimistoon), ja buukkasin lauantaille 24. huhtikuuta benjihypyn. Myöhemmin tosin selvisi että lauantai oli peruttu ja hypyt siirretty maanantaille, ja minä olin torstain ja perjantain hehkuttanut että "lauantaina se tapahtuu"!

No, maanantaina sitten heräsin aamuneljän aikoihin ja lähdin kohti Thamelia. Olisin mennyt taksilla, mutta Maharajgunjin tieltä ei sellaista löynyt, joten pakko sitä oli kävellä. En yleensä kuumottele öisiä kaupunkeja, mutta jotenkin olin niin hermona että säikyin kirjaimellisesti omaa varjoani. Sain sitten taksin ja luulin jo olevani turvassa, mutta seuraavassa mutkassa roskarekka meinasi ajaa kylkeen! Voin jo varmaan tässä sanoa että matka benjihyppyyn on monin verroin hengenvaarallisempi kuin se itse hyppy.

Kuumotusta aiheutti myös se, että minut oli pyydetty Adrenaline Rushin toimistolle odottamaan, ja tämähän oli tietenkin kiinni niin aikaisin aamusta. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kun odotella, mutta en ollut edes kunnolla selvillä mihin aikaan minun olisi pitänyt olla siellä. Buukatessa minulle oli sanottu, että tule 4:30, sitten toinen tyyppi korjasi että 5 tasan, ja puhelimessa sitten että 5:30. Lopulta se äijä tuli paikalle 5:45, kun olin jo ehtinyt odotella vajaan tunnin, ja todistaa kuinka nepalilaisetkin heräävät ja lähtevät töihin minua aikaisemmin sinä aamuna. Näin minä koiratappelunkin ja hätistelin samaisia koiria reppuni luota, kun siellä oli minun aamiaiseni (mandariini, banaani ja pussi nuudeleita). Olin siis siinä vaiheessa vähän hiilenä, mutta samalla niin väsynyt, etten jaksanut räyhätä.

The Last Resortin toimistolla oli tosi paljon ihmisiä, ja lisää tuli kun kello lähestyi kuutta. Meitä oli lopulta neljä bussillista, ja tämä kolonna lähti siinä 6:30. Eivät onneksi pitäneet yhtään kiirettä, mitä nyt kaahasivat hirveää vauhtia mutkaisilla teillä, joilla Suomessa saisi ajaa vain neljääkymppiä. Sanon uudestaan: matka benjihyppyyn on PALJON vaarallisempi. Onneksi bussimatka sinänsä ei ollut kovin pitkä, ainakaan nepalilaisin mittapuin.

Perillä ylitimme sen saman sillan josta tulisimme hyppäämään. Kun sanoo, että hypyn pituus on 160 metriä, se on vähän sama kuin sanoisi että kehitysmaassa X kuoli kymmenen tuhatta ihmistä: ei sitä tajua ennen kuin sen näkee. Matkalla yli tuli kelailtua, että mihin sitä nyt on tullut sitouduttua. Meidät ohjattiin ruokailusaliin ja meille pidettiin briefingi. Sitten meitä alettiin jakaa ryhmiin painon mukaan. Varoitukseksi naisille: paino saatetaan kailottaa ääneen ja se kirjoitetaan kämmenselkään isoin numeroin. Minun painokseni sain vaatteet päällä 63 kg, mutta en sentään ollut se laihin mies kuten aluksi pelkäsin. Löytyi niitä alle kuudenkymmenenkin jäbiä, mutta he olivat jo aikamoisia luurankoja. Painoluokassa 51-71 hyppäsin aikalailla puolessavälissä. Muiden ihmisten hyppyjen katsominen vähän hälvensi pelkoja, mutta niiden katsominen sai vähän vatsan kouristelemaan.

Lopulta oli minun vuoroni, ja ylleni laskeutui siinä vaiheessa fatalistinen rauha: tapahtuu mitä tapahtuu, Inshallah. Jokaista kuvataan videokameralla omaa hyppyvideota varten, jonka voi katsoa jälkikäteen. Sellaisen tilaaminen maksaa sitten 1800 rupiaa, ja tietenkin minä sellaisen ostin! Yritin heittää sitten siihen jotain läppää, mutta mieli oli aikalailla jo tulevassa hypyssä. Samalla myös hypättiin swingit, joka on 240 metrin pituinen keinu joka hypätään samalta sillalta. Siinä voi saavuttaa jopa 150 km tuntivauhdin, ja monet väittelivät siitä, kumpi on hurjempi. Mielipiteeni mukaan kyllä se benjihyppy on kuitenkin hurjempi, kun siinä hypätään suoraan alas ja pää edellä. No, se hetki tuli lopulta. Seisoin rampin päässä, ohjaaja piti persuuksestani kiinni. "Okei, nosta katseesi vuoriin." Nostin katseeni ja mietin samalla, että mäkiähän nuo ovat. "1, 2... 3!" Ponnistus, ja hyppy.

Vapaapudotuksen sanotaan kestävän 8 sekuntia, mutta se on kuitenkin lähempänä 7-6 sekuntia, ja tuntuu vielä lyhyemmältä. Kaikkein pahin tunne oli kuitenkin juuri kun jalat irtautuu rampista ja katsoo alaspäin: PYHÄ GAUTAMA, TUOLLAHAN ON PELKKÄÄ ILMAA 160 METRIÄ! Vatsaa kouraisi ihan helvetisti, ja keho kääntyi suoraan vertikaaliseen syöksyyn. Toinen ajatus oli: miten tästä hitto selviää hengissä? Maksiminopeus saavutetaan kai aika pian, ja kaikki sumenee siitä hirvittävästä vauhdista jonka syöksyy kohti maata. En enää kuule mitään ja koski ja kivikko alapuolellani on vain siniharmaata sekamelskaa. En edes huuda koko matkaa, vaikka minulta pääsi videon mukaan spontaani WOOOU, jota en edes muista päästäneeni. Minulla ei vilissyt koko elämä silmien edestä, en yrittänyt tehdä rauhaa Väestörekisterin kanssa enkä edes miettinyt niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Itseasiassa en miettinyt yhtikäs mitään, ja se tuntui todella hienolta.

7 sekuntia myöhemmin köysi loppui ja tunsin kuin G-voimat vetävät suolet kurkkuun ja silmät päästä. Tätä seuraa matka ylös lähes puoleenväliin koko köyttä, ja takaisin alas, ja siinä sitä jojoillaan hetken aikaa. Tämän aikana saattaa nousta takaisin pystyasentoon tai sivuttain, ja olo oli ainakin minulla ihan mahtava. Huusin voitonkarjaisuja silkasta adrenaliinikuohusta ja olin ihan rentona, enkä osan ajasta edes tiennyt olinko menossa alas- vai ylöspäin. Tunnuin vain leijuvan painottomassa tilassa vihreiden jyrkänteiden välissä. Lopulta pomppiminen tasaantui ja minun täytyi odottaa että minua lasketaan tarpeeksi alas. Joen rannalla minua odotti mies bambukepin kanssa, josta minun piti ottaa kiinni. Siellä tämä mies ja hänen apurinsa vetivät minut sinne tuodulle pöydälle ja auttoivat releistäni.

Olo oli ihan mahtava, mutta äkkiä se katosi kun piti trekata puoli tuntia kello kahdentoista suorassa auringonpaisteessa takaisin ylös. Joku turisteista lohkaisikin, että kyllä hän voisi tehdä uudestaan jos he vain hinaisivat hänet takaisin ylös. Olin myös suhteellisen kipeä nilkoistani, ja muutenkin oli vähän sellaista yleismaailmallista särkyä. Seuraavana päivänä myös huomasin, että silmämuniani särki. Outoa! Mutta ymmärrettävää. Tätä kirjoittaessa kaikki on kuitenkin ihan hyvin, ainakin silmämunien osalta. Hain The Last Resortin toimistolta videoni, ja täytyy sanoa että ainakaan en vaiheillut hetkeäkään hypätessä. Joillekin sen ohjaaja sai laskea ainakin kolme kertaa, ennen kuin suostuivat hyppäämään. Se hyppytekniikka on oleellinen, sillä jos nojaa liikaa taakse, on vaarana iskeä takaraivonsa siihen metalliseen ramppiin. Keholle on myös hellempää jos on jo valmiiksi pystysyöksyssä, sillä se saattaa repäistä aika ilkeästi jos on missään muussa asennossa.

No, se oli minun benjihyppyni. Minulla on myös video, ja katon saisinko ripattua sen dvd:ltä nettiin laitettavaksi. Eipä tuo toisaalta kovin oleellista ole, ja onhan se kiva olla itse paikan päällä selittämässä asioita. Suosittelen adrenaliininarkkareille ja muille extremepupuille, ja kyllä minusta tuntuu että parrankasvu on taas vähän tiheämpää.

Ja sitten oleellisempiin asioihin: tulevana vappuna eli huomenna maoistit suunnittelevat massiivista mielenosoitusta, ja maaseudulta virtaa satoja tuhansia maoisteja juuri tätä tilaisuutta varten. Vappuna siis Kathmandun keskustassa tulee olemaan tajuton lössi ihmisiä heiluttamassa punalippuja. He ovat ilmoittaneet että mielenosoitus on rauhanomainen, mutta jos Nepalin armeija rupeaa väkivaltaiseksi tai muuten rajoittavaksi, he ovat kouluttaneet ennakkoon tuhansia sissejä mahdollista aseellista yhteenottoa varten. Nepalin armeija on hermona, ja vaativat maoisteja perumaan koko mielenosoituksen tyystin. Maoistit vaativat myös nykyisen pääministerin (joka muuten asuu samoilla nurkilla meidän kanssa) eroamista, mikä on yksi mielenosoituksen tavoitteista. Aseellisen yhteenoton lisäksi kuumotuksen aiheena on, että maoistit pitävät Kathmandussa lakkoa KUNNES pääministeri eroaa. Eli toukokuun ensimmäisestä alkaen tulee olemaan protesti ja lakko, joka jatkuu sitten kun tilanne jotenkin purkautuu. Tavalla tai toisella. Tätä varten iso osa kouluista (kuin myös meidän lasten koulu) on ollut lakossa jo puoli viikkoa, meidän kuulemamme mukaan sen takia että ne voivat majoittaa maaseudulta tulevia maoisteja lauantaita varten.

Vapun tunnelmat ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen, jos 28. päivään toukokuuta mennessä Nepalin perustuslakikomissio (tai vastaava) ei ole saanut laadittua kaikkia osapuolia tyydyttävää perustuslakia. Maoistit ovat jo uhanneet, että jos perustuslakia ei kuulu, he ottavat vallan, eli siis se minun mielestäni tarkoittaa kiltisti sanottuna sisällissotaa. Meille on ajastettu lento samalle päivälle. mikä on aika mielenkiintoinen sattuma. Sekä The Himalayan Timesissa että Kathmandu Postissa on joka päivä ilmoitettu deadline, eli kuinka monta päivää on jäljellä ennen kuin perustuslaki pitäisi olla valmis, mistä näkee myös kätevästi kuinka monta päivää on meidän lähtöön!

Samaan hengenvetoon voisi lyhyesti myös selittää Nepalin politiikkaa: maoistit ovat siis nykyään poliittinen puolue, jolla on eniten ääniä kuin millään muulla puolueella, mutta pienempien puolueiden (entisten kuninkaallisten) muodostama koalitio pitää kuitenkin valtaa. Tämä on hyvin epädemokraattinen tilanne, mikä on käytännössä monilukuiset köyhät vastaan pieni rikas eliitti. Kumpaakaan puolta on pasifistin vaikea tukea, sillä kummatkin hyökkäsivät raa'asti siviilejä vastaan sisällissodan, ja maoistit tuomitsivat monia "kansan tuomioistuimissa" "kansan vihollisiksi" (=kuolemantuomio). Nepalin armeija taas käyttäytyi kuten armeijat yleensä, ja teloittivat kokonaisia perheitä ihan vaan sen takia, jos he vain epäilivät heidän tukeneen maoisteja. Tästä taas nähdään että rauhaan on vain yksi tie, ja se ei kulje ylivoimaisen tulivoiman vaan väkivallattomuuden kautta. Tai voi myös sanoa että rauhaan ei ole tietä, vaan se on tie. Kumpi parempi.

Ja viimeinen asia: meillä on nyt taas vaihteeksi paljon uusia lapsia. Viimeaikaisimman laskennan mukaan meillä on 45(!) lasta, mutta kaikki eivät yövy lastenkodilla. Marich, Durga ja Buddhi asuvat työharjoittelupaikkansa lähellä, ja Jack 16-vuotiaana ei Nepalin lain mukaan saa asua lastenkodilla (hän yöpyy Pramilan luona). Tästä huolimatta täällä on ehkä eniten lapsia mitä täällä on koskaan ollut, ja ruokittavien määrä nousee kun lisätään vapaaehtoiset (tällä hetkellä kuusi, saimme muutamaksi viikoksi Uusi-Seelantilaisen Jackien) ja Aamaan perheenjäsenet. Kaikki vierailevat sedät ja tädit tulee myös aina ruokkia, tai muuten perhe kärsii huonosta onnesta. Vieraanvaraisuus on vakava asia!

Ja loppukevennys: Kävimme viimeistä kertaa uusimassa viisumin (Väestörekisterille kiitos ettei tarvitse enää astua siihen laitokseen!), ja tämä kerta oli ehkä kaikista mielenkiintoisin. Pieni ja laiha immigration officerimme oli miehekkäästi kello 9:30 aamulla maistissa, ja koska olimme ensimmäiset paikalle tulleet, saimme jonkinlaisen erikoiskohtelun. Tämä viinalle haiseva viiksiveikko hoiteli meidän viisumeita samalla kun istuimme katselemassa kiltisti jonottavia ihmisiä. Meitä yritettiin houkutella teelle ja officer sekoili päivien ja hintojen kanssa. Lopulta me maksettiin, saatiin viisumit (onneksi selväpäiseltä toiselta officerilta) ja sanottiin hyvästit ja kiitokset. Kieltämättä vähän kuumotti.

Ekstraloppukevennys: tätä kirjoittaessa Kaisla kävi tilittämässä, että nepalilaiset on tosi zen, koska Aamaa ja lapset on kokkaillut momoja jo puolet päivästä, ja lisää on tulossa. Momojen tekeminen on kai aika yksitoikkoista puuhaa, ja minä olisin kyllästynyt touhuun jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Tämä superäiti kuitenkin on kokkaillut kärsivällisesti kahdella kämäsellä kaasuhellalla momoja n 60 ihmiselle, ja vapaaehtoisten avustuksella tähän on mennyt ainakin 6-7 tuntia. Huh! Samaa nepalilaista kärsivällisyyttä pääsee ihailemaan myös liikenneruuhkissa, jossa ihmiset menevät jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, kun länsimaiset taas hyppivät seinille.


Iloksenne vielä Suomen suurlähetystön ohjeistus tuleville päiville:
Mikäli keskusteluissa ei päästä yhteisymmärrykseen ja suunnitellut mielenosoitukset ja lakot alkavat, suurlähetystö suosittelee:
-       varaamaan ruokaa, juomavettä, keittokaasua, polttoainetta noin viikon tarpeita varten
-       välttämään tarpeetonta liikkumista ulkona mielenosoitusten ja lakkojen aikana. Mikäli väkivallasta raportoidaan, emme suosittele ulkonaliikkumista ollenkaan.
-       välttämään joukkokokoontumisia, ja pitämään matalaa profiilia ulkona liikkuessa
-       varamaan erittäin paljon aikaa välttämättömiin matkoihin (esim lentokentälle johtavat tiet ja risteykset voivat olla täysin tukossa)
-       neuvomaan vartijoita, miten vastata mahdollisiin yösijatiedusteluihin
-       seuraamaan paikallista mediaa ja suurlähetystön tiedotteita


Kotiväelle kuitenkin huomio: syytä ei huoleen, eikä paniikkiin. Tänään me kokkailtiin tiibetiläisiä momoja aamiaiseksi ihan rauhallisissa tunnelmissa, ja elämä on ihan normaalia. Kyllä nämä asiat yleensä ratkeaa, ja vaikka ei ratkeaisikaan niin eletään ainakin ihan suurlähetystön nurkilla, ja ollaan monella tavalla ihan hyvässä turvassa. Peace.

Hyvää uutta vuotta (jo neljättä kertaa)!

Olemme nyt olleet taas vaihteeksi lastenkodilla, ja saimme luostaria ennen ja sen aikana ennakkotietoja tulevasta vapaaehtoisesta. Olemme tulleet siihen tulokseen että nepalilaisessa tiedonkulussa pitää kerätä usealta eri ihmiseltä tiedonmuruja, joista päätellään, palastellaan ja deduktoidaan oikea vastaus. Tammikuussa kuulimme, että tänne olisi tulossa kaksi suomalaista, ennen luostariin lähtöä tänne oli tulossa yksi Sudanista, luostarin aikana saimme kuulla että hän onkin Ruotsista, ja melkein heti sen jälkeen että hän on Sveitsistä. Olimme vähintäänkin kiinnostuneita siitä, kuka meitä sitten on vastassa.

Oikea vastaus: Aishworya Children's Homessa työskentelee yhteensä viisi vapaaehtoista, me kaksi, yksi ruotsalainen ja kaksi sveitsiläistä. Tadaa! Minut on taas ympäröity naisilla, mikä ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sveitsiläiset pölöttävät keskenään ranskaa ja me likaiset metsäläiset yritämme taas opetella sitä paremman väen kieltä. Tämän tutkinnon suorittaminen ei jää kesken sen takia, että ruotsia ei muka osata! Kuuden vuoden ruotsin opiskelun jälkeen saimmekin oikein kolme seitsemästä viikonpäivästä. Ensiviikolla etenemme ehkä kuukausiin. Suomea on taas vähän turha opettaa, kun ei riitä, että osaa jonkun sanan, vaan sitä pitää taivuttaa lähes sadalla eri tavalla ajasta, tilanteesta, tähtien asennosta ja seismisestä liikehdinnästä riippuen.

Luostarista tullessa juhlistettiin myös nepalilaista uutta vuotta 2067. Tämä on jo neljäs uusivuosi kymmenen kuukauden aikana: ensiksi oli newareiden, laakson alkuperäisväestön uusivuosi (vuosi taisi olla 1385 tai jotain), sitten kristillinen uusivuosi, tiibetiläinen Losar ja nyt tämä. Samana päivänä oli myös nepalilaisten äitienpäivä.


Ensimmäisenä koulupäivänä Aamaa auttoi siistimään lapset koulukelpoiseksi.

Samalla pyörähti myös käyntiin uusi lukuvuosi, ja lapset menivät kouluun pitkästä aikaa. Kaisla melkein tirautti kyyneleen kun meidän banaanit eivät enää ole esikoulussa, vaan ekalla luokalla! Anjana tosin pysyy vielä esikoulussa, ja uusi lapsi Robin siirrettiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ykköseltä esikouluun. Meillä on nyt uusia tulokkaita neljä, pikkujäbä Robin ja vanhempi tyttö Sumi, jotka ovat samasta kylästä mutta eivät kuitenkaan ilmeisesti sukua, kuten aluksi oletimme. Tänne tuli myös kaksi iltaa sitten kaksi vanhempaa jäbää, Adesh ja Raknaman. Näistä emme tiedä juurikaan mitään vielä, veljeksiä he ilmeisesti kuitenkin ovat.


Uudetkin lapset pääsivät heti kouluun.

Kuulimme mielenkiintoisia uutisia lastenkodin mahdollisesta tulevaisuudesta. Usalainen ex-vapaaehtoinen Claire suunnittelee Pramilan kanssa lastenkodin osittaisesta muuttamisesta esikouluksi, joka mahdollistaisi sen, että lastenkodin ei tarvitse olla riippuvainen lahjoituksista, ainakaan kokonaan. Itsensä rahoittava lastenkoti olisi ainoaa laatuaan koko Nepalissa! Tästä ollaan toistaiseksi vain puhuttu, eikä mitään oikeita juttuja olla tehty. Clairen mukaan koko lastenkoti pitäisi kunnostaa siistimmän näköiseksi, etenkin uutta maalia sisä- ja ulkotiloihin. Kuulemma nepalilaisten kanssa on muutenkin vaikea alkaa tekemään mitään tällaista projektia, kun usalainen pioneerihenki törmää seinään Pramilan "odotetaan ja katsotaan" -asenteen kanssa.


Minä ja Kaisla tehtiin lapsille voileivät kouluvälipalaksi.

Jonkinlaista pioneerihenkeä nepalilaiset kyllä osoittavat muissa asioissa. Eräs päivä kävellessäni kaupasta kuulin jostain kaukaisuudesta rysähdyksen, mutta koska en osannut oikein paikantaa sen suuntaa, annoin asian olla. Myöhemmin lapsia hakiessa meitä kohtasi hävityksen kauhistus: tien varrelta kaadetaan puita oksa kerrallaan, eivätkä ne ole mitään pieniä puita, vaan kymmenien metrien korkuisia ja erittäin paksuja puita. Niiden paksuja oksia pätkittiin yksi kerrallaan, ja keskelle tietä oli tietenkin kerääntynyt keskelle tietä kasoiksi. Hävityksen tästä tekee sen, että samalla sähköjohtoja oli pitkin poikin kadunvarsia, bussipysäkkitolppa oli kaatunut, yhdestä muurista oli lähtenyt pala ja oksia ja lehtiä oli talojen katoilla. Ilmeisesti työmiehillä oli niin kova hinku ja halu tuhota vanhat puut tienvarrelta, että sillä ei varsinaisesti ollut väliä mihin isot ja painavat oksat sattuivat laskeutumaan. Kukaan ei myöskään vaivautunut varoittamaan alta kulkevia ihmisiä vaikka puussa oli äijiä nyhertämässä oksaa, jonka ympäri saisin juuri ja juuri kietaistua kädet. Muutenkin koko projektin tarkoitus oli hyvin epäselvä. Onko se viimeinenkin vihreä pakko hävittää kaupunkeja kaunistamasta?




Ja vielä loppukevennys: huolimatta useiden ihmisten kielloista ja varoituksista, olen buukannut tulevalle lauantaille Aasian korkeimman, riippusillalta hypättävän, 160 metrin ja 10 kymmenen sekunnin vapaapudotuksen kohti kuohuvaa koskea benjiköyden jatkeena. Tästä ilosta maksoin 6600 rupiaa (n. 70 euroa) ja lähtö on lauantai-aamuna kello viisi. Vähän jännättää, mutta mielestäni minun on todennäköisempää kuolla bussimatkalla sinne, kun varsinaisesti hypätessä. Tai että kuolen kymmenen vuoden päästä syöpään näiden saakelin saasteiden takia.


Läksyjä tehtään koulun jälkeen tuntikaupalla. Lasten läksyapuna on usein paikalla nykyään myös ihan nepalilainen opettaja.



Lastenkodilla on myös käynyt aamuisin siinä puoli kuudesta tai kuudesta eteenpäin ihan joogaopettaja! Mikä olisi sen parempi tapa aloittaa päivä?

Rakas Buddha

From:
Kaisla Koskelainen,
Nepal

To:
Siddharta Gautama,
Nirvana



Rakas Siddharta Gautama, Valaistunut.
En ole aina tehnyt oikeutta opeillesi, ja haluan tunnustaa tämän sinulle.
Vaikka olenkin aina Vipassanan jälkeen yrittänyt meditoida kaksi tuntia päivässä niin olen luistanut tästä pienimmänkin vatsakivun tai vastaavan tekosyyllä. Ja vaikka neuvoitkin rakastamaan kaikkia tasapuolisesti olen silti kokenut välillä ärsytystä ja inhoa, ja rakkauttakin olen jakanut vain hyvin valittuihin kohteisiin...
Tunnustan sinulle, että viime maanantaina kärsiessäni elämäni ripulioksennuskuumetautia tunsin suurta ärsytystä kaikkia 200 munkkia kohtaan, joita yhtäkään ei näyttänyt kiinnostavan että olisin saattanut kuolla huoneeseemme yksin sairauteeni kun Petri oli ostamassa minulle antibiootteja Kathmandusta. Yritin kuitenkin ottaa sinusta mallia ja vain tarkkailla tätä tunnetilaa reagoimatta siihen (kuin myös vatsani pörinöitä ja kuumehoureitani), mutta voi Gautama kun se on niin vaikeaa! Erityisen hankalaa tästä teki että en millään toivoisi kuolevani (ainakaan yksin paskalta haisevaan luostarin huoneistoon), vaikka oletkin opettanut että kuolemaan tulee suhtautua neutraalisti. Olen myös tuntenut pettymystä itseeni ja muihin, kun kahden viikon jälkeen minkä vietin oppilaidesi kanssa, en saanut heitä kaikkia vieläkään ymmärtämään että peruna ei ole hedelmä ja äiti ei ole eläin eikä esine. Lupaan, että meditointini jälkeen ajattelen tasapuolisella rakkaudella entisistä oppilaistani. Toivon että elämän viisaus saa heidät paitsi lähemmäksi valaistumista, myös ymmärtämään että peruna on vihannes ja mielellään myös sen äitijutun.

Olen huono oppilas, mutta yritän parantaa tapani ja suhtautua esimerkkiisi vakavammin. Olenkin kantanut aina syntymäkaupungissasi vierailuni jälkeen mukanani kuvaa sinusta muistuttamassa minulle opeistasi. Vaikka luulenkin että kyseessä lienee vain symbolinen kuva, sillä epäilen että sinulla ei oikeasti ollut valtavia roikkukorvia ja nystyrätukkaa? Ei sillä että siinäkään olisi mitään pahaa, neutraalisti suhtaudun tähänkin!

Luulen että tänään olen taas päässyt askeleen verran eteenpäin opinnoissani. Vaikka olen valtaisan ripulikuumeoksennustautini jälkeen kärsinyt huonovointisuudesta, en tänään kertaakaan valittanut joutuessani istumaan ahtaassa paikallisessa bussissa, niin että vieressäni ikkunassa oli jonkun (tasapuolisesti häntäkin rakastamani) henkilön oksennusta, ja edessäni hattuhyllyllä jouduin katselemaan kuolleen kanan jalkoja. Tutkiskelin vain neutraalisti tuntemuksiani koko bussimatkan. Yritin parhaani mukaan kokea empatiaa: häntä kohtaan joka on joutunut oksentamaan ikkunaan, ja sitä kuollutta kanaa kohtaan joka joutuu matkustamaan tässä haisevassa bussissa kanssani. Toivottavasti hänellä on parempi seuraava elämä. Olenkin saavutuksestani aika ylpeä, mutta mielessäni herää epäilys että teenkö väärin reagoidessani tähän tunteeseen kirjoittamalla siitä sinulle?

Toivon paljon voimia ja rakkautta kaikille esimerkkisi seuraajille ympäri maailmaa. Erityisesti (mutta tasapuolisessa mielessä) Tiibetiin, toivottavasti kaikista kidutuksista ja nöyryytyksistä kärsiminen kymmeniä vuosia on antanut teille voimaa valaistua tässä elämässä tai ainakin paremman seuraavan elämän. Jos joudutte tyytymään parempaan seuraavaan elämään, niin toivon että pääsette paikkaan jossa ei tarvitse juoda voiteetä, koska sairauteni jälkeen olen todennut sen olevan niin kammottavan pahaa että toivon ettei kenenkään tarvitsisi sitä väkisin juoda, ja saavan siitä tarpeettomia negatiivisia tunteita tarkkailtavaksi.

Just observe.

Tasapuolisella rakkaudella,
Kaisla



Löysimme mäiltä luolan päivää ennen lähtöä Pharpingista


...ja tämän jälkeen nautimme sivistyneesti inkivääriolutta rinteellä jossa tuoksuttelimme yhtä Nepalin ominaishajua:roskaaroskaaroskaa.




Kaikki eivät epäonnistunut surullisesti kokeessamme! Wuhuu!



Munkit ja ei-munkit voivat leikkiä yhdessä hiekkaleikkejä


Petri ja kultainen patsas (kuka muistaa kuka on kuvattuna luostareiden patsaissa aina Buddhan hänestä katsoen oikealla puolella? Minä en ainakaan)


Kaisla ja maalaus



15 metrinen kultainen Buddha...


Munkkienkin pitää tiskata

Luostarielämää

Viime maanantaina, pienen säädön jälkeen aamu kahdeksan viisitoista lähdettiin ajelemaan pitkin hurjia mäkiteitä kohti Pharpingin kylää. Silmissämme kiilteli kuvat luksusmajoituksesta, ja herkullisista ruuista. Olimmehan kuulleet moneen kertaan kuinka Nepalin luostarit on niin rikkaita, ja kerran yhden kokemuksenkin vapaaehtoistyöstä luostarista. Vajaan tunnin ajon jälkeen päädyimme sitten Neyndotashi Choeling Monasteryyn (paitsi että siinä vaiheessa emme vielä tienneet minkä nimiseen luostariin olimme tuleet, informaation kulku nepalissa *sydän*). Täällä meitä vastassa piti olla henkilö jonka nimi on vähän niin kuin Rafting, mutta hän ei ollut. Siksipä saattajamme ICYE:ltä keksi meille huoneen, jossa voimme säilyttää tavaroitamme kunnes tämä Koskenlasku tulee paikalle, samalla kiersimme katsomassa alueen läpi. Kun tämä saattajamme sitten pian lähti, jäimme tähän huoneeseen odottamaan Koskenlaskua saapuvaksi.


Kuva: munkit värittää

On vaikea kuvailla miten levällään huone oli. Lattialla oli maalitahroja ja muita epämääräisiä läiskiä, sänkyjen alla oli nyrkinkokoisia pölypalloja, nurkissa oli kuolleita kärpäsiä, kaoottisen ja pölyisen sängyn vieressä on edellisen vapaaehtoisen roskia (hän oli ilmeisesti saksalainen, sillä seinällä roikkui saksankielinen euroopan kartta) ja ovenraosta kurkisti päästäinen, joka ei kuitenkaan uskaltautunut huoneeseen sisään. Tällöin kello oli jotakuinkin kymmenen. Noin kello viisi lähdemme harhailemaan ulos, miettien että kiinnostaakohan ketään täällä meidän olemassaolo kun yht´äkkiä meitä vastaan kävelee tyyppi joka sattuu kysymään että olemmekohan me vapaaehtoisia. No kyllä olemme! Hän kysyy missä huoneessa olemme, ja näytämme hänelle, ja yritämme selittää että meidän ei kai kyllä pitänyt jäädä tähän huoneeseen... Mutta tämä tyyppi rientää jo hakemaan meille petivaatteita levällään oleville sängyille. Saamme juuri ja juuri kysyttyä meille avaimen ja lukon huoneen oveen ennen kuin hän jo kiitää kohti mustaa aukkoa, mistä lienee tullutkin kun häntä ei monesti senkään jälkeen ole näkynyt.

Seuraavana päivänä yritämme alkaa opettamaan. Olemme vähän pulassa, sillä emme ole saaneet keneltäkään avainta kirjaston oveen jossa luostarilla säilytetään kaikkia opetusvälineitä, sisältäen tällaiset mitättömät pikku jutut kuin taululiitu ja oppikirjat. Opetamme koko 8-12 opetusjakson kirjoittaen lapsille käsivoimin harjoituksia vihkoon. Lapsia on luokalla noin kymmenkunta, ja ensimmäiset heistä on aina jo valmiita ennen kuin olemme edes ehtineet kopioida tehtävää kaikille. Jes.


Kuva: Petri opettaa

Seuraavana aamuna olemme itkun partaalla. Olemme nyt kaksi päivää yrittäneet saada avainta kirjastonoveen munkeilta, jotka selkeästi eivät joko puhu englantia tai muusta syystä halua kommunikoida meidän kanssamme. Tunnin pitäisi alkaa, mutta minä sanon että en aio mennä pitämään toista tuntia ilman mitään välineitä. Pitää sitä liitu ainakin saada.
Soitamme ICYE:n vastaavallemme henkilölle. Hän ei vastaa. Soitamme opettajallemme joka opetti meille elokuun alussa nepalia, wuhuu, hän vastaa! Selitämme tilanteen, ja hän lupaa tulla käymään jos asia ei ratkea. Tässä vaiheessa lapset jo kolkuttaa ovella: "No English?". Joo, tullaan kun saadaan kirjaston avain. Vartti tästä niin saadaan avain kouraan.

Kysymys: Kuinka hankalaa on luostarissa saada avain opetusvälinevarastoon?
Vastaus: Hyvin hankalaa, MUTTA ei mahdotonta!

Okei, tän jälkeen asiat on alkanut mennä ihan hyvin. Mutta täytyy mainita että hehkutukset Nepalin luostareiden rikkauksista tässä tapauksessa yltää vain Gompaan, jossa on hiton iso kultainen (tuskin koko kultainen kuitenkaan) Buddha patsas, ja muita hienoja juttuja. Asuinsijat on rakennettu arkitehtuuriseksi ihmeeksi niin että tästä muodostuu joka päivä varsinainen tuulitunneli, ovet paukkuu rytinällä ja käytävillä sekä huoneissa leijuu ihana urean ja ulosteen tuoksahdus. Näistä viehkeistä tuoksuista saat nauttia myös visiteeressasi ovettomissa ja likaisissa suihkuissa julkisessa vessatilassa. (Petrillä on ollut nuha, joka estää häntä haistamasta mitään. Siunattu mies!)


Kuva: Tältä näyttää Gompa aamuauringon valossa

Mitäs sanoisin ruuasta? Aamupalaksi nautimme seitsemän aikaan kuivaa tiibetiläistä leipää hillolla tai ilman. Jos mietit miltä tämä herkku maistuu, niin se maistuu about samalta kun teet leivän vehnäjauhoista ja vedestä etkä lisää mitään ja paistat paistinpannulla. Tämän seurana nautimme teetä joka ilmeisesti on tiibetiläistä voiteetä. Tätä en voi kuvata muulla sanalla kuin "omituista".
Kahdeltatoista syömme lounasta, joka on toistaiseksi lähes poikkeuksetta ollut riisiä jonka seurana on kummaa vihreää, vähän limaiselta maistuvaa juttua missä ei ole muuta maustetta kuin lievästi vihreää chiliä. Tästä vihreästä ällölöllöstä tulee minulle mieleen jotkut vipassanaruuat, ja en pidä siitä ollenkaan. MUTTA luostarilla on oikeaa daalia, missä on oikeasti linssejä! Siitä tykkään.
Illalliseksi klo 17:30 on riisiä ja yleensä vähän parempaa currya, missä saattaa olla kukkakaalia ja perunaa. Se on namnam.

Kysymys: Onko Kaisla ja Petri kuullut virheellistä informaatiota Nepalin luostareiden överirikkauksista TAI onko Kaislalla ja Petrillä vain huono tuuri?
Vastaus: Ehkä. Ehkä. (lisää tähän intialainen "head wobble" eli päänheilutus)


Mitä muuta? Luostari ei itseasiassa ole Pharpingissa, vaan Bhanjangissa. Täältä kävelee noin 40 minuuttia Pharpingin kylään. Täällä on monia muitakin luostareita, ja alueella elää paljon tiibetiläisiä (kuin myös tässä luostarissa). Täältä on kauniit näkymät Kathmandun laaksoon, ja täällä tuulee reilusti - johtuisko koska olemme mäen päällä? Pharpingin kylä on meistä kiva paikka, ja varmaan olis aika hyvä mahdollisuus sellaisille matkaajille jotka haluaisivat nähdä vähän Nepalin kyläelämää, mutta joita ahdistaa matkustaa koska kylissä ei keskimäärin ole kauheasti guest houseja, ravintoloita ja sensellaista.


Kuva: Peltonäkymä etelässä, näin se maa ryöstöviljellään ja aavikoituu. Mutta näyttää se silti nätiltä.

Valituksesta huolimatta tykätään olla täällä. Tämä on varmasti ihan mukava tapa viettää vielä reilu viikko, ja tän jälkeen osaa katsoa Aishworya elämääkin uudessa valossa. Erityisesti minua yllättää että minusta on ihan mukavaa opettaa, siis se on ihan yllättävän mukavaa! Kuka olis osannut arvata että minusta on mukava kirjoitella liitutaululle ja mennä neuvomaan kun joku kysyy "Miss" (tai valitettavasti ehkä vielä useammin "Madam")? Petriäkin on puhuteltu ensimmäistä kertaa "Sir"iksi, mikä on saanut hänessä parran kasvamaan ja halun kilpailla toisten urosten kanssa.

Kysymys: Ovatko Petri ja Kaisla ottaneet sokkona riskin, hylänneet cityelämän ylellisyydet karuun kyläelämään, kohdanneet odottamattomia vaikeuksia ja kuitenkin saaneet aikaiseksi miellyttävän ja palkitsevan kokemuksen?
Vastaus: Kyllä! Jee.