Voluntarily yours

Paratiisista länteen

2010-06-18T14:40:00.006+05:30

Meidän lentomme oli määrätty lähteväksi 28.5. kello 20:30, ja viikko tätä ennen tuntui kulkevan kuin juna eteenpäin. Kovin montaa kertaa ei ollut enää sellaista oloa, että aika matelee, päinvastoin. Yritimme pitää itsemme kiireisinä, jotta emme huomaisi ajan kulkua, mutta osasi se silti aina yllättää. Kun ilta alkoi hämärtyä, ja oli aika mennä nukkumaan, ei voinut kuin vain kelailla kuinka sekin päivä oli ohi, ja lähtöön oli enää X päivää ja XX tuntia. Välillä taas lähtö tuntui epätodelliselta, ja Suomi joltain kaukaiselta, eksoottiselta maalta johon vain mennään käymään. Tuntui, että oltiinhan me Nepalissa oltu aina, miten sieltä muka nyt osaisi lähteä?

Mielenkiintoista oli, kuinka 10 kuukauden jälkeen epätavallisista, omituisista ja shokeeraavistakin asioista oli tullut arkipäivää. Oli helppo kuvitella, kuinka nepalilaiset eivät yleensä reagoi kovin voimakkaasti köyhyyteen ja kurjuuten jota he näkevät joka päivä. Tiedätkö sen tunteen, kun olet koko ikäsi kävellyt samaa kinttupolkua kouluun tai ajat autolla työmatkaasi, ja aivosi menevät autopilotille? Sama oli alkanut käydä Nepalissa, ja mikään ei osannut enää yllättää: ei mätien kasvisten haju kasviskojulla, ei karvalakkimallien karvalakkimallit riksoista, ei tyyppi joka kantaa yksin selässään valtavaa jääkaappia, ei munkki iPodin kanssa, ei köyhyys eikä kurjuus. Se oli tavallista elämää Nepalissa, eikä enää kelaillut samoja asioita kun kelasi juuri maahan tultuaan.

Mitä me sitten tehtiin viimeinen viikko? No, teimme ruokaa lapsille pariinkin otteeseen, kävimme museossa (nepalilaisilla on selkeä asefetissi, kokonainen kerros lähes pelkästään aseita) muutaman lapsen kanssa, piirsimme, hengailimme, shoppailimme ja kävimme 4D-teatterissa. Varmaan tuo viimeinen kohta hämmentää eniten, joten voin selittää sitä parilla lauseella. 4D tarkoittaa 3D-elokuvaa, jossa on myös erilaisia astiärsykkeitä kuten huojuvaa tuolia, hajuja, vesiroiskeita, jaloille läpsimisiä ja selkä- ja perskutittimia. Lipulla sai nähdä kaksi noin 15 minuutin leffaa, jotka olivat lähinnä fiilistelyä 3D-tekniikalla ja kaikilla mahdollisilla aistiärsykkeillä. Eipä siitä muuta jäänyt käteen kuin kokemus ja päänsärky.

Pidimme läksiäiset 27. päivä, jotta voisimme ottaa ihan rauhassa sen 28. päivän. ICYE kyllä kovasti yritti houkutella meitä Kalankiin ICYEn hostelliin viimeiseksi yöksi, ikään kuin me muka haluaisimme väkisin pois lastenkodilta. Elimme myös lakkouhan alla, mutta onneksi lakkoa ei tullut ainakaan meidän maassaoloaikanamme. Olimme siis loppuun asti lastenkodilla, ja lähdimme muodikkaasti taksilla pois, lähes kaikkien lasten vilkuttaessa meille hyvästit. Ne eivät olleet onneksi mitkään itkuparkujäähyväiset, vaan kaikki olivat vain haikeita mutta iloisia siitä että olimme tulleet niin pitkäksi aikaa. Itselle kyllä nousi pala kurkkuun viimeistään siinä vaiheessa kun lastenkoti katosi näkyvistä. Ei sitä voi oikein sanoin kuvailla, se pitää itse kokea.

Tässä tulee muuten nyt sitten tärkeä huomio. LENTOKENTTÄVEROA EI NEPALISSA OLE. Se otettiin pois käytöstä jo edellisenä vuonna, mutta ne saattavat vielä vaatia sitä. Meiltä ei tosin vaadittu, mutta summa vaihtelee siitä alkuperäisestä 1130 rupiasta 1600 rupiaan. Älä alistu tällaiseen kusettamiseen, ihminen. Muuten matkustamisesta ei ole kovin paljon sanottavaa. Viimeistään aamuyöstä oli jo sellainen väsymys päällä etten tajunnut oikein mistään mitään, ja lentokentät ovat aina sekavia ja ahdistavia paikkoja. Kaisla sentään sai nukuttua Abu Dhabi – Münich –välillä, minä sanoin pyh ja pah sellaiselle toiminnalle, kun Etihadin viihdytysjärjestelmässä oli hyviä leffoja ja Led Zeppeliniä.

Viimeistään Münich – Helsinki-Vantaa –lennolla alkoi tulla todeksi se tosiasia, että kohta ollaan Suomessa, ja ympärillä alkoi jo kuulua härmää. Finnairilta jäi tilaamatta meidän vegesafkat, mutta se nyt ei ollut Finnairin lentoruokien tason tuntien iso menetys, pikemminkin helpotus. Alas tullessa tunsin myös jotain mitä en ollut aikaisemmin tuntenut: hirveää korvasärkyä koneen laskeutuessa. Oliko Finnairin kone paineistettu päin helvettiä vai oliko kipu enteellistä? Ja mitä meitä odottikaan astuessamme koneesta ulos? +13 astetta ja vesisadetta. Kiitos Suomi, Nepalin +30 ja pilvetön auringonpaiste olivatkin niin epämukavaa.

Nyt olemmekin olleet Suomessa pari viikkoa. Meni hetki akklimatisoitua kulttuurisesti tähän ympäristöön. Kun pistin huoneeseen valot päälle, iloitsin, että tulee sähköä... Ja sitten tajusin että sitä tulee aina, koko ajan, 24/7. Sama kävi myös veden kanssa. Ja kun vessan valo tuli viiveellä niin automaattinen reaktio: jahas, ei sähköä. Aasian matkaaja huomaa myös heti selkeät erot hinnoissa. Sairaalan kahvilan baageli ja musta kahvi 3,50 €. Siis mitä ihmettä? Samalla summalla Nepalissa söisin itseni ähkyyn ja saisin vielä tähteistä evästäkin. Samassa kahvilassa asetuin automaattisesti kassan viereen että voin tilata sen ylihinnoitellun kahvin ja mutusteltavan, mutta muistinkin että olemme itsepalvelun luvatussa maassa. Liikenne on myös oikeanpuoleista, mutta en ole ainakaan vielä ajanut vastaantulevien kaistalla, paitsi ohittaessa.

Meillä oli myös Nepalissa paha tapa puhua hyvinkin henkilökohtaisista asioista hyvinkin julkisilla paikoilla, kun eihän meitä kukaan ymmärtänyt. Harmittaa vähän ettei meillä ole enää meidän omaa salaista kieltä, eikä voi kommentoida toiselle suomeksi enää mitä sattuu, tai avautua kakkaongelmistaan täpötäydessä bussissa. Ollaan sitä myös taas yhteiskunnan alimmalla asteella, kun meitä ei enää tulla paapomaan rikkaina turisteina. Köyhää opiskelijaa katotaan kun halpaa makkaraa, etenkin jos tällä on rastat ja nahkarotsi. Toisaalta onhan sitä nyt täällä kaikki kaverit (joita en ole yhtään ehtinyt tapaamaan) ja tietenkin perhe ja eläimet. Heti on hirveät juorut menossa, että kuka nyt meni kihloihin, toi sai kakaran, kuka erosi ja miksi, joku muutti ja joku pääsi opiskelemaan, ja toikin värjäsi tukkansa vihreäksi, ihme hippi. On se elämä Suomessa ihmeellistä. Kyllä tämä alkaa varmasti aika pian nyppimään.

Mitään ihmeellistä maata järisyttävää kulttuurishokkia ei kuitenkaan ole tullut. Ollaankin toisaalta pidetty itsemme kiireisenä, minä murehtiessani kadonnutta ajokorttia ja ravaamalla lääkärissä (syytettynä on giardia) töiden lisäksi, ja Kaisla paiskimalla töitä kasvihuoneilla ja iltaisin kokkaamalla, leipomalla ja virkkaamalla.

Tässä oli siis meidän reissu Nepaliin ja takaisin. Toivottavasti lähtevät vapaaehtoiset tai muut travellerit saivat tästä jotain irti. Tätä oli ilo kirjoittaa ja saada kommentteja.

Elämä jatkuu nyt kokemusta rikkaampana.

Viimeisinä päivinä iski sadekausi.

Suitsukekasa Boudhanathissa.

Boudhanathin stupa.

"Bob for apples." Pienimmillä oli tosin turhan pieni suu tähän hommaan.

Muutama kilo naania, vain vähän yli yhdeksan euroa! Lähes 50 ihmiselle!

Meidän läksiäiskakku.

Viimeisenä iltana Boudhassa, sytytettiin öljylamput.

Kaisla sai hennat käteen, taiteilijana sveitsiläinen Maggy.

Ja kakkua ei enää ollut!

Lapset saivat jumalien kuvia lahjaksi.

Buddhalaiset vetävät rukoilumaratonia Boudhanathissa.

Tajuton lössi ihmisiä Boudhassa, ja kaikki vetävät rundia stupan ympäri.

Hikeä ja rakeita Pokharassa

2010-05-24T12:07:00.004+05:30

Päätimme jo ennen lakkoa lähtevämme viimeiselle reissulle ja viralliselle lomallemme Pokharaan. Tämä oli jo kolmas visiittimme, tai periaatteessa neljäs, kun rentouduimme siellä muutaman päivän trekkauksen jälkeenkin.

Kuva: Tämä ei ole lakko, Pokharassa on vaan vähän väljempää. Kuva tosin otettu joskus n. yhdeksältä aamulla milloin monet turistit vielä nukkuu.

Visiittimme ei ollut kovinkaan paljon erilaisempi kuin aikaisemmilla kerroilla marras-joulukuussa. Kävimme osittain samoissa ravintoloissa, asuimme hyvin samankaltaisessa guest housessa (Penguin Guest House, 300 rp suihku + iso sänky) kuin aikaisemminkin ja teimme pitkiä kävelyreissuja. Yksi asia mikä oli kuitenkin erilaista, oli sää. Emme ole aivan varmoja kuinka lämmin tarkalleen ottaen oli, mutta voi sanoa että ainakin 30-35 astetta oli myös varjossa, ja ainakin siinä saunassa, joksi hotellihuoneemme muuttui. Kaiken lisäksi ilma Pokharassa oli jatkuvasti kosteannihkeää. Yölämpötila seikkaili siinä 18-20 asteen tienoilla, mutta illalla nukkumaanmenon aikaan saattoi olla vielä reilusti yli 20 astetta. Tämä teki elämästä aika hankalaa, kun oli koko ajan kuuma, eli koko ajan veto poissa. Kohonneet lämpötilat houkuttelivat ötököitä, kuten hyttysiä ja bedbugeja, eikä muutenkaan nukuttanut öisin kuumuuden takia. Meillä oli kyllä huoneessa tuuletin, mutta se piti niin kovaa meteliä että Petri ei pystynyt nukkumaan sen ollessa päällä. Päivisin taas ei monesti ollut sähköjäkään.

Kuva: Joku uhmaa sadetta.

Suurissa lämpötiloissa oli positiivinenkin puoli. Iltaisin alkoi usein ukkostamaan ja satamaan vettä, mikä teki ilmasta ainakin hetkeksi viileän. Saapumispäivänämme satoi hiukan rakeita ja saavillisen vettä per neliö päälle, mutta kunnon raemyrsky iski vasta toisena päivänä. Silloin satoi 1-2 cm kokoisia jääpalloja, joka sai guest housen sisäpihan peltikaton kuulostamaan Mayhemin keikalta. Sitä kesti vieläpä kauan, kun usein rakeita tulee sen viisi minuuttia. Sadetta tuli sitäkin enemmän, muuttaen tien joeksi. Täältä olisi todellakin päässyt vesireittejä pitkin pakoon! Nämä sadekuurot olivat kuitenkin lyhytaikaisia, ja parin tunnin päästä oli aina yhtä kuuma kuin ennenkin. Tätä kuitenkin Nepalin sadekausi yleensä tarkoittaa: vettä voi tulla hirveitä määriä kokonaisuudessaan, mutta se yleensä rajoittuu siihen muutamaan tuntiin päivässä, joilloin hanat on väännetty auki. Bussimatkat tähän aikaan ovat myös lähes yhtä helvettiä, joten jos on taipumusta matkapahoinvointiin. Jos taskusta löytyy vähän ekstraa, kannattaa buukata ilmastoitu bussi. Ainakin yhdestä paikasta ilmastoitu bussi maksoi vain satasen (rupioissa) enemmän, mutta otimme silti jotenkin refleksinä sen halvimman mahdollisen vaihtoehdon (400 rp,), mutta saatiin tällä kertaa kuitenkin matkustaa ihan uutuutta hohtavalla bussilla. Sniiduiluvinkki: saksalainen vapaaehtoistoverimme vinkkasi, että paikallisilla mikrobusseilla pääsisi halvemmin ja nopeammin Pokharaan asti. Kannattaa siis varmaan tutkia mahdollisuutta. Onnettomuustilanteessa mikrodösät tosin ovat vain peltisiä ruumisarkkuja, joten itse luotamme enemmän ison bussin voimaan ja kokoon. Vaikka eihän voimasta ja koostakaan mitään iloa ole jos sattuu kolarin tiimoilta lennähtämään rinteeltä alas, valtaosa Nepalin teistä kun menee korkeiden mäkien rinteillä, mistä pudotus saattaa olla jyrkkä.

Kuvat: Raemyrskykuvia

Petrin benjihypyn tiimoilta minäkin halusin tehdä jotain hurjaa, tai vähän bussimatkaa hurjemmalta tuntuvaa, ja buukkasin lähes heti tandem-riippuliidon. Itse riippuliidosta vastaa siis koulutettu lentäjä, joten matkustajan tehtäväksi jää vain pitää vatsan ja suolen sisällöt sisällään (kiinalaiset ei kuulema suoriudu tästä kovin hyvin). Tämä lysti maksoi 100 dollaria eli 6800 rupiaa eli noin 70 €, mikä siis oli kalliimpi kuin Petrin benjihyppy (n. 80 dollaria). Benjihyppy tosin kesti vain 7 sekuntia, kun taas riippuliidossa liidellään puoli tuntia taivaalla (vaikka tosin samaan hintaan benjihypystä kuului lounas). Riippuliito ei ollut niin hurja kun aluksi kuvittelin: siinä tuli kyllä vähän huono loppuvaiheilla (mikä sekin taisi johtua siitä että olin itsepintaisesti kieltäytynyt juomasta paljoa vettä peläten että iskee tyhjentymistarve kesken liidon), mutta muuten siinä vain istuskellaan ja heilutellaan jalkoja kauniita maisemia katsellessa. Hurjinta oli lähtö, missä pitää ensin kävellä, jotta se varjo alkaa nousta tuulen voimasta, ja sitten juosta että päästään ilmaan. Petrille tuli mahdollisesti monin verroin huonompi olo, kun kameramiehenä hän seurasi minua "kiitoradalle" ja laskeutumispaikalle tietä myöten. Minibussissa oli törkeän kuuma, ja se kulki äkkijyrkkiä serpentiiniteitä mäen rinteitä alas. Petrin oloon tosin vaikutti myös se, että hän veti koko Pokhara-reissun ajan antibiootteja, joista tuli usein huono olo jo valmiiksi. Joo, tämäkin ripuli on jo ohi. Olin kuitenkin tyytyväinen että tein sen, ja nyt me ollaan tehty kumpikin jotain extreme-juttua Nepalissa.

Kuvat: Riippuliitoa. Ekassa kuvassa olen minä!

Yleisesti ottaen oli kiva, että pääsimme taas Pokharaan. Kaupunki on paratiisi verrattuna Kathmanduhun, joka on liian saasteinen ja monesti liian stressaava. Tästä siis matkavinkki nro 1: älä jumitu Kathmanduhun! Kuumuudesta huolimatta Pokharassa oli hienoa myös se, että oli off-season, ja useimmat hinnat olivat alhaalla, ja turisteja ei ollut juuri ollenkaan. Silti kaikki kaupat olivat kuitenkin auki, eikä saatu ravintolaruuista ripulia, vaikka maistettiin kerran jopa jäätelöä. Matkavinkki nro 2: matkustele myös turistisesongin ulkopuolella. Sää ei välttämättä ole maailman paras, mutta tuot tuloja myös niille kauppialle ja turistityöläisille, jotka yrittävät selviytyä seuraavaan sesonkiin asti. Turistialueilla on muutenkin mukavan väljää ja saat varmasti valittua juuri sen parhaimman paikan ravintolassa tai ihannehuoneesi halvalla.

Pieni lepo ja rentoutuminen auttaa jaksamaan myös lastenkodilla, eikä ruuasta ja asumisesta tarvitse maksaa. On myös päivittäinen rutiini johon tulla takaisin. Täällä on myös muille vapaaehtoisille hyväksi, jos he saavat enemmän tilaa. Olemme huomanneet, että mitä vähemmän vapaaehtoisia, sitä tehokkaammin he toimivat. Tämä oli suora kokemus meidän sveitsiläiseltä vapaaehtoiselta, joka sai olla nyt yksin sen kuusi päivää jonka olimme poissa tai ainakin poissa suurimman osan päivästä.

Ohjelmamme Nepalin ICYE:n kanssa on myös loppumassa. Ennen Pokharaan lähtöä meillä oli viimeinen tapaaminen, ja saimme osallistumistodistuksen. Meidän 10 vapaaehtoisesta oli jäljellä vain viisi viimeiseen tapaamiseen, sillä kaikilla ei ollut 10 kuukauden ohjelmaa, tai sitten ohjelmaan tuli muita ongelmia. Esimerkiksi italialainen vapaaehtoinen oli muutama kuukausi sitten kidnapannut lapsen lastenkodistaan keskellä yötä pelastaakseen lapsen sieltä, ja vienyt sen toiseen orpokotiin. Syy tälle oli luultavasti mm. se, että lapset eivät saaneet joka viikko lämmintä suihkua (koko Nepal kylpee kylmässä suihkussa luonnollisesti) ja että lapset eivät saaneet joka päivä lihaa (yleensä sitä syödään juhlaherkkuna). Lastenkodissa oli kuulemma myös muitakin "ongelmia", mutta luulemme, että hän ei vain ymmärtänyt Nepalin olevan kolmannen maailman valtio, joka ei vain ole tarpeeksi rikas länsimaisiin standardeihin lasten huollossa.

Lapsi saatiin palautettua lastenkotiinsa, ja sen pitäjä uhkasi poliisitoimilla, mutta projektikoordinaattorimme meni väliin ja lupasi lastenkodin johtajalle kompensaation tästä sotkusta. ICYE järjesti tälle vapaaehtoiselle sitten itsenäisen asumisen, josta hänen lähtiessään ICYE joutui maksamaan lisää korvauksia, sillä asunto oli jätetty tosi huonoon kuntoon. ICYE oli myös maksanut mm. kaasuhellan ja muita tarvikkeita ruuanlaittoa ja elämistä varten, jotka olivat jätetty myös hirveään kuntoon. Yhteensä projektikoordinaattorimme oli upottanut tähän vapaaehtoiseen 4000 euroa, eli lähes yhtä paljon millä saimme 40 lapselle täyden hammashoidon. Tämä vapaaehtoinen ei ollut myös edes omilla rahoillaan Nepalissa, vaan EUROOPAN KOMISSIO oli maksanut ohjelmamaksun Italian ICYElle. Hyvään tarkoitukseen olivat menneet rahat, joo! Meillä oli saksalaisten kanssa ollut omana piilovitsinämme, että pohjois-eurooppalaiset ovat enemmän maan- ja käytännönläheisempiä kuin etelä-eurooppalaiset, jotka elävät omassa maailmassaan, ja pitävät tätä maailmaansa ihanteena muulle maailmalle. He saavat tulla vaikka tunnin myöhässä, olettaa että joku muu korjaa heidän sotkut tai vaikka "pelastaa" lapsen lastenkodilta jos siltä tuntuu. On tosin epäreilua tehdä tällainen yleistys, mutta kyllä se siltä silloin tuntui tavattuamme sen joukon espanjalaisia ja italialaisia vapaaehtoisia, joiden kanssa meillä (Suomi + Saksa) oli massiivinen väittely ihmisarvoisesta asumisesta.

Viime lauantaina juhlittiin Pramilan synttäreitä. Tämä päivä oli myös monille muillekin lapsille tärkeä päivä, sillä jos lapsen syntymäpäivää ei tiedetä, hänelle annetaan Pramilan syntymäpäivä koulupapereihin. Me eletään taas lakonuhan alla, kun jokin aika sitten puhuttiin että 25 päivä saattaa alkaa pitkä lakko, mutta Pramila on lohdutellut että se luultavasti alkaa vasta 29. päivä. Enää eivät maoistit kuulemma aio asettaa loputonta lakkoa, eikä ainakaan niin että se olisi täysiverinen yleislakko. Sunnuntaina päästiin parin kouluun menemättömän lapsen kanssa kansallismuseoon ja torstaina juhlitaan meidän lähtöä. Mutta aika leppoisasti nämä viimeiset päivät kuitenkin menevät, ei sitä valtaosan ajasta edes pysty pitämään mielessä että kohta lähdetään ja viimeiset hetket on nyt meneillä.

Petri ilmoittaa että vaikka hän lupasi palata asiaan Nepalin politiikasta ja todellisesta tilanteesta niin hän ei ole vielä saanut sen yhdysvaltalaisen journalistin yhteystietoja, miltä olemme toistaiseksi saaneet toisen käden tietoja tilanteesta. Eli palataan asiaan myöhemmin.

Kuva: Roskaruokaa myös lehmille.

Seportaasi: 6 päivää lakkoa

2010-05-10T13:16:00.004+05:30

Suomalaisten on ehkä vaikea kuvitella miltä tuntuu kun kaikki, siis ihan kaikki paikat on kiinni, eikä liikennettä sallita (edes polkupyöriä). Nepalissa me koimme taas kerran Nepali Bhandan, yleislakon joka ulottuu kaikkiin mahdollisiin elämänalueisiin. Bhanda ei ole ensimmäinen laatuaan, jonka olemme kokeneet, sillä muistatte varmaan kuinka joulukuussa hehkutimme kolmen päivän yleislakosta. No, nyt meillä oli kaksi kertaa pidempi.

Lakko oli tällä kertaa paljon mielenkiintoisempi kuin joulukuussa, ja lehtiä tuli luettua joka päivä. Erityisen rankan yleislakosta teki sen, että kenelläkään ei ollut mitään hajua kuinka pitkään se tulee kestämään. Joulukuussa sentään ilmoitettiin, että pidetään kolmen päivän lakko. Tällä kertaa asetettiin loputon lakko, joka lopetetaan kun maoistien vaatimuksiin suostutaan. Nämä vaatimukset siis olivat, että pääministeri Madhav Kumar Nepal eroaa ja uusi hallitus muodostetaan, jossa maoistit suurimpana puolueena ovat johdossa. Tilannehan siis oli, että Nepalin Kongressi (Nepal Congress, NC) ja Nepalin Kommunistinen Puolue - Yhdistyneet Marxis-Leninistit (United Communist Party of Nepal - United Marxist-Leninist, UCPN-UML) ovat kaksi johtavaa puoluetta Nepalin hallituksessa, ja niiden muodostama koalitio jyräsi Maoistit (United Communist Party of Nepal - Maoist, UCPN-Maoist). Vähän sama jos SDP saisi 40 prosenttia äänistä, mutta Kokoomus ja Keskusta saisivat kukin vain 25 ja 25 prosenttia, mutta liittoutuisivat keskenään muodostaakseen oman hallituksensa. Nepalissa ei ole ainakaan minään merkittävänä puolueena oikeistolaista puoluetta, vaan keskustalainen (NC), lievästi vasemmistolainen (UCPN-UML) ja äärivasemmistolainen (UCPN-Maoist).

Maoistit siis haluavat korjata tilanteen, mieluiten mahdollisimman suurella voimannäytöllä. Vappuna maoistit pitivät massiivisen mielenosoituksen, johon osallistui tajuton lössi ihmisiä. 28. huhtikuuta maoisteja oli pääkaupungissa 150 000, ja vappuun mennessä maoisteja odotettiin tulevan 500 000. May Dayna puoli miljoonaa ihmistä ihmistä marssi 18 kohdasta pääkaupungin reunoilta keskustan Ratnaparkiin kuulemaan puolueen johtajan Pushpa Kamal Dahalin ("Prachandan") puhetta. Suomessa uutisoitiin, että "tuhannet maolaiset" marssivat kaduilla, mutta todellisuus taisi olla vähän toinen ainakin Nepalin omien lehtien mukaan. Me emme itse todistaneet yhtään vapun mielenosoituksista, sillä teimme töitä (mitäs muutakaan voisi tehdä työläisten omana päivänä?).

Toisena päivänä alkoi sitten lakko. Me emme sentään lakkoilleet, ja koko lakko ei suoraan vaikuttanut meidän arkeemme lastenkodilla. Melkein pystyi kuvittelemaan, ettei koko lakkoa ole, mutta heti kun lähti ulos, näki kuinka kaikki paikat oli kiinni eikä liikennettä ollut. Katolta pystyi myös näkemään, kuinka kaupungin yllä ei enää roikkunut pysyvää pöly- ja saastekerrosta, ja auringolaskut olivat parhaimpia vähään aikaan. Mäetkin näkyivät kirkkaasti pitkästä aikaa.

Olimme pelänneet että kärsimme kauheasta riisiä pinaatilla ruuasta koko lakon ajan mutta Aishworya yllättikin meidät, täällä syötiin momoja, tiibetiläisiä momoja ja leipää monena päivänä! Emme ole kysyneet mistä ruoka-ainekset taiottiin, mutta ilmeisesti jotkut tutun tutut lahjoittivat ruokatarvikkeita. Täällä oli monena päivänä vieraat "sedät ja tädit" auttamassa keittiössä, joten kenties he olivat jostakin taikoneet ruoka-aineksia lasten ja meidän iloksi.

Lopulta alkoi nyppimään, kun piti päästä nettiin, ja halusi iltapäivävälipaloja. Maoistit helpottivatkin pian tilannetta niin, että kaupat ja nettipaikat saivat olla auki 6-8 illalla, ja viimeisenä lakkopäivänä sai olla 6-10 illalla. Silti tonneittain kasviksia ja muita huonoksi meneviä ruoka-aineksia mätäni varastoihin. Kävin 3. tai 4. päivänä lakkoa ostamassa hedelmiä, ja mangoista vain kaksi näytti syömäkelpoisilta. Banaanit olivat kaikki vähän homeessa. Tilanne oli sama kaikkialla, ja lehdissä kerrottiin kuinka koko laaksosta loppuu ruoka jos lakko jatkuu.

Tässä kohtaa alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin puhunut kuinka maoistit hyökkäsivät rauhanomaisia lakon vastaisia mielenosoittajia vastaan, vandalisoivat kauppoja ja ravintoloita ja muuta vastaavaa, mutta piti melkein huutaa STOP THE PRESS eilen illalla. Kuulin amerikkalaiselta vapaaehtoiselta, joka tuntee amerikkalaisen journalistin, joka on kiertänyt Kathmandussa ja ollut paikan päällä mielenosoituksissa, että totuus on ollut vähän eri kuin mitä lehdissä on uutisoitu. Lehdet, kuten Kathmandu Post, The Himalayan Times ja Republica ovat pääasiassa Kathmandun rikkaiden bisnesmiesten äänitorvia, ja mitä bisnesmiehet enemmän pelkäävät kuin kommunisteja? Minun on siis vielä vaikea kertoa tässä vaiheessa mitä on laaksossa todella tapahtunut, kuka heitti sen tiilen ja kuka laukaisi ensimmäisenä kyynelkaasun. Palaan asiaan piakkoin.

Yhtenä mielenkiintoisena yksityiskohtana voin sanoa, että lakon viimeisenä päivänä USAn suurlähettiläs vieraili maoistien johtajan Prachandan luona, ja lakko peruttiin TUNTI tämän tapaamisen jälkeen, aivan yhtäkkiä. Tavalliset rivimaoistit ovat hämmentyneitä ja vihaisia, ja syystäkin. Mitä sitten tulee tapahtumaan, ei voi vielä sanoa.

Kuva: Lakkonäkymä Maharajgunjissa, välillä pitää juosta poliisisetää karkuun. Kyltissä lukee että "Ei parkkeerausta".

Kuva: Lakon aikaan tehtiin momoja.

Kuva: Tämä on meillä vesitilanne useimmiten. Kuvassa kuution vesitynnyri.

Kuva: Lakkonäkymä Thamelista, lapset leikkivät tyhjällä tiellä.

Kuva: Kaisla teki näyttönsä vappuna.

2010-04-30T10:10:00.000+05:30

Yksi aika olennainen osa Nepalin turistikokemusta on The Last Resortin extreme-lajit, joihin kuuluvat mm. kalliokiipeily, koskenlasku, kajakointi ja tietenkin hirvittävät benjihyppy ja swingi. Monta kuukautta kelailtuani päätin astua Adrenaline Rushin toimistoon (mikä taisi olla virhe, sillä olisin aivan hyvin voinut mennä The Last Resortin omaan toimistoon), ja buukkasin lauantaille 24. huhtikuuta benjihypyn. Myöhemmin tosin selvisi että lauantai oli peruttu ja hypyt siirretty maanantaille, ja minä olin torstain ja perjantain hehkuttanut että "lauantaina se tapahtuu"!

No, maanantaina sitten heräsin aamuneljän aikoihin ja lähdin kohti Thamelia. Olisin mennyt taksilla, mutta Maharajgunjin tieltä ei sellaista löynyt, joten pakko sitä oli kävellä. En yleensä kuumottele öisiä kaupunkeja, mutta jotenkin olin niin hermona että säikyin kirjaimellisesti omaa varjoani. Sain sitten taksin ja luulin jo olevani turvassa, mutta seuraavassa mutkassa roskarekka meinasi ajaa kylkeen! Voin jo varmaan tässä sanoa että matka benjihyppyyn on monin verroin hengenvaarallisempi kuin se itse hyppy.

Kuumotusta aiheutti myös se, että minut oli pyydetty Adrenaline Rushin toimistolle odottamaan, ja tämähän oli tietenkin kiinni niin aikaisin aamusta. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kun odotella, mutta en ollut edes kunnolla selvillä mihin aikaan minun olisi pitänyt olla siellä. Buukatessa minulle oli sanottu, että tule 4:30, sitten toinen tyyppi korjasi että 5 tasan, ja puhelimessa sitten että 5:30. Lopulta se äijä tuli paikalle 5:45, kun olin jo ehtinyt odotella vajaan tunnin, ja todistaa kuinka nepalilaisetkin heräävät ja lähtevät töihin minua aikaisemmin sinä aamuna. Näin minä koiratappelunkin ja hätistelin samaisia koiria reppuni luota, kun siellä oli minun aamiaiseni (mandariini, banaani ja pussi nuudeleita). Olin siis siinä vaiheessa vähän hiilenä, mutta samalla niin väsynyt, etten jaksanut räyhätä.

The Last Resortin toimistolla oli tosi paljon ihmisiä, ja lisää tuli kun kello lähestyi kuutta. Meitä oli lopulta neljä bussillista, ja tämä kolonna lähti siinä 6:30. Eivät onneksi pitäneet yhtään kiirettä, mitä nyt kaahasivat hirveää vauhtia mutkaisilla teillä, joilla Suomessa saisi ajaa vain neljääkymppiä. Sanon uudestaan: matka benjihyppyyn on PALJON vaarallisempi. Onneksi bussimatka sinänsä ei ollut kovin pitkä, ainakaan nepalilaisin mittapuin.

Perillä ylitimme sen saman sillan josta tulisimme hyppäämään. Kun sanoo, että hypyn pituus on 160 metriä, se on vähän sama kuin sanoisi että kehitysmaassa X kuoli kymmenen tuhatta ihmistä: ei sitä tajua ennen kuin sen näkee. Matkalla yli tuli kelailtua, että mihin sitä nyt on tullut sitouduttua. Meidät ohjattiin ruokailusaliin ja meille pidettiin briefingi. Sitten meitä alettiin jakaa ryhmiin painon mukaan. Varoitukseksi naisille: paino saatetaan kailottaa ääneen ja se kirjoitetaan kämmenselkään isoin numeroin. Minun painokseni sain vaatteet päällä 63 kg, mutta en sentään ollut se laihin mies kuten aluksi pelkäsin. Löytyi niitä alle kuudenkymmenenkin jäbiä, mutta he olivat jo aikamoisia luurankoja. Painoluokassa 51-71 hyppäsin aikalailla puolessavälissä. Muiden ihmisten hyppyjen katsominen vähän hälvensi pelkoja, mutta niiden katsominen sai vähän vatsan kouristelemaan.

Lopulta oli minun vuoroni, ja ylleni laskeutui siinä vaiheessa fatalistinen rauha: tapahtuu mitä tapahtuu, Inshallah. Jokaista kuvataan videokameralla omaa hyppyvideota varten, jonka voi katsoa jälkikäteen. Sellaisen tilaaminen maksaa sitten 1800 rupiaa, ja tietenkin minä sellaisen ostin! Yritin heittää sitten siihen jotain läppää, mutta mieli oli aikalailla jo tulevassa hypyssä. Samalla myös hypättiin swingit, joka on 240 metrin pituinen keinu joka hypätään samalta sillalta. Siinä voi saavuttaa jopa 150 km tuntivauhdin, ja monet väittelivät siitä, kumpi on hurjempi. Mielipiteeni mukaan kyllä se benjihyppy on kuitenkin hurjempi, kun siinä hypätään suoraan alas ja pää edellä. No, se hetki tuli lopulta. Seisoin rampin päässä, ohjaaja piti persuuksestani kiinni. "Okei, nosta katseesi vuoriin." Nostin katseeni ja mietin samalla, että mäkiähän nuo ovat. "1, 2... 3!" Ponnistus, ja hyppy.

Vapaapudotuksen sanotaan kestävän 8 sekuntia, mutta se on kuitenkin lähempänä 7-6 sekuntia, ja tuntuu vielä lyhyemmältä. Kaikkein pahin tunne oli kuitenkin juuri kun jalat irtautuu rampista ja katsoo alaspäin: PYHÄ GAUTAMA, TUOLLAHAN ON PELKKÄÄ ILMAA 160 METRIÄ! Vatsaa kouraisi ihan helvetisti, ja keho kääntyi suoraan vertikaaliseen syöksyyn. Toinen ajatus oli: miten tästä hitto selviää hengissä? Maksiminopeus saavutetaan kai aika pian, ja kaikki sumenee siitä hirvittävästä vauhdista jonka syöksyy kohti maata. En enää kuule mitään ja koski ja kivikko alapuolellani on vain siniharmaata sekamelskaa. En edes huuda koko matkaa, vaikka minulta pääsi videon mukaan spontaani WOOOU, jota en edes muista päästäneeni. Minulla ei vilissyt koko elämä silmien edestä, en yrittänyt tehdä rauhaa Väestörekisterin kanssa enkä edes miettinyt niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä. Itseasiassa en miettinyt yhtikäs mitään, ja se tuntui todella hienolta.

7 sekuntia myöhemmin köysi loppui ja tunsin kuin G-voimat vetävät suolet kurkkuun ja silmät päästä. Tätä seuraa matka ylös lähes puoleenväliin koko köyttä, ja takaisin alas, ja siinä sitä jojoillaan hetken aikaa. Tämän aikana saattaa nousta takaisin pystyasentoon tai sivuttain, ja olo oli ainakin minulla ihan mahtava. Huusin voitonkarjaisuja silkasta adrenaliinikuohusta ja olin ihan rentona, enkä osan ajasta edes tiennyt olinko menossa alas- vai ylöspäin. Tunnuin vain leijuvan painottomassa tilassa vihreiden jyrkänteiden välissä. Lopulta pomppiminen tasaantui ja minun täytyi odottaa että minua lasketaan tarpeeksi alas. Joen rannalla minua odotti mies bambukepin kanssa, josta minun piti ottaa kiinni. Siellä tämä mies ja hänen apurinsa vetivät minut sinne tuodulle pöydälle ja auttoivat releistäni.

Olo oli ihan mahtava, mutta äkkiä se katosi kun piti trekata puoli tuntia kello kahdentoista suorassa auringonpaisteessa takaisin ylös. Joku turisteista lohkaisikin, että kyllä hän voisi tehdä uudestaan jos he vain hinaisivat hänet takaisin ylös. Olin myös suhteellisen kipeä nilkoistani, ja muutenkin oli vähän sellaista yleismaailmallista särkyä. Seuraavana päivänä myös huomasin, että silmämuniani särki. Outoa! Mutta ymmärrettävää. Tätä kirjoittaessa kaikki on kuitenkin ihan hyvin, ainakin silmämunien osalta. Hain The Last Resortin toimistolta videoni, ja täytyy sanoa että ainakaan en vaiheillut hetkeäkään hypätessä. Joillekin sen ohjaaja sai laskea ainakin kolme kertaa, ennen kuin suostuivat hyppäämään. Se hyppytekniikka on oleellinen, sillä jos nojaa liikaa taakse, on vaarana iskeä takaraivonsa siihen metalliseen ramppiin. Keholle on myös hellempää jos on jo valmiiksi pystysyöksyssä, sillä se saattaa repäistä aika ilkeästi jos on missään muussa asennossa.

No, se oli minun benjihyppyni. Minulla on myös video, ja katon saisinko ripattua sen dvd:ltä nettiin laitettavaksi. Eipä tuo toisaalta kovin oleellista ole, ja onhan se kiva olla itse paikan päällä selittämässä asioita. Suosittelen adrenaliininarkkareille ja muille extremepupuille, ja kyllä minusta tuntuu että parrankasvu on taas vähän tiheämpää.

Ja sitten oleellisempiin asioihin: tulevana vappuna eli huomenna maoistit suunnittelevat massiivista mielenosoitusta, ja maaseudulta virtaa satoja tuhansia maoisteja juuri tätä tilaisuutta varten. Vappuna siis Kathmandun keskustassa tulee olemaan tajuton lössi ihmisiä heiluttamassa punalippuja. He ovat ilmoittaneet että mielenosoitus on rauhanomainen, mutta jos Nepalin armeija rupeaa väkivaltaiseksi tai muuten rajoittavaksi, he ovat kouluttaneet ennakkoon tuhansia sissejä mahdollista aseellista yhteenottoa varten. Nepalin armeija on hermona, ja vaativat maoisteja perumaan koko mielenosoituksen tyystin. Maoistit vaativat myös nykyisen pääministerin (joka muuten asuu samoilla nurkilla meidän kanssa) eroamista, mikä on yksi mielenosoituksen tavoitteista. Aseellisen yhteenoton lisäksi kuumotuksen aiheena on, että maoistit pitävät Kathmandussa lakkoa KUNNES pääministeri eroaa. Eli toukokuun ensimmäisestä alkaen tulee olemaan protesti ja lakko, joka jatkuu sitten kun tilanne jotenkin purkautuu. Tavalla tai toisella. Tätä varten iso osa kouluista (kuin myös meidän lasten koulu) on ollut lakossa jo puoli viikkoa, meidän kuulemamme mukaan sen takia että ne voivat majoittaa maaseudulta tulevia maoisteja lauantaita varten.

Vapun tunnelmat ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen, jos 28. päivään toukokuuta mennessä Nepalin perustuslakikomissio (tai vastaava) ei ole saanut laadittua kaikkia osapuolia tyydyttävää perustuslakia. Maoistit ovat jo uhanneet, että jos perustuslakia ei kuulu, he ottavat vallan, eli siis se minun mielestäni tarkoittaa kiltisti sanottuna sisällissotaa. Meille on ajastettu lento samalle päivälle. mikä on aika mielenkiintoinen sattuma. Sekä The Himalayan Timesissa että Kathmandu Postissa on joka päivä ilmoitettu deadline, eli kuinka monta päivää on jäljellä ennen kuin perustuslaki pitäisi olla valmis, mistä näkee myös kätevästi kuinka monta päivää on meidän lähtöön!

Samaan hengenvetoon voisi lyhyesti myös selittää Nepalin politiikkaa: maoistit ovat siis nykyään poliittinen puolue, jolla on eniten ääniä kuin millään muulla puolueella, mutta pienempien puolueiden (entisten kuninkaallisten) muodostama koalitio pitää kuitenkin valtaa. Tämä on hyvin epädemokraattinen tilanne, mikä on käytännössä monilukuiset köyhät vastaan pieni rikas eliitti. Kumpaakaan puolta on pasifistin vaikea tukea, sillä kummatkin hyökkäsivät raa'asti siviilejä vastaan sisällissodan, ja maoistit tuomitsivat monia "kansan tuomioistuimissa" "kansan vihollisiksi" (=kuolemantuomio). Nepalin armeija taas käyttäytyi kuten armeijat yleensä, ja teloittivat kokonaisia perheitä ihan vaan sen takia, jos he vain epäilivät heidän tukeneen maoisteja. Tästä taas nähdään että rauhaan on vain yksi tie, ja se ei kulje ylivoimaisen tulivoiman vaan väkivallattomuuden kautta. Tai voi myös sanoa että rauhaan ei ole tietä, vaan se on tie. Kumpi parempi.

Ja viimeinen asia: meillä on nyt taas vaihteeksi paljon uusia lapsia. Viimeaikaisimman laskennan mukaan meillä on 45(!) lasta, mutta kaikki eivät yövy lastenkodilla. Marich, Durga ja Buddhi asuvat työharjoittelupaikkansa lähellä, ja Jack 16-vuotiaana ei Nepalin lain mukaan saa asua lastenkodilla (hän yöpyy Pramilan luona). Tästä huolimatta täällä on ehkä eniten lapsia mitä täällä on koskaan ollut, ja ruokittavien määrä nousee kun lisätään vapaaehtoiset (tällä hetkellä kuusi, saimme muutamaksi viikoksi Uusi-Seelantilaisen Jackien) ja Aamaan perheenjäsenet. Kaikki vierailevat sedät ja tädit tulee myös aina ruokkia, tai muuten perhe kärsii huonosta onnesta. Vieraanvaraisuus on vakava asia!

Ja loppukevennys: Kävimme viimeistä kertaa uusimassa viisumin (Väestörekisterille kiitos ettei tarvitse enää astua siihen laitokseen!), ja tämä kerta oli ehkä kaikista mielenkiintoisin. Pieni ja laiha immigration officerimme oli miehekkäästi kello 9:30 aamulla maistissa, ja koska olimme ensimmäiset paikalle tulleet, saimme jonkinlaisen erikoiskohtelun. Tämä viinalle haiseva viiksiveikko hoiteli meidän viisumeita samalla kun istuimme katselemassa kiltisti jonottavia ihmisiä. Meitä yritettiin houkutella teelle ja officer sekoili päivien ja hintojen kanssa. Lopulta me maksettiin, saatiin viisumit (onneksi selväpäiseltä toiselta officerilta) ja sanottiin hyvästit ja kiitokset. Kieltämättä vähän kuumotti.

Ekstraloppukevennys: tätä kirjoittaessa Kaisla kävi tilittämässä, että nepalilaiset on tosi zen, koska Aamaa ja lapset on kokkaillut momoja jo puolet päivästä, ja lisää on tulossa. Momojen tekeminen on kai aika yksitoikkoista puuhaa, ja minä olisin kyllästynyt touhuun jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Tämä superäiti kuitenkin on kokkaillut kärsivällisesti kahdella kämäsellä kaasuhellalla momoja n 60 ihmiselle, ja vapaaehtoisten avustuksella tähän on mennyt ainakin 6-7 tuntia. Huh! Samaa nepalilaista kärsivällisyyttä pääsee ihailemaan myös liikenneruuhkissa, jossa ihmiset menevät jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, kun länsimaiset taas hyppivät seinille.

Iloksenne vielä Suomen suurlähetystön ohjeistus tuleville päiville:
Mikäli keskusteluissa ei päästä yhteisymmärrykseen ja suunnitellut mielenosoitukset ja lakot alkavat, suurlähetystö suosittelee:
- varaamaan ruokaa, juomavettä, keittokaasua, polttoainetta noin viikon tarpeita varten
- välttämään tarpeetonta liikkumista ulkona mielenosoitusten ja lakkojen aikana. Mikäli väkivallasta raportoidaan, emme suosittele ulkonaliikkumista ollenkaan.
- välttämään joukkokokoontumisia, ja pitämään matalaa profiilia ulkona liikkuessa
- varamaan erittäin paljon aikaa välttämättömiin matkoihin (esim lentokentälle johtavat tiet ja risteykset voivat olla täysin tukossa)
- neuvomaan vartijoita, miten vastata mahdollisiin yösijatiedusteluihin
- seuraamaan paikallista mediaa ja suurlähetystön tiedotteita

Kotiväelle kuitenkin huomio: syytä ei huoleen, eikä paniikkiin. Tänään me kokkailtiin tiibetiläisiä momoja aamiaiseksi ihan rauhallisissa tunnelmissa, ja elämä on ihan normaalia. Kyllä nämä asiat yleensä ratkeaa, ja vaikka ei ratkeaisikaan niin eletään ainakin ihan suurlähetystön nurkilla, ja ollaan monella tavalla ihan hyvässä turvassa. Peace.

Hyvää uutta vuotta (jo neljättä kertaa)!

2010-04-23T10:56:00.005+05:30

Olemme nyt olleet taas vaihteeksi lastenkodilla, ja saimme luostaria ennen ja sen aikana ennakkotietoja tulevasta vapaaehtoisesta. Olemme tulleet siihen tulokseen että nepalilaisessa tiedonkulussa pitää kerätä usealta eri ihmiseltä tiedonmuruja, joista päätellään, palastellaan ja deduktoidaan oikea vastaus. Tammikuussa kuulimme, että tänne olisi tulossa kaksi suomalaista, ennen luostariin lähtöä tänne oli tulossa yksi Sudanista, luostarin aikana saimme kuulla että hän onkin Ruotsista, ja melkein heti sen jälkeen että hän on Sveitsistä. Olimme vähintäänkin kiinnostuneita siitä, kuka meitä sitten on vastassa.

Oikea vastaus: Aishworya Children's Homessa työskentelee yhteensä viisi vapaaehtoista, me kaksi, yksi ruotsalainen ja kaksi sveitsiläistä. Tadaa! Minut on taas ympäröity naisilla, mikä ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sveitsiläiset pölöttävät keskenään ranskaa ja me likaiset metsäläiset yritämme taas opetella sitä paremman väen kieltä. Tämän tutkinnon suorittaminen ei jää kesken sen takia, että ruotsia ei muka osata! Kuuden vuoden ruotsin opiskelun jälkeen saimmekin oikein kolme seitsemästä viikonpäivästä. Ensiviikolla etenemme ehkä kuukausiin. Suomea on taas vähän turha opettaa, kun ei riitä, että osaa jonkun sanan, vaan sitä pitää taivuttaa lähes sadalla eri tavalla ajasta, tilanteesta, tähtien asennosta ja seismisestä liikehdinnästä riippuen.

Luostarista tullessa juhlistettiin myös nepalilaista uutta vuotta 2067. Tämä on jo neljäs uusivuosi kymmenen kuukauden aikana: ensiksi oli newareiden, laakson alkuperäisväestön uusivuosi (vuosi taisi olla 1385 tai jotain), sitten kristillinen uusivuosi, tiibetiläinen Losar ja nyt tämä. Samana päivänä oli myös nepalilaisten äitienpäivä.

Ensimmäisenä koulupäivänä Aamaa auttoi siistimään lapset koulukelpoiseksi.

Samalla pyörähti myös käyntiin uusi lukuvuosi, ja lapset menivät kouluun pitkästä aikaa. Kaisla melkein tirautti kyyneleen kun meidän banaanit eivät enää ole esikoulussa, vaan ekalla luokalla! Anjana tosin pysyy vielä esikoulussa, ja uusi lapsi Robin siirrettiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ykköseltä esikouluun. Meillä on nyt uusia tulokkaita neljä, pikkujäbä Robin ja vanhempi tyttö Sumi, jotka ovat samasta kylästä mutta eivät kuitenkaan ilmeisesti sukua, kuten aluksi oletimme. Tänne tuli myös kaksi iltaa sitten kaksi vanhempaa jäbää, Adesh ja Raknaman. Näistä emme tiedä juurikaan mitään vielä, veljeksiä he ilmeisesti kuitenkin ovat.

Uudetkin lapset pääsivät heti kouluun.

Kuulimme mielenkiintoisia uutisia lastenkodin mahdollisesta tulevaisuudesta. Usalainen ex-vapaaehtoinen Claire suunnittelee Pramilan kanssa lastenkodin osittaisesta muuttamisesta esikouluksi, joka mahdollistaisi sen, että lastenkodin ei tarvitse olla riippuvainen lahjoituksista, ainakaan kokonaan. Itsensä rahoittava lastenkoti olisi ainoaa laatuaan koko Nepalissa! Tästä ollaan toistaiseksi vain puhuttu, eikä mitään oikeita juttuja olla tehty. Clairen mukaan koko lastenkoti pitäisi kunnostaa siistimmän näköiseksi, etenkin uutta maalia sisä- ja ulkotiloihin. Kuulemma nepalilaisten kanssa on muutenkin vaikea alkaa tekemään mitään tällaista projektia, kun usalainen pioneerihenki törmää seinään Pramilan "odotetaan ja katsotaan" -asenteen kanssa.

Minä ja Kaisla tehtiin lapsille voileivät kouluvälipalaksi.

Jonkinlaista pioneerihenkeä nepalilaiset kyllä osoittavat muissa asioissa. Eräs päivä kävellessäni kaupasta kuulin jostain kaukaisuudesta rysähdyksen, mutta koska en osannut oikein paikantaa sen suuntaa, annoin asian olla. Myöhemmin lapsia hakiessa meitä kohtasi hävityksen kauhistus: tien varrelta kaadetaan puita oksa kerrallaan, eivätkä ne ole mitään pieniä puita, vaan kymmenien metrien korkuisia ja erittäin paksuja puita. Niiden paksuja oksia pätkittiin yksi kerrallaan, ja keskelle tietä oli tietenkin kerääntynyt keskelle tietä kasoiksi. Hävityksen tästä tekee sen, että samalla sähköjohtoja oli pitkin poikin kadunvarsia, bussipysäkkitolppa oli kaatunut, yhdestä muurista oli lähtenyt pala ja oksia ja lehtiä oli talojen katoilla. Ilmeisesti työmiehillä oli niin kova hinku ja halu tuhota vanhat puut tienvarrelta, että sillä ei varsinaisesti ollut väliä mihin isot ja painavat oksat sattuivat laskeutumaan. Kukaan ei myöskään vaivautunut varoittamaan alta kulkevia ihmisiä vaikka puussa oli äijiä nyhertämässä oksaa, jonka ympäri saisin juuri ja juuri kietaistua kädet. Muutenkin koko projektin tarkoitus oli hyvin epäselvä. Onko se viimeinenkin vihreä pakko hävittää kaupunkeja kaunistamasta?

Ja vielä loppukevennys: huolimatta useiden ihmisten kielloista ja varoituksista, olen buukannut tulevalle lauantaille Aasian korkeimman, riippusillalta hypättävän, 160 metrin ja 10 kymmenen sekunnin vapaapudotuksen kohti kuohuvaa koskea benjiköyden jatkeena. Tästä ilosta maksoin 6600 rupiaa (n. 70 euroa) ja lähtö on lauantai-aamuna kello viisi. Vähän jännättää, mutta mielestäni minun on todennäköisempää kuolla bussimatkalla sinne, kun varsinaisesti hypätessä. Tai että kuolen kymmenen vuoden päästä syöpään näiden saakelin saasteiden takia.

Läksyjä tehtään koulun jälkeen tuntikaupalla. Lasten läksyapuna on usein paikalla nykyään myös ihan nepalilainen opettaja.

Lastenkodilla on myös käynyt aamuisin siinä puoli kuudesta tai kuudesta eteenpäin ihan joogaopettaja! Mikä olisi sen parempi tapa aloittaa päivä?

Rakas Buddha

2010-04-11T09:23:00.004+05:30

From:
Kaisla Koskelainen,
Nepal

To:
Siddharta Gautama,
Nirvana

Rakas Siddharta Gautama, Valaistunut.
En ole aina tehnyt oikeutta opeillesi, ja haluan tunnustaa tämän sinulle.
Vaikka olenkin aina Vipassanan jälkeen yrittänyt meditoida kaksi tuntia päivässä niin olen luistanut tästä pienimmänkin vatsakivun tai vastaavan tekosyyllä. Ja vaikka neuvoitkin rakastamaan kaikkia tasapuolisesti olen silti kokenut välillä ärsytystä ja inhoa, ja rakkauttakin olen jakanut vain hyvin valittuihin kohteisiin...
Tunnustan sinulle, että viime maanantaina kärsiessäni elämäni ripulioksennuskuumetautia tunsin suurta ärsytystä kaikkia 200 munkkia kohtaan, joita yhtäkään ei näyttänyt kiinnostavan että olisin saattanut kuolla huoneeseemme yksin sairauteeni kun Petri oli ostamassa minulle antibiootteja Kathmandusta. Yritin kuitenkin ottaa sinusta mallia ja vain tarkkailla tätä tunnetilaa reagoimatta siihen (kuin myös vatsani pörinöitä ja kuumehoureitani), mutta voi Gautama kun se on niin vaikeaa! Erityisen hankalaa tästä teki että en millään toivoisi kuolevani (ainakaan yksin paskalta haisevaan luostarin huoneistoon), vaikka oletkin opettanut että kuolemaan tulee suhtautua neutraalisti. Olen myös tuntenut pettymystä itseeni ja muihin, kun kahden viikon jälkeen minkä vietin oppilaidesi kanssa, en saanut heitä kaikkia vieläkään ymmärtämään että peruna ei ole hedelmä ja äiti ei ole eläin eikä esine. Lupaan, että meditointini jälkeen ajattelen tasapuolisella rakkaudella entisistä oppilaistani. Toivon että elämän viisaus saa heidät paitsi lähemmäksi valaistumista, myös ymmärtämään että peruna on vihannes ja mielellään myös sen äitijutun.

Olen huono oppilas, mutta yritän parantaa tapani ja suhtautua esimerkkiisi vakavammin. Olenkin kantanut aina syntymäkaupungissasi vierailuni jälkeen mukanani kuvaa sinusta muistuttamassa minulle opeistasi. Vaikka luulenkin että kyseessä lienee vain symbolinen kuva, sillä epäilen että sinulla ei oikeasti ollut valtavia roikkukorvia ja nystyrätukkaa? Ei sillä että siinäkään olisi mitään pahaa, neutraalisti suhtaudun tähänkin!

Luulen että tänään olen taas päässyt askeleen verran eteenpäin opinnoissani. Vaikka olen valtaisan ripulikuumeoksennustautini jälkeen kärsinyt huonovointisuudesta, en tänään kertaakaan valittanut joutuessani istumaan ahtaassa paikallisessa bussissa, niin että vieressäni ikkunassa oli jonkun (tasapuolisesti häntäkin rakastamani) henkilön oksennusta, ja edessäni hattuhyllyllä jouduin katselemaan kuolleen kanan jalkoja. Tutkiskelin vain neutraalisti tuntemuksiani koko bussimatkan. Yritin parhaani mukaan kokea empatiaa: häntä kohtaan joka on joutunut oksentamaan ikkunaan, ja sitä kuollutta kanaa kohtaan joka joutuu matkustamaan tässä haisevassa bussissa kanssani. Toivottavasti hänellä on parempi seuraava elämä. Olenkin saavutuksestani aika ylpeä, mutta mielessäni herää epäilys että teenkö väärin reagoidessani tähän tunteeseen kirjoittamalla siitä sinulle?

Toivon paljon voimia ja rakkautta kaikille esimerkkisi seuraajille ympäri maailmaa. Erityisesti (mutta tasapuolisessa mielessä) Tiibetiin, toivottavasti kaikista kidutuksista ja nöyryytyksistä kärsiminen kymmeniä vuosia on antanut teille voimaa valaistua tässä elämässä tai ainakin paremman seuraavan elämän. Jos joudutte tyytymään parempaan seuraavaan elämään, niin toivon että pääsette paikkaan jossa ei tarvitse juoda voiteetä, koska sairauteni jälkeen olen todennut sen olevan niin kammottavan pahaa että toivon ettei kenenkään tarvitsisi sitä väkisin juoda, ja saavan siitä tarpeettomia negatiivisia tunteita tarkkailtavaksi.

Just observe.

Tasapuolisella rakkaudella,
Kaisla

Löysimme mäiltä luolan päivää ennen lähtöä Pharpingista

...ja tämän jälkeen nautimme sivistyneesti inkivääriolutta rinteellä jossa tuoksuttelimme yhtä Nepalin ominaishajua:roskaaroskaaroskaa.

Kaikki eivät epäonnistunut surullisesti kokeessamme! Wuhuu!

Munkit ja ei-munkit voivat leikkiä yhdessä hiekkaleikkejä

Petri ja kultainen patsas (kuka muistaa kuka on kuvattuna luostareiden patsaissa aina Buddhan hänestä katsoen oikealla puolella? Minä en ainakaan)

Kaisla ja maalaus

15 metrinen kultainen Buddha...

Munkkienkin pitää tiskata

Luostarielämää

2010-04-03T10:48:00.002+05:30

Viime maanantaina, pienen säädön jälkeen aamu kahdeksan viisitoista lähdettiin ajelemaan pitkin hurjia mäkiteitä kohti Pharpingin kylää. Silmissämme kiilteli kuvat luksusmajoituksesta, ja herkullisista ruuista. Olimmehan kuulleet moneen kertaan kuinka Nepalin luostarit on niin rikkaita, ja kerran yhden kokemuksenkin vapaaehtoistyöstä luostarista. Vajaan tunnin ajon jälkeen päädyimme sitten Neyndotashi Choeling Monasteryyn (paitsi että siinä vaiheessa emme vielä tienneet minkä nimiseen luostariin olimme tuleet, informaation kulku nepalissa *sydän*). Täällä meitä vastassa piti olla henkilö jonka nimi on vähän niin kuin Rafting, mutta hän ei ollut. Siksipä saattajamme ICYE:ltä keksi meille huoneen, jossa voimme säilyttää tavaroitamme kunnes tämä Koskenlasku tulee paikalle, samalla kiersimme katsomassa alueen läpi. Kun tämä saattajamme sitten pian lähti, jäimme tähän huoneeseen odottamaan Koskenlaskua saapuvaksi.

Kuva: munkit värittää

On vaikea kuvailla miten levällään huone oli. Lattialla oli maalitahroja ja muita epämääräisiä läiskiä, sänkyjen alla oli nyrkinkokoisia pölypalloja, nurkissa oli kuolleita kärpäsiä, kaoottisen ja pölyisen sängyn vieressä on edellisen vapaaehtoisen roskia (hän oli ilmeisesti saksalainen, sillä seinällä roikkui saksankielinen euroopan kartta) ja ovenraosta kurkisti päästäinen, joka ei kuitenkaan uskaltautunut huoneeseen sisään. Tällöin kello oli jotakuinkin kymmenen. Noin kello viisi lähdemme harhailemaan ulos, miettien että kiinnostaakohan ketään täällä meidän olemassaolo kun yht´äkkiä meitä vastaan kävelee tyyppi joka sattuu kysymään että olemmekohan me vapaaehtoisia. No kyllä olemme! Hän kysyy missä huoneessa olemme, ja näytämme hänelle, ja yritämme selittää että meidän ei kai kyllä pitänyt jäädä tähän huoneeseen... Mutta tämä tyyppi rientää jo hakemaan meille petivaatteita levällään oleville sängyille. Saamme juuri ja juuri kysyttyä meille avaimen ja lukon huoneen oveen ennen kuin hän jo kiitää kohti mustaa aukkoa, mistä lienee tullutkin kun häntä ei monesti senkään jälkeen ole näkynyt.

Seuraavana päivänä yritämme alkaa opettamaan. Olemme vähän pulassa, sillä emme ole saaneet keneltäkään avainta kirjaston oveen jossa luostarilla säilytetään kaikkia opetusvälineitä, sisältäen tällaiset mitättömät pikku jutut kuin taululiitu ja oppikirjat. Opetamme koko 8-12 opetusjakson kirjoittaen lapsille käsivoimin harjoituksia vihkoon. Lapsia on luokalla noin kymmenkunta, ja ensimmäiset heistä on aina jo valmiita ennen kuin olemme edes ehtineet kopioida tehtävää kaikille. Jes.

Kuva: Petri opettaa

Seuraavana aamuna olemme itkun partaalla. Olemme nyt kaksi päivää yrittäneet saada avainta kirjastonoveen munkeilta, jotka selkeästi eivät joko puhu englantia tai muusta syystä halua kommunikoida meidän kanssamme. Tunnin pitäisi alkaa, mutta minä sanon että en aio mennä pitämään toista tuntia ilman mitään välineitä. Pitää sitä liitu ainakin saada.
Soitamme ICYE:n vastaavallemme henkilölle. Hän ei vastaa. Soitamme opettajallemme joka opetti meille elokuun alussa nepalia, wuhuu, hän vastaa! Selitämme tilanteen, ja hän lupaa tulla käymään jos asia ei ratkea. Tässä vaiheessa lapset jo kolkuttaa ovella: "No English?". Joo, tullaan kun saadaan kirjaston avain. Vartti tästä niin saadaan avain kouraan.

Kysymys: Kuinka hankalaa on luostarissa saada avain opetusvälinevarastoon?
Vastaus: Hyvin hankalaa, MUTTA ei mahdotonta!

Okei, tän jälkeen asiat on alkanut mennä ihan hyvin. Mutta täytyy mainita että hehkutukset Nepalin luostareiden rikkauksista tässä tapauksessa yltää vain Gompaan, jossa on hiton iso kultainen (tuskin koko kultainen kuitenkaan) Buddha patsas, ja muita hienoja juttuja. Asuinsijat on rakennettu arkitehtuuriseksi ihmeeksi niin että tästä muodostuu joka päivä varsinainen tuulitunneli, ovet paukkuu rytinällä ja käytävillä sekä huoneissa leijuu ihana urean ja ulosteen tuoksahdus. Näistä viehkeistä tuoksuista saat nauttia myös visiteeressasi ovettomissa ja likaisissa suihkuissa julkisessa vessatilassa. (Petrillä on ollut nuha, joka estää häntä haistamasta mitään. Siunattu mies!)

Kuva: Tältä näyttää Gompa aamuauringon valossa

Mitäs sanoisin ruuasta? Aamupalaksi nautimme seitsemän aikaan kuivaa tiibetiläistä leipää hillolla tai ilman. Jos mietit miltä tämä herkku maistuu, niin se maistuu about samalta kun teet leivän vehnäjauhoista ja vedestä etkä lisää mitään ja paistat paistinpannulla. Tämän seurana nautimme teetä joka ilmeisesti on tiibetiläistä voiteetä. Tätä en voi kuvata muulla sanalla kuin "omituista".
Kahdeltatoista syömme lounasta, joka on toistaiseksi lähes poikkeuksetta ollut riisiä jonka seurana on kummaa vihreää, vähän limaiselta maistuvaa juttua missä ei ole muuta maustetta kuin lievästi vihreää chiliä. Tästä vihreästä ällölöllöstä tulee minulle mieleen jotkut vipassanaruuat, ja en pidä siitä ollenkaan. MUTTA luostarilla on oikeaa daalia, missä on oikeasti linssejä! Siitä tykkään.
Illalliseksi klo 17:30 on riisiä ja yleensä vähän parempaa currya, missä saattaa olla kukkakaalia ja perunaa. Se on namnam.

Kysymys: Onko Kaisla ja Petri kuullut virheellistä informaatiota Nepalin luostareiden överirikkauksista TAI onko Kaislalla ja Petrillä vain huono tuuri?
Vastaus: Ehkä. Ehkä. (lisää tähän intialainen "head wobble" eli päänheilutus)

Mitä muuta? Luostari ei itseasiassa ole Pharpingissa, vaan Bhanjangissa. Täältä kävelee noin 40 minuuttia Pharpingin kylään. Täällä on monia muitakin luostareita, ja alueella elää paljon tiibetiläisiä (kuin myös tässä luostarissa). Täältä on kauniit näkymät Kathmandun laaksoon, ja täällä tuulee reilusti - johtuisko koska olemme mäen päällä? Pharpingin kylä on meistä kiva paikka, ja varmaan olis aika hyvä mahdollisuus sellaisille matkaajille jotka haluaisivat nähdä vähän Nepalin kyläelämää, mutta joita ahdistaa matkustaa koska kylissä ei keskimäärin ole kauheasti guest houseja, ravintoloita ja sensellaista.

Kuva: Peltonäkymä etelässä, näin se maa ryöstöviljellään ja aavikoituu. Mutta näyttää se silti nätiltä.

Valituksesta huolimatta tykätään olla täällä. Tämä on varmasti ihan mukava tapa viettää vielä reilu viikko, ja tän jälkeen osaa katsoa Aishworya elämääkin uudessa valossa. Erityisesti minua yllättää että minusta on ihan mukavaa opettaa, siis se on ihan yllättävän mukavaa! Kuka olis osannut arvata että minusta on mukava kirjoitella liitutaululle ja mennä neuvomaan kun joku kysyy "Miss" (tai valitettavasti ehkä vielä useammin "Madam")? Petriäkin on puhuteltu ensimmäistä kertaa "Sir"iksi, mikä on saanut hänessä parran kasvamaan ja halun kilpailla toisten urosten kanssa.

Kysymys: Ovatko Petri ja Kaisla ottaneet sokkona riskin, hylänneet cityelämän ylellisyydet karuun kyläelämään, kohdanneet odottamattomia vaikeuksia ja kuitenkin saaneet aikaiseksi miellyttävän ja palkitsevan kokemuksen?
Vastaus: Kyllä! Jee.

Vessapohdintaa

2010-03-16T11:36:00.004+05:30

Vettä ei ole ollut viimeiseen 2-3 päivään. Vessa ei vedä, ellei siihen täytä vettä ulkopuolelta, ja tietenkään vettä ei ole ulkona säiliöissäkään kun on juuri vääntänyt maailman isoimman kakan ja käyttänyt viimeiset tipat sen hukuttamiseen (ei hukkunut). Minä pakenin lopulta Thameliin hoitamaan vessa-asiani, kun ummetus on alkanut vaivamaan pelkästä kakkaamisen pelosta. Ei muuta kuin mocchachino nassuun ja pöntölle rukoilemaan!

Pohdinnan hetkillä aloin miettimään Nepalissa syntynyttä, aivan uudenlaista suhdetta vessoihin. Etenkin matkatessa tulee kohtaamaan kaikenlaisia vessoja, ja tietenkin erityisen positiivinen vessakokemus jää mieleen loppuiäksi. Samalla tavalla erityisen ikävä, paska vessa tulee painajaisen tavoin kummittelemaan öisin. (Trainspottingin "The worst toilet of Scotland" antaa vähän osviittaa mikä tällainen painajainen voi olla.) Istuessani kävin läpi ne monet vessat missä on tullut vietettyä aikaa, ja ajattelin jakaa tämän kokemuksen lukijoidemme kanssa.

Yleisin vessakokemus
Turistialueilla matkatessa yleisin vessatyyppi on flush-vessa, mutta kunnioitettavissa paikoissa kun yleensä sekä flush- että reikävessa. Vessa on perussiisti, mutta ilmassa on epämiellyttävä haju. Nousee epäilys että saippua on likaisempi kuin mikään mihin omassa kehossaan voi koskea (tiedoksi: ihmisen kaikkein likaisin kohta on KASVOT, ja etenkin suu; ihmisen puremassa on moninkertainen tulehdusvaara esimerkiksi koiran puremaan verrattuna). Kuitenkin hommat tulee hoidettua ilman suurempaa epämiellyttävyyttä, ja hyvällä onnella vettä on tarpeeksi että kehon toimintojen tulos häviää putkistoon.

Pahin vessakokemus
Vessan haistaa jo kaukaa, joten sitä ei tarvitse erikseen etsiä. Yleensä bussireittien varrelle rakennetut vessat ovat pahimpia, koska siellä käy yleensä jopa tuhansia ihmisiä päivän mittaa. Intialaistyylisiä reikävessoja on rakennettu useita vierekkäin, ja niitä erottaa joko vaneri tai pelti. Nepalissa harvoin tuulee, joten vaikka seinän ja katon välissä on rako, haju jää ja pinttyy kaikkialle (jostain syystä reikävessat haisevat aina). Onnella vessassa on pieni käsihana, jossa saa huuhteluvettä. Jos tällaista ei ole, sitä on tuotava ulkona olevasta hanasta, jossa on tietenkin aina kymmenen ihmistä pesemässä käsiään. Muussa tapauksessa mitä tulikin tuotettua kaakeleille, jää sinne. Jos vettäkään ei tule, ei hätää: Nepalissa highwayt myötäilevät jokia.
Toinen tilanne on länsimainen flush-vessa, kun vesi on loppu. Tyypillinen tilanne on turistihotelli, jonka käytävävessa on hirvittävällä tavalla tukossa. Vaikka et itse kärsisi ripulista, turistiryhmä käytävän päässä kärsii tästä kauniista taudista, ja kuulet kuinka puolen tunnin välein käy ensin huoneen ovi, sitten vessan ovi, ja takaisin. Tiedät, ettei vettä tule, mutta alkaa olla jo hätä siitä pannukakusta ja mustasta kahvista, jonka nautit hetki sitten. Haju tulvii jo käytävään. Vastahakoisesti poistut huoneestasi ja astut vessaan. Pöntön kansi on kiinni, mutta se on pakko avata. Kantensa menettänyt roskis tulvii paskapaperia, ja niitä on lattialla. Torakka pakenee viemäriin ja hyppyhämähäkit ovat vallanneet ikkunan. Mietit, ovatko ne myrkyllisiä, kun joudut kuitenkin istumaan naama ikkunan vieressä. Haju on sietämätön. Avaat pöntön, ja ennen valkoinen vessa on nyt ruskean eri sävyissä. Seassa on hiukan verta. Luulet, että et pysty siihen, mutta tuntuu että suoli repeää. On siis tehtävä se, mikä tuntuu mahdottomalta: vedät henkeä avoimesta ikkunasta ja istut työskentelemään. Harmi vaan että joku takoo ovea ja huutaa hepreaksi kirouksia. Vessassa ei ole kuppia, ei pikkuhanaa pöntön vieressä, ei paperia, ei saippuaa. Peset itsesi epätoivoisesti (likaisen) lavuaarin vieressä melkein toisella puolella vessaa. Peset vedessä käsiäsi, ennen kuin lopulta luovutat vessan israelilaiselle turistille, joka meinaa tappaa sinut syöksyessään vessaan. Päätät vaihtaa hotellia, ja käydä aivan ensimmäiseksi suihkussa: huomaat että sielläkin on samat ripulit pöntössä, ja plussana poistoputki ei vedä, joten pian koko lattia lainehtii pesuvedestä (jossa lilluu tupakantunppi, kuka hitto polttaa vessassassa?). Perkele.

Ahdistavin vessa
Yöpyessämme Bhaktapurissa Kaislalla ei ollut ongelmia käydä vessassa, mutta minä sen sijaan 183-senttisenä miehenä huomasin kykeneväni aivan uusiin akrobaattisiin taitoihin. Minun jalkani eivät mitenkään mahtuneet siihen tilaan, mikä oli varattu seinän ja pöntön väliin, joten istuin pöntöllä poikittain. Se ei vielä varsinaisesti ollut ongelmallista, mutta itseni peseminen oli lähes mahdotonta. Käteni ei mahtunut mistään suunnasta berberille, enkä enää edes muista minkälaiseen akrobaattisiin ulottuvuuksiin minun piti taipua. Muistan vain hiipivän avuttomuuden ja klaustrofobian, mutta jotenkin siitä selvisin. Nepalilaisille ilmeisesti riittää, että huoneessa on vessa: se kuinka paljon tilaa on varattu ympärille on toissijaista.

Nepalin paras vessa
Maan parhaimmat vessakokemuksen vetää ehdottomasti Bhat Bhaten Super Storen lähellä oleva Roadhouse Cafén vessa. Sen suunnittelu ei ole tylsää valkokaakelia, vaan sen kaakelit ovat sateenkaaren väreissä. Vessasta löytyy flush-vessa ja pisuaari, ja pisuaarin pohjalla on tuoksusaippuoita. Lavuaarin vierellä on myös malja, jossa on kukka ja hajusteita, saippua on ihoa hellivää hunajasaippuaa. Pöntön ympärillä on reilusti tilaa, ja käsisuihku. Vessa on aina kuiva ja siisti, eikä siellä haise kusi eikä paska. Kätensä voi kuivata joko puhaltimessa tai froteepyyhkeeseen. Peili on puhdas ja särötön. Tämä pesee näyttävyydessään ja miellyttävyydessään jopa länsimaiset vessat, etenkin värillisillä kaakeleillaan. Rikkaana ravintolaketjuna Roadhouse Cafén vessoissa on aina vettä, eikä mikään kakka tuki sitä. Kumpa Suomessakin olisi näin kauniita vessoja.

Siinä siis eri vessakokemuksista. Suomessa nämä muistot varmasti haalistuvat, kun tuttu ja turvallinen vessa on kaikkialla samanlainen, mutta jos suoli ei toimisi näin omituisesti, ei näillä kokemuksilla olisi edes näin paljon painoarvoa. Aasiassa todellakin jokainen vessakokemus on aina erilainen, johtuen sitten omasta suorituksestaan tai ympäröivästä teknisestä osaamisesta.

Viimeaikoina sanottua: "Oppiikohan siihen enää että suoli toimii normaalisti? Toivoisimpa ettei olisi koko ajan joko ripuli, ummetus tai jättikakka."

Bonus: Täman viestin kommentiksi sopisi oma paskin/paras vessakokemukseksi ulkomailta! Kommentoida saa toki muutenkin ihan normaalisti.

Post Scriptum: Lapset voivat hyvin. Vanhemmilla lapsilla on nyt viimeiset loppukokeet käsillä. Eräs vanhemmista lapsista kertoo meille nykyään tarinoita Buddhasta, kun meiltä kysyttiin lempijumalaamme: emme jaksaneet selittää ateismia, joka on jonkinlainen rikosta vastaava asia täällä. Muutamat nuoremmat lapset ovat vierailemassa sukulaistensa luona, ja yksi (Anjana) on saatettu jo kotouttaa; emme ole vielä kysyneet asiaa Pramilalta. Jack, joka täytti 16 vähän aikaa sitten, ei enää saa lain mukaan asua lastenkodilla, joten ymmärtääkseni Jack elää pääsääntöisesti Pramilan luona, mutta on kuitenkin lastenkodin arjessa mukana. Lastenkodilla oli myös käymässä Aamaan toinen tytär ja Pramilan sisko Priti, joka lähtiessään lahjoitti kuntopyörän!

Meille on myös tulossa näillä hetkillä uusi vapaaehtoinen Ruotsista! Onkin siis aika petrata ruotsintaitojaan, senkin takia että kun tulemme Suomeen ja aloitamme uuden lukuvuoden, meitä odottaa ruotsinkurssit joissa meidän oletetaan osaavan ruotsia (ei muuten osata kuin jag heter petri ja hur mår du, viiden vuoden pakkoruotsin tuloksena). Olemme myös lähdössä 29. maaliskuuta Pharpingiin kahdeksi viikoksi luostariin asumaan ja opettamaan munkeille englantia. Pharping on Kathamdun laaksossa sijaitseva kylä, joka yllättäen löytyi Lonely Planetista: se on tiibetiläispakolaisten asuttama kylä.

Täällä on nykyään myös aika lämmin, ylin lämpötilä +27 ja alin +13. Me olemme asuneet tammikuusta asti toisessa kerroksessa, jonka katosta-lattiaan -ikkunat tarjoavat iltapäivästä luontaisen lämmityksen. On ollut jopa tukahduttavan kuuma, ja nykyään pidämme öisinkin ikkunoita auki. Ja koko ajan lämpenee, joten toukokuussa saatammekin olla pelkkiä ruskeita rusinoita (paitsi Kaisla, joka ei rusketu). Lämpötilat ovat aiheuttaneet senkin, että kaikenlaiset mönkiäiset mönkivät piiloistaan: olemme nähneet muurahaisia, hämähäkkejä ja hyttysiä, mutta onneksi vain rajatusti ja harvoin... Toistaiseksi. Inhottavinta oli nähdä kantaravintolamme (Maharajgungin Downt Town Tandoori, parhaimmat naanit ja curryt toistaiseksi) tiskillä vilkkaan ja nopsakan torakan. Odotamme hetkeä, jolloin saamme taas seuraksemme hämähäkkejä ja bedbugeja huoneeseen, mutta toisaalta olisi taas kiva nähdä mitä tapahtui liskollemme alkuperäisessä vapaaehtoisten huoneessa. Ehkä voimme tuoda sen nykyiseen huoneeseemme syömään ylimääräiset eliöt.

Lumbinin tuliaisia ja vesisotaa

2010-03-09T14:04:00.001+05:30

Lumbinin reissu oli kiva, mutta sieltä tuotiin yksi ikävä tuliainen. Olihan sekin kokemus, kun aamuyöltä alkaa ripuloimaan pelkkää vettä, ja heti kun on ehtinyt pestä itsensä niin pitääkin kääntyä ja tyhjentää vatsalaukku. Tätä kestikin kaksi päivää, ja ripulilla piti käydä 5-6 kertaa päivän aikana. Opin myös aivan uusia asioita kehostani, kuten esimerkiksi sen miten se pystyy tyhjentymään kummastakin päästä - yhtä aikaa! Muita oireita oli mm. mätien kananmunien hajuiset röyhtäykset, mikä tekikin minun hoivaamisestani Kaislalle todella antoisaa puuhaa. Vaikka olemme viimeaikoina pesseet kätemme entistä neuroottisemmin, sekään ei välttämättä säästä ihmistä tämänkaltaisilta tapauksilta. Kun kokki on unohtanut pestä kätensä vessareissun jälkeen, tai kun paskakärpänen on tanssinut polkkaa ruuan seassa, homma on selvä.

Kun ripuli kuuluu aika varmana osana nepalikokemukseen, muutama viikko sitten sattui jotain mitä en olisi odottaa milloinkaan kokevani täällä. Maanantai-iltana alkoi ensin ukkostaa kaukaisuudessa, mikä oli sinänsä normaalia. Pian salamoikin aivan päällä, ja ukkonen suorastaan jytisti lattiaa. Myrsky oli selviö, ja odotimme vesisadetta. Kun sitten myrsky tuli, ensin tuntui siltä että vettähän sieltä tulee. Tuntui vain siltä että ikkunat tulevat sisään ja katto romahtaa, ainakin äänestä päätellen. Myrskyä rakastavana ihmisenä ajattelin mennä parvekkeelle tutkimaan, ja astuessani ulos sandaalin alla narskahti jotain. Kynnykselle oli kasaantunut läjä jäätä! Taivaalta ei satanutkaan vettä, vaan pikkukiven kokoisia rakeita!

Voitte siis arvata että koko lastenkoti oli aivan täpinöissään ja ihmeissään tästä luonnonilmiöstä. Meitä kutsuttiin ulos ja katolle ihmettelemään jäätä, ja oltiinhan me kyllä äimistyneitä. Lapsia vain ihmetytti myös että meille heidän "paljon jäätä" oli "aika vähän jäätä". SItä kerättiin isoon saaviin, kun täällä on tapana kerätä kaikki ylimääräinen vesi talteen. Vielä seuraavana päivänä sitä oli jäljellä, ja lapset heittelivät sitä toistensa päälle (pari raetta kerrallaan kuitenkin). Emme todellakaan odottaneet näkevämme jäätä tai lunta kuin vuorilla. Kuulemma Nagarkotissa joskus joulukuussa saattoi sataa lunta ehkä pari milliä joinakin vuosina.

Olemme myös kiinnittäneet huomiota, kuinka paljon Aamaa vaikuttaa lastenkodin arkeen. Kun mamma on paikalla, lapset ovat suurimmaksi osaksi hissukseen ja puuhastelevat kaikessa rauhassa. Kun Aamaa sitten lähtee jonnekin pidemmälle reissulle, lapset tuntuvat saavan kestohepulin, joka saa heidät elämään rakkaimpien actionleffojen taistelukohtauksia, tanssimaan, laulamaan, hyppimään ja kierimään. Kaikkein hasardeimpana pidimme kuitenkin leluautoa, johon mahtuu ajamaan alle metrin mittainen lapsi. Yleensä joku isompi lapsi "ajaa" työntämällä, ja pienempi lapsi huutaa "bistare! (hitaasti)", tietämättä että isommilla lapsilla onkin päinvastoinpäivä, ja leluauto lähtee kulkemaan entistäkin lujempaa päin seiniä ja muita lapsia. Tämä saikin miettimään, miten lapsuudesta selvisi hengissä, etenkin Suomessa. En luultavasti nyt ikimaailmassa uskaltaisi lasketella jäistä rinnettä alas traktorin sisärenkaassa kuuden muun ihmisen kanssa!

Helmikuussa juhlistettiin myös Holia, värin juhlaa. Tämä juhla tekee ihmisten elämästä vaikeaa, sillä tämän juhlan aikana jokainen varomaton kulkija yritetään kastella ja värjätä väreillä. Nepalissa tämä ei kai ole niin iso juhla kuin Intiassa, jossa turistien elämä tehdään suorastaan mahdottomaksi, mutta täytyy pitää mielessä muutama kaupunkisissitaktiikka. Aivan aluksi kannattaa shoppailla useamman päivän varaksi, sillä ulos ei kannata mennä tämän kaksipäiväisen juhlan aikana. Kenttäkokemuksen perusteella iskut tulevat ylhäältä, talojen katoilta. Siksi kannattaakin välttää korkeita taloja, ja kulkea seinien vierustoilla. Parhaiten vältyt kastumiselta aukeilla paikoilla. Ahtaissa käytävissä minut yritettiin väijyttää takaapäin, mutta hätäinen tähtäyksen ansiosta kastuin vain lahkeesta. Vesi-ilmapalloja sinkoutuu myös todennäköisesti juuri sokeasta pisteestäsi, eli takavasemmalta tai -oikealta. Tarkasta siis aina myös aktiivisesti takasektorisi, tai kanna taustapeiliä.

Kuva: Tyyppejä taistelun tiimellyksessä

Juhlan jälkeen emme onneksi olleet märkiä tai värikkäitä, eikä lastenkodilla juhlaa muuten juhlittu kuin herkkuruualla ja maratonrukouksilla. Välillä muiden talojen katoilla ja ympäristössä oli sen sijaan täysi rähinä päällä, kun yltä päältä märät ihmiset heittelivät vesi-ilmapalloja muiden talojen katoille. Meidän parvekkeellekin iskeytyi muutama, ja juhlan jälkeen kadut olivat täynnä muovisia riekaleita. Ironisesti lastenkodilla ei tullut vettä hanoista, ja koko Nepal taisi kuivua vesivaroistaan kun kaikki vesi singottiin kaduille. Toisin tämän juhlan kyllä mieluusti Suomeen, kun siellä sitä vettä riittäisi!

Lumbini

2010-03-02T10:06:00.003+05:30

Kun lastenkodilla alettiin valmistautua tuleviin kokeisiin ja intoilla hiljalleen Holista, juhlasta josta kerromme seuraavassa entryssä vähän lisää, me päätimme suunnata Lumbiniin.
Lumbini sijaitsee lähellä Intian rajaa, ja on paikka jossa Siddharta Gotama Buddha syntyi. Koska paikka siis sijaitsee niinkin kaukana kuin 280 km päässä Kathmandusta, olimme varautuneet viettämään hyvän osan päivästä bussissa sinne päästäksemme. Ja kuten arvelimmekin, istuimmekin paikoittain ääriään myöten täyteen ahdetussa, kuumassa ja kaupustelijoiden riivaamassa peltipurkissa kokonaisen kymmenen tuntia neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin pääsimme lopulta Lumbiniin (loppupätkän ainoina matkustajina). Lisäksi luulen että bussissa erittyi jotain aivotoiminnan lamauttavaa kaasua sillä en koko matkan aikana kuin lukenut noin kymmenen minuuttia kirjaa ja loppuajan sitten nukuin tai vain istua möllötin parempaa loppua odotellessa. Meidän etu kuitenkin on että nykyään Lumbiniin pääsee suoraan menevällä bussilla, aiemmin Bhairawasta piti jatkaa pompuikas loppumatka riksalla perille. Oltiin siis perillä hämärän hetkillä vähän ennen kuutta illalla.

Lumbini ei ilmeisesti mitenkään suunnattomasti houkuta turisteja puoleensa, tai ainakaan säästölinjalla eläviä sellaisia, sillä guest houset oli odottamaani kalliimpia (me maksettiin yhteensä 650 rupiaa eli 6,5 € per yö). Minut yllätti myös että läheisyydessä oli vain yksi ravintola, jos ei lasketa hotellin omia mistä ainakaan meidän kokemuksella ei saanut mitään muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä (ei edes daal bhaatia!).
Tämä ruokapuoli oli asia josta jäi vähän negatiivinen jälkimaku. Kun pitää vapaapäiviä niin harvakseltaan kuin minä ja Petri nykyään niin odottais vähän makuelämyksiä. Mutta mitä pienistä.

Itse Lumbinin vetonaula on Maya Devi temppeli, eli Buddhan äidille omistettu rakennus josta löytyy jopa täsmällinen kohta missä Buddhan mamma pusersi itsestään ulos tämän uuden elämän... Se oli ihan nätti paikka, pihalla oli paljon, paljon rukouslippuja ja pieniä, pääosin ajalle vähän ennen ajanlaskua sijoittuneiden luostareiden raunioita ja tietysti lipeviä intialaisia turisteja jotka syö ihmisiä katseellaan ja kysyy saako ottaa kuvia.

Kuva: rukouslippuja ja Maya Devi temppeli.

Minun ja Petrin mielestämme mielenkiintoisempi nähtävyys oli paikan monet luostarit. Niitä löytyi monen maalaisia, näköisiä ja kokoisia. Luostarit oli jaettu paikan eri puolille Theravada ja Mahayana alueisiin, ja lisäksi alueella oli kaksi Vipassana keskusta. Niiden välissä olisi pitänyt liplatella ikuisen rauhan tulen äärellä kaunis keinopuroviritelmä, mutta se oli rempassa meidän siellä piipahtaessamme. Tuli kyllä sentään paloi. Me Petrin kanssa yritettiin kiertää kaikki luostarit läpi kävellen, suunnitelmana kiertää toista puolta ja päätyä kaukana etäisenä hahmona siintävälle maailman rauhan pagodalle, ja kiertää toista puolta takaisin. Todettiin kuitenkin että päivä oli kuuma, luostarit etäällä toisistaan, ja monet luostarit kaiken lisäksi rempassa joten kierrettiin vaan muutamissa sisällä asti ja muita ihasteltiin kauempaa. Täytyy kuitenkin sanoa että välillä oli olo kuin Disney landissä, sen verran huikean ja epätodellisen näköisiä oli jotkut luostarit. Kai niillä on varaa rakentaakin kun ilmeisesti luostarit saavat niin paljon lahjoituksia, kaikissa rakennelmissa porteista ja lyhtypylväistä patsaisiin oli kirjoitettuna kuka sen oli armeliaasti paikalle lahjoittanut. Pakodakin muuten osoittautui olevansa niin kaukana kuin se näyttikin olevan, ja vaikka kuinka ehotin Petrille että mitäpä jos hän kantaisi minut perille niin se ei kuulema käynyt. No selvisin minä hengissä kaikesta huolimatta.

Kuva: Ikuisen rauhan tuli ja sen takana "puro".

Kuva: Petri ja mahdollisesti korealainen luostari.

Kuva: Kaisla ja kiinalainen luostari.

Kuva: Maailmanrauhan pagoda.

Kuva: luultavasti thai-luostari

Tän jälkeen rikottiin vielä hotellin suihku (mikä oli tietenkin puhtaasti Petrin vika), ja Petri yritti leikkiä putkimiestä hetken aikaa kunnes keksi että opiskeleekin yhteisöpedagogiksi, haettiin apua ja päästin lopulta suihkuun.

Paluumatka kesti menoakin enemmän, ja täpötäydessä bussissa meitä viihdytti ihmisten lisäksi kukko joka aiheutti minulle melkein hepulin kun se päätti yhtäkkiä varoittamatta tehdä kamikaze-hyökkäyksen minua kohti ulos kassista mihin se oli sijoitettuna. Tällä kertaa istuimme vieläpä bussissa melkein 12 tuntia, ja meidän kohdaltamme puuttui ikkuna joten saimme nauttia suorasta vedosta ja sen tuomista suloaromeista ja saastehiukkasista suoraan sierainkarvoillemme nautittuna,

Lumbini oli kaikesta huolimatta hieno (ja lämmin <3) paikka, ja siellä olisi varmaan hienoa viettää pidempikin aika. Yllättäen se on kuitenkin myös paikka jonka luulisin olevan kauniimmillaan juuri sadekauden jälkeen turistikauden alkaessa, koko paikka olisi varmasti paljon kauniimpi vihreänä ja kukkivana ja kun puolet paikoista ei olisi rempassa (ja ehkä myös hotellin ravintolasta saisi muuta kasvisruokaa kuin chowmeiniä?).

2010-02-14T13:03:00.003+05:30

Viime viikonloppuna piti käydä Bhat Bhatenissa, paikallisessa ostoskeskuksessa, mutta kappas kummaa, se olikin kiinni. Ostoskeskus on neljä kerrosta korkea ja yksi Kathmandun suurista kauppakeskuksista, eikä ollut edes mikään yleinen juhlapäivä. Mikä oli syy tämän sulkemiseen? Johtajan häät. The Manager Of Bhat Bhateni Super Store piti häitään, jonka takia kauppakeskus oli muutettu jonkinlaiseksi juhla-alueeksi, ja kaikki muu oli kiinni kaksi päivää. Mitäköhän suomalaiset tykkäisivät, jos paikallinen sittari tai s-market pistettäisiin kiinni viikonlopuksi johtajan häiden takia? Tai kuinka moni johtaja (tai hänen puolisonsa) haluaisi viettää häitään rakkaan kauppakeskuksensa parkkipaikalla?

Helmikuussa on muutenkin ollut nyt hulivilinää, sillä tämä on nepalilaisten häidenviettoaikaa. Musiikki on soinut monesta suunnasta viimeaikoina ja kaduilla ovat risteilleet hääautot soittokulkueineen. Yhden talon edessä oli katukeittiö, jossa valkeaan pukeutuneet kokit tekivät samosoja ja kanankoipia. Juhlatkin ovat isoja, ja niihin tulee paljon ihmisiä. Olemme kuulleet, että nepalilaisia häitä isompia ovat vain intialaiset häät, jonne kutsutaan kaikki serkkujen kaimatkin.

Helmikuu on muutenkin ollut yllätyksiä täynnä, sillä tiistaina 9.2. satoi vettä! Se oli sitten hyvä asia, sillä täällä on ollut todella pölyistä ja saasteista pitkän aikaa. Silloin satoikin aamusta iltaan eri vahvuisesti. Kävelin silti ulkona sateessa ihan sen takia, ettei tarvinnut miettiä mitä kaikkea tulee hengitettyä elimistöönsä. Seuraava aamu oli todella sumuinen, mutta iltapäivästä aurinko taas paistoi kirkkaalta taivaalta. Siis tällä kertaa oikeasti kirkkaalta, sillä ennen sadetta laaksoa reunustavia mäkiä ei varsinaisesti nähnyt saaste- ja pölypilven takaa, mutta nyt sai taas katsella auringon kultaamia kukkuloita.

Sähkökatkoja on nyt ollut kuivuuden takia (Nepalin sähköntuontanto pyörii vesivoimalla) 11 tuntia päivässä, mutta se tuntuu pidemmältä ajalta. Yöllä herätessä saattaa huomata, että sähköt ovat päällä, ja ne voivat olla vielä aamulla herätessä, mutta ne katkeavat juuri silloin kun niitä tarvitsee. Suomen suurlähetystö lähettää meille sähkökatkojen aikatauluja, mutta ne ovat parhaimmillaankin suuntaa-antavia. Sähkökatko tulee juuri silloin kun olet lähettämässä puoli tuntia kirjoittamaasi sähköpostia, tai olet odottanut koko päivän puhelinsoittoa, mutta juuri kun henkilö soittaa, akussasi on enää jämät virtaa jäljellä etkä voi ladata kapulaasi kuin vasta nukkumaanmenon aikaan. Lastenkodilla juomavesi tehdään sähköllä toimivalla filtterillä, jolloin sähkökatko tulee juuri silloin kun viimeinen pisara on jo juotu, ja sähköt tulevat päälle silloin kun johtovesi on jo loppunut.

Suurimmaksi osaksi sähköä ei kuitenkaan tarvitse, sillä yleensä kaikki ladattavat sähkölaitteet ovat latautuneet viimeistään yön aikana. Ja mikä onkaan sen tunnelmallisempaa kuin viettää illat kynttilänvalossa?
Sitä tietää jo nyt, että tulee olemaan kulttuurishokki kun sähköä on koko ajan, 24 tuntia päivässä ja 365 päivänä vuodessa, myös karkauspäivänä. Huh huh! Tai että vettä, vieläpä juotavaa sellaista, tulee hanasta kuumana tai kylmänä ihan nappiapainamalla. Kuinka ihmeellistä onkaan että kuumaa vettä on aina tarjolla, ei tarvitse odottaa kuuman veden tulemista minuuttitolkulla kun se hiljalleen laskettelee katolta putkisokkeloa pitkin alas. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa!

Pienenä loppukevennyksenä:
Meille on lähetetty muutamia kirjeitä Suomesta, jotka ei ole ikinä päässyt perille, mutta tänä aamuna minua yllätettiin Kelan kuukausi sitten lähettämällä kirjeellä jonka osoita oli näinkin tarkka:
Levola, Petri Samuel
Khatmandu
Nepal
India

Kelalle pointsit maantiedon tuntemuksesta, ja oikeinkirjoituksesta. Luulen, että he siellä ajattelivat että Nepal on joku Intian maakunta. Onneksi ilmeisesti jossain vaiheessa joku sentään tajusi lähettää kirjeen Kathmanduhun että sain taas tietää yhden tarpeettoman tiedon "vuonna 2009 maksetuista ennakonpidätyksen alaisista etuuksista".

Vipassanasta

2010-01-30T10:31:00.000+05:30

En ole mikään meditaatioekspertti, en ole ikinä edes meditoinut ennen VIpassanaan menoa. En myöskään ole mikään Vipassana-tietäjä, tarkoitus ei ole siis antaa teille mitään Vipassanatietopakettia, vaan kertoa vaan vähän omista kokemuksistani.

Kävin siis täällä 10 päivän meditaatiokurssin, Vipassanan (tarkoittaa introspektiota). Vipassana perustuu Siddharta Gotaman meditaatio-oppeihin, ja kurssilla opitaan S.N. Goenkan johdolla. Goenka ei siis itse ole paikalla vaan häntä kuullaan kaiuttimien välityksellä ja katsotaan iltaisin dvd:ltä.
Vipassanassa ei ole mitään uskonnollista, Gotama Buddha ei ikinä väittänyt olevansa mitään muuta kuin tavallinen mies, eikä missään vaiheessa sisällyttänyt oppeihinsa mitään henkilöpalvontaa tai riittejä. Gotama Buddha on vain yksi valaistunut, ja häntä ennen on ollut paljon valaistuneita, hänen aikanaan oli paljon valaistuneita ja hänen jälkeensä on ollut paljon valaistuneita.

Täytyy sanoa että oli aika vaikeaa istua päivässä yli 10 tuntia meditoiden, tällä aiemmalla nollakokemuksella. Rankimmaksi sen teki istuma-asennon löytäminen. Aluksi luulin että jokaiselle ihmiselle on olemassa hyvä asento meditoida, ja minun täytyisi vain löytää se, mutta näinhän ei tietenkään ollut. Jokainen asento oli epämukava noin pidemmän päälle, eroja oli vain siinä millaista epämukavuutta istumien aiheutti. Vaihtoehtona oli että jaloista lähti tunto pikkuhiljaa kunnes jalkojen tilalla oli vain tunnottomat möhkäleet, jotka näytti jaloilta mutta ei tuntunut niiltä. Toinen vaihtoehto oli että jalkoihin vain sattui hirvittävästi.
Aluksi kurssilla ei edes mitenkään painotettu sitä ettei asentoa saisi vaihdella vähän väliä. Painetta tähän toi vain täydellinen hiljaisuus salissa, ja se että kun vähän avasi silmiä ja kurkisti mitä ympärillä tapahtuu, niin näki edessään täydellisen liikkumatta istuvat kokeneemmat meditoijat.

Seuraavaksi rankinta oli pitää ajatukset kurissa. Oli niin helppoa vaan antaa mielen lentää, suunnitella elämänsä järjestykseen, miettiä kaikki nykyiset ja menneet asiat läpi. Ehkä inhottavinta oli kun joku laulu alkoi soimaan päässä ja tuntui mahdottomalta päästä siitä eroon! Heti kun keskittyminen herpaantui tuli taas säkeitä päähän. Täytyy myös sanoa että minulta meni myös vähän ohi Goenkan mölinät, etenkin aamun ensimmäisellä istunnolla jolloin ne kesti varmasti lähemmäs puolisen tuntia. Mikä tarkoitus niillä oli? Jos Vipassanan tarkoitus on meditoida ilman mitään apuvälineitä, mantroja tai musiikkia niin eikö se mölinä ole vähän häiritsevää? Minusta ainakin oli. (Jos et ole vielä kokenut Vipassanaa, niin olkoon tämä mölinä sinulle yllätys kurssilla)

Kolmanneksi hankalinta, mutta siis yllättävän helppoa oli puhumattomuus. Tähän liittyen myös se että minun lisäkseni siellä oli kaksi ulkomaalaista naista, jotka olivat molemmat korealaisia ja eri iltaryhmässä kuin minä, ja miesten joukossa ulkomaalaisia oli muutama. Oikeastaan tuntui että puhumista ei kaivannut millään lailla. Ainoa asia milloin kaipasi kommunikoimista oli kun en aina ymmärtänyt mitä Goenka sanoi (hän käytti paljon sanoja joita en ymmärtänyt) tai mitä guru salin edessä sanoi. Mutta jälkimmäiselläkään ei ollut hirveästi merkitystä kun hän ei yleensä sanonut kuin milloin pidetään muutaman minuutin tauko, ja vaikka hän mokelsikin tämän suustaan useimmiten mielestäni kauhean epäselvästi, pystyi kyllä päättelemään mitä hän sanoi. Ne sanat taas mitä Goenka käytti ja mitä ei ymmärtänyt... Se oli välillä kurjaa. Kerran kysyin eräältä vapaaehtoiselta (vaikka Vipassanan ajan täytyy vaalia "jaloa hiljaisuutta" on tietysti meditaatioon liittyvät ongelmat luvallista purkaa henkilökunnan kanssa) mitä tarkoittaa "deed", eikä hän nepalilaisena osannut selittää minulle. Tämän jälkeen ajattelin että on parempi päätellä itse mitä mysteerisanat voisivat tarkoittaa. Eiköhän pointti kuitenkin aina tullut selväksi.

Kymmenentenä päivänä kun sai alkaa puhumaan, huomasin usein olevani kuitenkin hiljaa. Jotenkin puhuminen ei tuntunut edes hyvältä. Etenkään kun nepalilaiset jutteli paljon keskenään, ja kaksi korealaista myös keskenään. Ei tuntunut hyvältä häiritä muita kun ei varsinaisesti ole edes mitään sanottavaa. Monet nepalilaiset tuli kyllä kuitenkin juttelemaan minulle, joten en kuitenkaan voinut välttää kommunikointia sinä päivänä.

Asia joka ei liity Vipassanaan itsessään, mutta oli minulle todella rankkaa, oli olla erossa Petrissä. Siellä tajusin kuinka hyvin ollaan kasvettu yhteen, pahallakin tavalla. Tarkoitan sitä että kun ollaan käyty samaa koulua meidän seurustelun alusta lähtien, ja sitä ennenkin, ollaan kiinnostuttu lähes samoista asioista joten tehdään paljon vapaa-ajallakin asioita yhdessä. Siksi oli rankkaa olla kokonaan erossa toisesta, ja monesti alitajuntani jotenkin oletti että Petri on siinä jossain lähellä. Esim. kun lopetti meditaation odotin silmät avatessani näkeväni Petrin, hassua.

Mitä Vipassanasta sitten jäi käteen?
Se oli ensinnäkin paljon rankempaa kuin olisin osannut kuvitellakaan. Minulle antoi paljon rohkeutta huomata että pystyin kuitenkin tekemään sen, enkä lähtenyt sieltä kesken kaiken niin kuin monesti kävi mielessä.
En tullut sieltä takaisin pomppien, nauraen ja kärrynpyöriä tehden, niin kuin monet kanssatoverini näytti tekevän. Sen sijaan tuntui että löysin sieltä palan sisäistä rauhaa ja olo oli todella syvästi onnellinen. Petri sanoikin meidän nähdessämme että näytän hohkaavan onnellisuutta, vaikka en mitenkään räiskyvä ollutkaan.
Päätin myös että vaikka kokemus oli todella rankka, päätän yrittää ottaa meditaation elämääni ja yrittää meditoida aamuin illoin tunnin. Toistaiseksi tämä on onnistunut, saa nähdä mitä tulevaisuudessa käy.

Se mitä valaistumiselle tarkoitetaan jätän kullekin itselle mietittäväksi. Minusta se tarkoittaa sitä että löytää sisältäänsä onnellisuuden, pysyvän tunteen. Kuitenkin meditaatio antaa myös paljon muuta, keskittyminen helpottuu ja itsensä tarkkaileminen ja itsensä oppiminen paranee.

Suosittelen kyllä Vipassanan kokeilemista. Lähin paikka Suomea käydä Vipassana-kurssi on toistaiseksi Ruotsissa. www.dhamma.org

Joulu oli taas

2010-01-24T12:47:00.003+05:30

Kyllä, olemme viettäneet joulua myös hindulais-buddhalaisessa Nepalissa. Mitenkään laajasti Nepalissa ei joulua vietetä, eli ei ollut pelkoa vatsahaavan aiheuttavasta jouluhysteriasta, joka tulvii joka viestimestä. Myös joululauluilta ollaan säästytty, huolimatta parista tapauksesta kun joku oli itsekseen niitä hyräillyt. Varsinaiset joulumainokset ollaan nähty vain Thamelissa, ja paikallisessa supermarketissa oli myynnissä halpaa joulukrääsää. Iski se joulustressi joka tapauksessa.

Me suunniteltiin ostavamme joululahjat kaikille lapsille, mikä siis tarkoitti noin 40 lahjapakettia, joiden pitäisi olla suunnilleen samanarvoiset mutta silti jotenkuten yksilölliset. Suuri apu saatiin meidän sukulaisiltamme, jotka olivat tulleet viettämään kolmen viikon "lomaa" Nepaliin, ja jotka olivat tuoneet mukanaan tajuttoman määrän vaatteita ja leluja. Kiitokset niistä kaikille lahjoittaneille!

Aatonaattona päädyttiin siihen, että jokainen saa 1-2 vaatekappaletta (alusvaatteita, lapasia tai pipoja), hedelmiä, karkkeja, koruja, kyniä ja tarroja. Muutama sai jotain erikoisempaa, kuten lompakon tai lukollisen päiväkirjan. Kaikki paketoitiin erivärisiin pahvikasseihin (lahjapaperiin kääriminen olisi ollut hyvin epäekologista ja kestänyt varmaan koko yön). Lahjat oli enemmänkin muodollisesti lapsen omia, sillä täällä kaikki vaatteet ja lelut ovat kaikkien käytössä. Mutta sehän se ei estä lasta fiilistelemästä pakettiaan!

Itse aattona tehtiin riisipuuroa kuivahedelmillä, manteleilla ja pähkinöillä (ja tietysti kanelilla) sekä kaakaota. Iltapäivästä syötiin äärimmäisen herkullinen dal bhat, ehkä yksi parhaista joita olin koskaan syönyt.

Kuva: Puuroo! (kuvan (c) Outi Neuvonen 2009)

Jotkut lapsista olivat arvelleet, ettei tänä vuonna tulisi lahjoja. Olimme olleet hyvin varovaisia lahjojen tuonnissa meidän huoneeseemme, ja pitäneet kaiken mahdollisimman salassa. Kun toimme lahjat alas, kaikki olivat tajuttoman hämmästyneitä. Tunnelma kohosi kattoon, kun pyysimme kaikkia istumaan alas, ja aloimme jakamaan lahjapusseja yksitellen.

Mielestämme jokainen oli tyytyväinen lahjoihinsa. Päivä jatkui nepalilaisille luonnollisella tavalla musiikilla ja tanssilla. Täytyy ihmetellä näiden fyysistä kuntoa, kun me vapaaehtoiset väsyttiin tanssimiseen jo parin biisin jälkeen, mutta nämä jatkoivat vielä pimeäntuloon asti.

Joulun jälkeen lähdimme Chitwanin ja Pokharan laajuiselle, vähän yli viikon reissulle äitini ja Kaislan äidin, veljen ja siskon kanssa. Tämä kävi meille hyvin joululomasta, ja tehtiin Chitwanissa jeeppisafari, jota ei oltu tehty aikaisemmin. Pokharassa taas vietettiin uusivuosi, ja koko Pokharan Lakeside oli suljettu liikenteeltä katufestivaalin ansiosta. Uusivuosimeininki tursui joka ravintolasta kaduille asti, ja iltaisin katukeittiöissä kokkailtiin kaikenlaista ruokaa.

Nyt tammikuun lopulla Kaisla lähti Vipassana-meditaatioon, joka kestää 12 päivää, ja Kaisla palaa 25. päivä. Minä olen ollut orpokodilla, ja viettänyt tietenkin vähän omaa vapaata. Tässä välillä koettiin vielä muutama lakko, niitä on viimeaikoina riittänytkin.

Kuva: Lakonajan liikenne, mikä oikeastaan on ihan leppoisaa

Takaisin Kathmanduhun

2009-12-16T09:35:00.004+05:30

Lastenkodillakin on tapahtunut paljon. Järjestimme viime kuussa pienen varainkeruuillan Thamelissa. Päästiinkin taas seuraamaan lasten tanssiharjoituksia, jakamaan flaijereita ja kunnostamaan lahjoitusboksia ym. On ihan hauskaa olla mukana järjestämässä tällaisia tapahtumia, mutta tuntuu että enemmänkin vastuuta saisi olla.
Tapahtuma oli kuitenkin kiva, ja me vapaaehtoiset juonsimme illan. Yleisön pyynnöstä banaanit esittivät kahdesti tuhmasta isoveljestä kertovan tanssin, ja lapset olivat illasta tosi innoissaan. Ruokailijat lahjoittivat yhteensä reilu 8000 rupiita (noin 80 €) siinä lomassa. Tähän summaan ei ole kyllä laskettu sitä mitä ravintola lahjoittaa, kun he lupasivat antaa 20 % illan tuotosta.
Tänne on muuten taas tullut lisää vapaaehtoisia. Meitä on nyt yhteensä seitsemän! Hullummaksi menee kun tänään tänne saapuu vielä yksi vapaaehtoinen Suomesta. Joskin tätä tilannetta kestää vain hetken, kun kolme vapaaehtoisista lähtee ennen joulua.

Tanssia varainkeruuillassa. Puvut vuokrattiin iltaa varten.

Samasta illasta vähän lennokkaampaa tanssia, etenkin pojilla oli hyvä meininki.

Ollaan myös ehditty juhlia itsenäistä Suomea täällä, kun yleislakon takia ei päästy Nagarkotiin mihin meidän alunperin piti mennä. Vedin kurthan päälle ja Petrikin melkein-siistin paidan ja sammarit ja marssittiin Suomen suurlähetystölle ilman mitään kummempia odotuksia. Kutsukortissa oltiin mainittu jotain iltapäiväbuffetista, mikä ei mielestäni kuulostanut kovin hienolta tai ihmeelliseltä joten en pitänyt kovin vakavana kutsukortin pukeutumiskoodia bisnesspuku (eihän meillä edes täällä mitään bisnesspukuja ole, pyhä Gautama sentään!). No, päädyttiinkin siis tilanteeseen joka muistutti enemmänkin iltapäivä cocktailkutsua, snackseineen kaikkineen. Ei kumpikaan oltu oikein kotonamme keski-ikäisten bisnessihmisten keskuudessa, ja loppujen lopuksi lähdettiin (karattiin?) tunti ennen tapahtuman loppua kun aloin voida pahoin kaikessa jännätyksessä.

Nyt lastenkodilla valmistaudutaan koulukokeiden lomassa uuteen varainkeruuiltaan joka pidetään lauantaina. Eilen saatiin tehtyä flaijeri tätä varten, joten toivottavasti päästään pian niitä jakamaan Thameliin. Meitä vapaaehtoisia vähän pelottaa turistien vähyys mikä on jo todellakin pistänyt silmään täällä. Tuntuu että Thamelissa, mikä siis todellakin on vain turistialue, saa välillä kävellä hetken ilman että silmiin osuu yhtään turistia. Pokharan turistialue taas panamalaisen vapaaehtoisen mukaan oli tosi autiona. Mistä me siis saadaan ihmisiä meidän varainkeruuiltaan?!
Onneksi pelastus jo lähestyy taivaalta, kun osa minun ja Petrin perheenjäsenistä tulee tänne tänään. Siis väkisinkin ainakin neljä ihmistä on seuraamassa esitystä! Hurraa!

Mutta nyt täytyy myös kertoa jotakin todella surullista. Yksi ensimmäisistä Aishworyaan tulleista lapsista on karannut täältä. Kyseessä on murrosikäinen poika, josta meille selvisi paljon henkilökohtaista tietoa viimeisen täällä olo kuukaudemme aikana. Hän on meille kaikille vapaaehtoisille ollut todella läheinen, kuten myös Aamaalle ja siskolle. Kukaan ei edes ymmärrä mihin hän on voinut mennä, kun hänellä ei ole mitään paikkaa Aishworyan ulkopuolella. On epänormaalia että täältä karataan, itseasiassa monet lomiksi sukulaisilleen lähetetyt lapset kaipaavat tänne takaisin, eikä kaikki haluaisi edes lähteä lomiksi pois. Nytkin yksi pienistä tytöistä, jonka perhe sai järjestettyä asiat niin että hänet voitaisiin kotouttaa, viipyi uudessa kodissaan vain muutaman viikon ja hän palasi tänne toistaiseksi takaisin koska ikävöi niin valtavasti tätä kotia ja perhettä.
No, uskomme kuitenkin kaikki että tämä karannut poika palaa pian takaisin kotiin. Suurimpana pelkona onkin, että jotakin sellaista sattuu joka estää häntä palaamasta. Nepalissa edelleen terveen näköisiä lapsia napataan, huumataan ja heidän sisäelimet leikataan pois. Ihmiskauppakin pelottaa. Nuorta poikaa on niin helppo huijata monin tavoin.

Jotta tämä entry ei päätyisi niin surullisesti, niin täytyy hehkuttaa: noin puolet lapsista on jo päässyt hammaslääkäriin teidän Suomessa lahjoittamienne rahojen vuoksi! Rahaa on myös kertynyt sen verran hyvin että alamme jo toivoa että ehkäpä kaikki lapset täällä pääsevät sittenkin hammaslääkäriin..? Jos käykin niin että kaikki lapset pääsevät hammashoitoon ja rahaa jää vielä yli, niin loppuraha menee muuhun terveydenhoitoon. Täällä on muutama lapsi joka tarvitsisi silmätarkastusta, lisäksi uudet lapset tarvisi viedä HIV- ja hepatiittistesteihin. Lisäksi yksi vanhimmista tytöistä kärsii aivan liian paljon normaalia pidemmistä ja runsaammista kuukautisista, joten toivomme että hänet saataisiin tutkimuksiin niin tiedettäisiin mikä on vialla. Jos joku lukijoista siis haluaa ostaa erilaisen joululahjan tuttavalleen, niin voi laittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostiimme viestiä niin laitan sähköpostilla lahjoitusohjeita.
Aishworyan nettisivujen kautta (tai minulta kysyen) saat myös uusimman Newsletterin luettavaksi, missä on lyhyesti tarinaa ja muutama kuva hammaslääkäriprojektista.

Joulu lähestyy, ja aiomme järjestää lapsille juhlan, ainakin riisipuuroa, joulupukin vierailun ja pienet lahjat jokaiselle. Lapset kyseleekin jo paljon kuinka monta päivää on jouluun ja odottavat innoissaan.
En varmaan pääse kirjoittamaan mitään ennen joulua, niin piparinmakuista joulua kaikille! Lumesta ole toivoakaan, mutta jouluntähdet kasvaa monimetrisinä puskina, ja öisin palellaan niin kuin talvella välillä kuuluukin palella. Täällä kun sisälämpötila on sama kuin ulkolämpötila, joka öisin hiipii hetki hetkeltä lähemmäksi nollaa, ainakin tuntuu siltä.

Hyvää joulua kavereille, sukulaisille, lehtoreille ja muille lukijoille Kaislalta (ja ihan hitusen Petriltä, mut jos siltä kysytään niin ei hän usko tällaiseen jouluhömpötykseen ;))!

Kuvat (c) Marianne Rintala

Annapurnan perusleirin valloitus

2009-12-14T15:08:00.006+05:30

Annapurnan perusleirillä on kylmä, ja yöt ovat jäätäviä muutenkin mitä korkeammalle kivuttiin. Suomalaisesta karaistuneisuudesta on periaatteessa turha puhua, sillä Suomessa talot ovat aina lämmitetyt ja eristys toimiva, ja suomalainen voi olla lämpimässä vaikka koko päivän, jos ei tarvitse kaupassa käydä. Missään Nepalissa ei ole minkäänlaisia eristyksiä, ja yleensä talon lämmin paikka on keittiö. Monien majatalojen ruokasalit voitiin lämmittää tulella tai kaasulla, mutta ylempänä siitä pyydettiin lisämaksua. Annapurnilla on kylmä, mutta ero Suomeen on että on kylmä koko ajan, huolimatta oliko sisällä vai ulkona.

Tämän takia pukeutumiseen kannattaa panostaa. Ihminen menettää lämpöä eniten sieltä, missä rasvakerros on ohuin, eli päästä, käsistä ja jaloista. Siksi villasukat, lapaset ja pipo ovat tärkeitä pukea päälle heti kun alkaa lämpötila laskea. Takiksi ja housuiksi tulee valita tuulenkestävät mallit. Tuulen nopeus vaikuttaa niinsanottuun purevuusindeksiin, joka meinaa ilman todellista kylmyyttä. Jos lämpötila on nollassa ilman ollessa paikallaan, jo 6 m/s nopeudessa ilman todellinen purevuus on jo -10. Jos taas lämpötila on -10, samassa nopeudessa purevuus on jo -23. Ja uskokaa pois, luulin aluksi että pikku plussakeli on lämmin ja kuljeskelin t-paita päällä perusleirin pihalla, mutta heti kun navakka tuuli alkoi puhaltamaan, tuntui että jäädyn niille sijoilleni.

Kaikki edelliset vaatteet villasukista takkiin voi ostaa vasta Nepalista, ja monet voi jopa vuokrata. Itse vuokrasin Gore-Tex -takin kaksoisfleecella, joka osoittautui aivan sopivaksi. En halunnut tukea untuvatakkeja, vaikka monet tuputtivat että "down jacket, down jacket". Vuokratuksi tuli myös goren housut. Kaisla oli tuonut omansa Suomesta asti, mutta ainakin Kaislalla vaaleat värit sopivat yhteen. Minun vaatteeni jopa näyttivät vuokratuilta; kirkkaankeltainen ja turkoosi kun sopivat niin hyvin yhteen.

On yksi hyvin tärkeä asia, joita ei kannata Nepalista ostaa; trekkauskengät. Kengissä ei kannata säästää, sillä kengät ovat tärkein yksittäinen tekijä joka saattaa tehdä trekistä joko vaivattoman tai tuskaisen. Kengät kannattaa valita jo Suomessa, ja totutella niihin ennen ulkomaille lähtemistä, tai ainakin ennen trekkipoluille suuntaamista. Huonosti sisäänajetut kengät saattavat aiheuttaa sen, että huomaat ettet pysty liikkumaan minnekään kivuliaiden rakkojen takia. Harvat tosin pystyvät välttymään rakoilta joka tapauksessa, mutta laadukkaat, hyvin sisäänajetut kengät ainakin minimoivat niiden määrän. Minulle tuli vain kaksi rakkoa, joista kumpikaan ei ollut erityisen kivulias; rakkolaastari vaan varpaaseen ja matka jatkuu. Kengissä on tärkeää myös nilkkatuki, sillä mikään ei aiheuta ahdistusta enemmän jos nyrjäyttää tai jopa murtaa nilkkansa keskellä ei-mitään, ja seuraavaan kylään olisi vain tunnin matka ja aurinko alkaa laskea.

Rinkka on myös tärkeä, mutta monet reissarit tällaisen jo omistavat ja ovat sen sisäänajaneet, tuntien tämän hiljaisen matkakumppaninsa hyvin. Lyhyelle reissulle pakkasrajan alapuolelle ei varmaankaan tarvitse yhtään niin paljoa, ja jotkut selviävät 5-7 kiloisella päivärepulla. Missä tahansa repussa tärkeää on kestävyys: laukku ei saa levitä puolivälissä matkaa seuraavaan kylään. Isommissa rinkoissa lantiovyö on myös tärkeä: 10-kiloisen rinkan paino ei saa levätä pelkästään hartioilla, vaan 70% siitä tulee olla jaloilla. Itse otimme kantajan kannettavaksi minun 60-litraisen, Suomesta ostetun suhteellisen arvokkaan ja kestäväksi osoittautuneen rinkan.

Muita hyödyllisiä varusteita ovat mm. otsalamppu, sillä aina ei sähköä joko sähkökatkojen takia, tai sitten guest housessa sitä ei ole ole ehkä kuin vain ruokasalissa ja keittiössä. Vesihuolto on aina ongelmallista ylempänä, sillä juomaveden säilömiseen ja jakeluun saattaa liittyä yllättäviäkin ympäristöongelmia: jos ostaa vain pullotettua vettä ja jättää roskat guest houselle, kolmessa tapauksessa viidestä pullo päätyy talon taakse mäen rinteeseen. Siksi monet puhdistavat veden kemiallisesti tableteilla, tai kantavat matkafiltteriä. Onneksi monessa paikassa oli myös vesipisteitä, joista sai keitettyä ja filtteröityä vettä. Me päädyttiin kokeilemaan vuoden takaista keksintöä, Steripeniä. Steripenissä on voimakas UV-valo, joka tappaa litrasta vettä kaikki bakteerit ja muut alienit 90 sekunnissa. Muuten hienon kuuloisessa laitteessa oli muutama ongelma: kylmässä koko laite piti lämmittää takin alla että se toimisi, ja vesisensorit temppuilivat välillä keskeyttäen annostuksen. Laitteelle parhaita litium-pattereita emme myöskään pystyneet hankkimaan, vaan jouduimme käyttämään tavallisia alkaalipattereita, jotka kuluivat nopeasti loppuun. Ongelmajätteen tuottaminen ei ihan vastannut kuvaa muuten ekologiselta vaihtoehdolta vaikuttaneesta laitteesta. Me juotiin kuitenkin koko 12 päivää Steripeni-vettä, eikä ollut mitään ongelmaa. Kannattaa seurata laitteen kehitystä ja muiden käyttäjien palautetta.

Monet varmasti myös miettivät, että pystyvätkö kiipeämään yli 4000 metriin nykyisellä kunnollaan. Se hyvä puoli suomalaisessa pessimistisyydessä on, että kun oli valmiiksi suhtautunut trekkaamiseen sillä asenteella että hyvä jos siitä selviää hengissä, niin voi yllättyä vain positiivisesti. Ei meillä ollut mitenkään erityisen kova kunto, kun ei meistä kumpikaan ole harrastanut säännöllistä liikuntaa kuin korkeintaan koulussa. Sen verran voi ehkä epäillä, että kun lastenkoti on kolmikerroksinen rakennus ja meidän huoneemme on siellä ylimmässä huoneessa, joskus saattoi alhaalta ylös ja takaisin ravata useita kertoja päivä aikana. Suosittelemme kuitenkin pientä kuntotreeniä ennen vuorille lähtemistä jos on vähänkään epäilystä, sillä pahimmillaan maisemista ja upeasta luonnosta ei jää mitään käteen, jos ei muuta pysty tekemään kuin tuijottamaan jalkojaan. Onneksi Pokharassa voi tehdä päivän patikkaretkiä ja pyöräillä. Summa summarum: trekkaaminen on fyysisesti vaativaa, mutta suurimalle osalle kuitenkin mahdollista.

Tähän mennessä on varmasti tullut selväksi, että trekkaamista kannattaa jonkin verran suunnitella ja erilaisiin asioihin varautua. Trekkaaminen voi olla myös vaarallista, mutta suurimman osan riskeistä voi välttää ennakkovarustautumisella. Jo pelkästään ajankohdan valitseminen voi eliminoida monta riskitekijää. Trekkaaminen loka-marraskuussa sesonkiaikana on kaikkein turvallisinta, jolloin kuiva kausi on alkanut mutta ei ole kuitenkaan liian kylmä (kasvillisuus on myös kukkeimmillaan). Sadekauden aikana riskinä ovat maanvyörymät, ja talvella lumivyöryt. Sesonkiaikoina trekkipolkuja polkee paljon ihmisiä, ja hätätilanteen sattuessa ei tarvitse kauaa istuskella paikoillaan syrjäisilläkään seuduilla Paikallisetkin ovat tottuneet ulkomaalaisiin, ja ovat varmasti avuliaita. Suurin osa trekkaajista selviää kuitenkin matkoistaan naarmuitta, ja Annapurnat ovat ehkä kaikista trekkialueista parhaiten opastettuja ja varusteltuja. Aina on tietenkin myös se kaikkein yleisin vaara: kompastuu ja kaatuu satoja metrejä kivistä mäenrinnettä alas. Riskit on hyvä pitää mielessä.

Vielä viimeiseksi lyhyesti raha-asioista: me varasimme matkan ajaksi noin 27 000 rupiaa, eli noin 250 euroa. ABC-trekin varrelta ei löydy pankkiautomaatteja, joten massit täytyy kantaa ja budjetti pitää mielessä. Olimme sinänsä onnekkaita, sillä meillä ei ollut mitään hajua kuinka kallista tai halpaa niissä korkeuksissa olisi. Myöhemmin selvisi, että lodgeissa yöpyminen on yleensä halpaa, yleensä vain 200 rupiaa per huone. Ruoka sen sijaan on kallista, perus Dal Bhat maksoi halvimmillaan 200 rupiaa ja kalliimmillaan 400 rupiaa. Kaikki muut isot annokset maksoivat mitä tahansa tältä väliltä. Ruuan hinta kallistuu korkeammalla, sillä tarvikkeet täytyy erikseen rahdata ja kantajille maksaa. Meidän budjetti oli ihan passeli, kun emme herkutelleet suklaan tai oluen merkeissä ja syötiin kolme ateriaa päivässä teen kanssa. Meidän päiväbudjetti oli jossain 2000 rupian paikkeilla, joka alitettiin muutamaa päivää lukuunottamatta (mutta toisaalta alitus oli aika reilu joinakin päivinä). Kannattaa toki varata enemmänkin, jos kokee haluavansa herkutella omenapiirailla ja milkshakeilla. Kantaja maksoi kaikki omat kulunsa itse, kun olimme palkan maksaneet jo etukäteen.

Oma trekkauskokemuksemme on toki subjektiivinen, mutta toivottavasti tästä matkapäiväkirjamme pohjalta kirjoitetun kuvauksen perusteella saa jonkinlaisen käsityksen, mitä trekkaaminen loppujen lopuksi on ja miten sen koimme.

(lyhenteitä: ABC - Annapurna Base Camp, MBC - Macchapucchre Base Camp, ACA - Annapurna Conservation Area)

1. päivä: Naya Pol - Hille (1540 m)

Me lähdimme ennen yhdeksää taksilla Pokharasta Naya Poleen. Naya Pol on pieni, likainen kylä ACA:n laitamilla, joka ei tainnut oikein tietää onko se ruraali keskittymä vai jokin modernimpi versio. Me ei toisaalta kuin vain kävelty läpi, mitä nyt käytiin esittämässä dokumenttimme ja saamassa niihin leimat ACAPin toimistossa.
Trekkipolulle päästessä meidän oikealla puolella kuohui Bhurung Khosi, ja meidän matkamme vei välillä ylös, välillä alas. Päivän trekkiannos oli vain neljä tuntia, tunnin ruokatauolla. Päivän päätösetappi oli pieni kylä mäen rinteessä nimeltä Hille. Meille kävi aivan hyvin rento alku, emmekä olleet aivan tajuttoman hiessä. Ainoastaan nousuissa alkoi hieman puuskuttamaan.

Yksi asia mikä meiltä unohtui, ja mitä ei tullut liikaa ajatelleeksi ennen poluille astumista, oli ajanviete. Meillä kaikki energia ennen trekkiä oli mennyt miettiessä mitä saisi vielä jätettyä pois, ja kirjat oli lentänyt joukosta ensimmäisten joukossa. Me olimme Hillessä kahden maissa, ja puoli kuudelta olisi illallinen. Meillä ei ollut muuta kuin päiväkirja ja Sudoku. Lodgella oli koko loppupäivä aikaa vetää lonkkaa ja katsella mäkimaisemia. Onneksi yksi australialaispariskunta, jotka olivat juuri tulossa takaisinpäin Poon Hilliltä, vinkkasivat että Ghorepanissa olisi kirjakauppa. Kyllä minä nyt yhden tai kaksi pokkaria jaksan raahata, jos vaihtoehtona on vain tyhjämielinen oleskelu.

2. päivä: Hille (1540 m) - Upper Ghorepani (2750 m)

Isänpäivä! Ei voi vaan lähettää toivotusta kun kenttää ei ole. En ollut kiinnittänyt asiaan ollenkaan huomiota aikaisemmin, kun puhelimesta ei tarvinnut muuta kuin tarkistaa kelloa. Hieman harmittaa, mutta myös mietitytti: jos jotain tapahtuisi minä tahansa muuna aikana, apua pystyi kutsumaan heti puhelimella. Entä nyt sitten? Lähetetään savumerkkejä? Trekin loputtua kuultiin kyllä että monet suomalaiset liittymät oli pelittäneet reitillä, meidän nepalilaiset liittymät ei vaan suostuneet toimimaan.
Meidän trekkikavereiksi muodostui kreikkalainen joogaopettaja Senina ja hänen oppaansa, myös Three Sistersin kautta hommia tekevä Sunita. Sunitan mukaan portaita Hillen ja Ghorepanin välillä on 4300, vähän enemmän kuin apinatemppeliin! Lähes seitsemäntuntinen trekkirupeama oli lähes yhtä hikeä, jossa vain täytyi ottaa yksi porras kerrallaan. Me kiivettiin ehkä vartti tai 20 minuuttia, pidettiin parin minuutin tauko ja jatkettiin taas. Onneksi puiden ja pensaiden takia (ansiosta?) portaita ei nähnyt seuraavaa mutkaa pidemmälle. Meidän takanamme Hille kutistui yhä pienemmäksi ja hävisi lopulta näkyvistä.
Hien ja puuskutuksen lomassa me pystyimme kyllä nauttimaan upeista vesiputouksista raikkaan vehreyden keskellä. Veden määrä niissä paikoissa oli yllättävää, sillä lähes säännöllisin väliajoin joku puro ylitti trekkipolun tai tulimme jonkinlaisen isomman vesiputouksen äärelle.
Eräässä vaiheessa olimme nelisteen pysähtyneet lepäämään, ja ohitsemme puolihölkkäsi ryhmä kävelykeppeineen ja rinkkoineen, jokainen näyttäen oikein stereotyyppiseltä trekkaajalta. Me olimme jo puhuneet hetki sitten, kuinka kaunista Annapurnilla oikein oli, ja meidän mielestämme hidas nousu ja kunnon tauot olivat oikea tapa nauttia koko trekkaamisesta. Kun ryhmä oli jytistänyt ohi, me katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauramaan.
"He ovat hölmöjä. He saavat varmasti vuoristotaudin", Sunita pudisteli päätään.
Ghorepanissa oli jo jäätävän kylmä, olihan se jo 2800 metrin korkeudessa. Kylmä tuuli puhalsi suoraan lumihuippuisilta vuorilta, ja olimme aivan harjanteen päällä. Upper Ghorepanista näkyivät Annapurnat kirkkaina jättiläisinä, ja vasta kuuden päivän päästä olisimme niiden keskellä.
Seitsemän tunnin nousun jälkeen tuntui taivaalliselta kuoria maailman hikisimmät sukat jalasta ja käydä kuumassa suihkussa. Söimme saavutuksemme kunniaksi oikein juhla-aterian: chowmeinia, chapatia (leipää) hillolla ja omenapiirasta.

3. päivä: Upper Ghorepani (2750 m) - Poon Hill (3030 m) - Tadapani (2680 m)

Herättiin totta kai puoli viideltä sinä aamuna, jotta ehdittäisiin näkemään auringonnousu 3200 metrin korkeudesta Poon Hill -nimiseltä näköalapaikalta. Yöllä oli ollut pakkasta, ja oli varmaan vieläkin silloin kun me aloitettiin kankeina aamutoimet. Aamiainen syötäisiin vasta paluumatkalla, ja nousu Poon HIllille kestäisi noin tunnin.

Kuva: Kaisla ja Annapurnat ennen auringonnousua.
Pian selvisi, että aamuiselle retkellemme olisi lähdössä monta muutakin trekkaajaa, ja otsalamput säihkyivät mäenrinteessä tasaisena nauhana. Trekkaaminen aamuviideltä pikkupakkasessa sai minut ajattelemaan kaikkia niitä suomalaisia, jotka nukkuisivat lämmitetyissä kodeissaan paksujen peittojen alla, ja joidenkin ei tarvitsisi herätä vielä tuntikausiin. Ei toisaalta voinut muuta kuin purra hammasta ja toivoa, että keho lämpiäisi portaita kivutessa. Suomalaisella sisulla sitä pärjätään.
Olivathan ne maisemat hengästyttäviä, koska siitä näkyi Annapurnien lisäksi myös toinen suuri vuorijono, ja lisäksi satoja pienempiä mäkiä. Meidän seuranamme oli varmaan 50-60 muuta trekkaajaa, jotka olivat tulleet ihastelemaan samoja maisemia. Me odotettiin, kunnes aurinko oli noussut, ja laskeuduttiin takaisin alas syömään aamiaista.
Me jatkoimme kohti Tadapania, ja me tulisimme laskeutumaan Ghorepanista aikalailla alaspäin. Hiukan ehkä ahdistavaa tietää, että jokainen askel alas pitäisi ottaa takaisin ylös. Toisaalta sellainen on Nepali way: ylös, alas ja taas ylös.
Matka Tadapaniin oli rankka, mutta hieman eri tavalla. Jatkuva laskeutuminen on rankkaa polville ja nilkoille, ja Senina selitti että itseasiassa se on itseasiassa rankempaa: sen sijaan että tarvitsisi vain kannattella omaa painoaan, täytyy myös pysäyttää alaspäin suuntautuva voima. Jalat olivat aivan yhtä hellinä kuin nousussa Ghorepaniin.
Sunita suositteli meille menemistä Ghandrukin kautta, joka oli suuri gurungien kylä. Matka suoraan Tadapanista Chomrongiin on kuulemma vaikea, ensin tiukasti alas kolme tuntia ja tiukasti ylös kolme tuntia. Me päätettiin ottaa helpompi reitti ja viettää yö Ghandrukissa. Olisimme menneet sen kautta muutenkin, mutta paluumatkalla.

Kuva: Ryhmäpotretti

4. päivä: Tadapani (2680 m) - Ghandruk (1950 m)

Tämän päivän rupeama oli vain kolme tuntia. Yksi jännittävä hetki oli, kun pysähdyttiin lepäämään, ja me kuultiin vaimeaa kilinää. Me juuri ja juuri nähtiin laakson toisella laidalla jonon hevosia. Hevoskaravaaneilla on yleensä kellot kaulassaan turvallisuussyistä, ja oli hämmentävää kuulla kellojen kolina niin kaukaa. Ääni kantaa kylla kauas.
Ghandrukissa meillä oli aikaa käydä gurung-museossa, perinteisessä (pienessä) talossa jossa oli kaikenlaisia vanhoja esineitä joita joskus käytettiin ja käytetään varmaan vieläkin. Gurungit ovat yksi sen seudun kansoista, ja monet gurungit ovat kantajia, oppaita ja trekkifirmojen vetäjiä. Bonuksena käytiin paikallisessa luostarissa.

5. päivä: Ghandruk (1950 m) - Chomrong (2050 m)

Sata päivää Nepalissa! Olikin osuvaa, että Ghandrukin ja Chomrongin väli oli perinteinen "nepali way": alas, ylös, alas ja taas ylös. Me pysyttiin suunnilleen samoissa metreissä lopussa ja alussa, mutta Ghandrukista laskeuduttiin laakson pohjalle, ylitettiin joki, noustiin taas aivan mäen päälle ja laskeuduttiin taas alas jokea kohti. Viimeinen nousu ylös tuntui jo joka puolella kehoa, mutta toisaalta katse taakse sai tuntemaan ylpeyttä: olimme ylittäneet tuon mäen tuolla, ja vasta kaksi tuntia sitten katselimme tätä tietä tuosta kylästä.
Meillä oli onnea matkassa, sillä koko päivän oli ollut pilvistä, eikä paahtava aurinko ollut vienyt mehuja aivan niin paljon. Myös jo tässä vaiheessa alkoi todella tuntua siltä, että kunto oli kohonnut. Emme olleet enää aivan niin poikki tuntienkaan kävelyn jälkeen, eikä päämäärään saavuttaessa oltu enää kuolemanväsyneitä. Annapurnatkin olivat päivä päivältä lähempänä, ja vain kolmessa päivässä olisimme Annapurnan perusleirissä.

6. päivä: Chomrong (2050 m) - Dovan (2505 m)

Matka Dovaniin alkoi laskulla, mutta suurimman osan matkasta noustiin. Tässä vaiheessa ei tosin ollut enää yhtäkkisiä nousuja tai laskuja, vaan matkanteko oli loivempaa. Saatoimme kävellä monta minuuttia suhteellisen tasaista polkua ennen seuraavaa nousua. Tämä toi enemmän miellekkyyttä kävelemiseen, etenkin kun luonto oli vielä hyvin vihreää ja osittain trooppista. Chomrongin jälkeen ei ollut enää kyliä, vaan pelkästään lodgekeskittymiä, joita oli muutaman tunnin välein. Me ohitettiin monta ennen päämääräämme, Dovania. Jokainen paikka oli toisaalta samanlainen, samanlaiset lodget ja samat menut. Ilmeisesti arveluttavan ruuan ja pienelukoiden infestoimien majatalojen aika oli ohi, sillä jokaisessa paikassa oli tietty standardi. Menut ja hinnat olivat kattojärjestön säätämiä, ja varmaan tämä ulottui myös huoneiden ja vessojen perussiisteyteen.

Kuva: Tuolta me tultiin.

7. päivä: Dovan (2505 m) - MBC (3700 m)

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti yöpyä Deuralissa, mutta päätettiinkin jo lähdettäessä että hemmetti, mennään suoraan MBC:hen. Meille tuli kuitenkin muutama mutka matkaan, sillä oli perjantai kolmastoista, ja tämä tietenkin tarkoitti sitä, että minua tulisi vääntämään vatsasta koko päivän. Aamulla minulla oli hyvä olo, mutta kymmenen minuutin kävelyn jälkeen tuntui siltä, että jokin nakertaa tietään mahalaukusta ulos.
Me syötiin noin puolessa välissä matkaa, ja kipu oli siirtynyt mahalaukusta suolistoon, lähemmäksi perää. Pian tuntui siltä, että yrittäisin ulostaa rubikin kuutiota. Normaalioloissa olisin varmasti hautautunut kärsimään sängyn pohjalle, mutta MBC tuntui tuolloin saavutukselta, jonka halusin tehdä, mahakipua tai ei. Selitin oppaallemme, että on sellainen suomalainen juttu kuin "sisu", ja päädyin posottamaan naama punaisena kolmikon etummaisena. Kiireeni MBC:lle selittyi myös sillä, että viimeisen lodgekylän jälkeen minulla alkoi olla kiire vessaan, mutta saavutetuista asemista ei peräännytä.
Vatsavaivoista huolimatta tunnelma Dovanin ja MBC:n välillä oli mystinen. Olimme nyt pilvimassojen sisällä, ja näkyvyys vaihteli pilvien liikkuessa ympäriinsä. Kaikenlaiset purot ja joet kohisivat ympärillämme, eivätkä ne tuntuneet tulevan mistään erityisestä suunnasta. Parasta oli ehkä nähdä koivuja, tosin väkkäriä sellaisia joita kasvaa Lapissa. Näimme myös sopulin, joka ei ehkä tule ensimmäisenä listassa jos alkaa luettelemaan Nepalissa eläviä eläimiä. Kasvillisuus muuttui hyvin nopeasti eteläisen metsästä Lapin kaltaiseksi tundraksi. Pian meidän ympärillämme ei ollut kuin vain kellastunutta ruohoa, kanervia ja kiviä.

Me kävelimme myös vielä MBC:n ympäristössä. MBC oli jo "Sanctuaryssa", ja näimme jo vilauksia joistain vuorista. Oli tosin hyvin pilvistä, mutta välillä kirkastui niin, että lähimmät näkyivät valtavina monumentteina. Me löydettiin suuri rotko aivan MBC:n takaa, ja olimme luulleet että harjanteen takia olisi ollut vain mäki alas. Näytti siltä, että joskus, ei edes kovin kauan sitten, maamassat vuorien välissä olisivat romahtaneet ja huuhtoutuneet jonnekin. Rotkon pohja näytti aivan joltain sorakuopalta. Me kävelimme harjannetta pitkin jonkin matkaa, kunnes suuri pilvi alkoi tulla meitä kohti. Pian näkyvyys tipahti noin 20 metriin, eikä MBC:tä eikä rotkon pohjaa näkynyt ollenkaan.
Ei minulla loppujen lopuksi ollut ripulia, mutta minulla oli illalla infernaalinen vatsakipu, ja joka liike vatsan seudulla sai sen kramppaamaan. Onneksi aamulla ei enää ollut oireista tietoakaan, ja olo oli kummallisen freshi. Ehkä koko oireilu oli vain perjantai kolmattatoista itseään.

8. päivä: MBC (3700 m) - ABC (4130 m)

Vain kahden tunnin päivä hyvin lavealla nousulla! Tämä oli kaikista helpoin päivä, ja meillä olisi koko päivä aikaa. Me päätimme yöpyä perusleirissä, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme kävelleet saman päivän aikana takaisin MBC:hen ja ruvenneet laskeutumaan. Ei meillä ollut mikään kiire, ja meillä ei ole ollut minkäänlaisia vuoristotaudin oireita. Saattaisivat ne toisaalta iskeä vaikka kuinka hitaasti nousisi, mutta toisaalta tunsimme olomme nuoriksi ja terveiksi (jopa minä eilisten mahakipujen jälkeen).

Kuva: Etsi Annapurna Base Camp. Se ei itseasiassa kuvassa näy, mutta silmin sen jo erotti.

Kuva: Helpottunut trekkaaja. Oikealla Macchapuccharen pyhä vuori.

Kuva: Cesar Peyre kuoli Annapurnille 20-vuotiaana.

ABC on yllättävän pieni, laskimme vain kolme lodgea eikä muuta. Monet saattavatkin vain käydä siellä ja palata takaisin MBC:lle yöpymään. Oli edelleen pilvistä, mutta päivän mittaan sekin rakoili ja kävelin lodgemme ympäristössä t-paita päällä. Luulin olevani paikan kovin jätkä, kun muut vielä vetivät untuvatakkejaan tiukemmin päälleen. Törmäsin kuitenkin nepalilaismieheen, joka hihattomassa t-paidassa pesi itseään jääkylmällä vuoristovedellä. En voi tarpeeksi kuvailla kuinka kylmää vesi niissä korkeuksissa on, ja käsien huuhtelemisesta hampaiden pesuun tuntui vaativan erityistä karaistumista, puhumattakaan sitten huljuttelusta vessapaperin käytön sijaan.
Me käveltiin kaksistaan ABC:stä vielä eteenpäin, kivisille tasangoille. Annapurnilla oli täydellinen lumipallokeli, joten mitä tekee suomalainen? Mehän pyöräytettiin talven ensimmäiset lumiukot suurehkolle aukealle kivisten kukkuloiden taakse perusleirin takana.

Kuva: Kun on lunta, mitä tekee suomalainen? Tietenkin lumiukon! Kaisla ja Annapurna South.

Vuorilla selkeästi buddhalaisuus jyrää, sillä näimme satoja värikkäitä rukouslippuja suurten kivien ympärille viritettyinä, ja pienemmistä kivistä oli rakennettu pieniä torneja. Kuulemma toi hyvää onnea, jos laittoi kiven sellaiseen rakennelmaan.
On vaikea kuvailla koko Sanctuarya, suurta amfiteatteria kaikessa sen hämmästyttävyydessä. Annapurna I oli tottai kai isoin, yli 8000-metrisenä, mutta monet sitä ympäröivät olivat noin 6500-7500 metriä korkeita. Me olimme kaikkien niiden keskellä, poissa ihmismassoista ja saasteista. Sama rotko jonka olimme "löytäneet" MBC:llä jatkui ABC:n ohi ja kohti Annapurna Southia ja I:stä. Koimme hämmentäviä tuntemuksia, kun kuuntelimme vuorien elämää. Koko ajan kivet rotkon kummaltakin laidalta vyöryivät alas, ja välillä joku isompi (=kymmenmetrinen järkäle) tömähteli rinteitä alas. Kaisla tiivisti sen silloin hyvin: aivan kuin vuorilla olisi sydämenlyönnit. Voin vain kuvitella kuinka pikkuhiljaa rinteet lavenevat ja lavenevat, ja onhan se totta että vuoret kasvavat koko ajan repien maamassoja erilleen. Olo oli siellä ylhäällä niin pieni.
Olin kai jo aikaisemmin sanonut, että ACAP:n alueella noudatettiin tiettyä standardia. Aamuyöstä ABC:llä heräsimme siihen, kuinka hiiri yrittää nakertaa tietään Kaislan repussa oleviin kekseihin. Me ei nukuttu enää kunnolla sen jälkeen, mutta se olikin loppujen lopuksi hyvä asia: auringonnousu oli yksi parhaista jonka olin koskaan nähnyt.

Kuva: Auringonnousu ja Macchapucchare.

9. päivä: ABC (4130 m) - Sinuwa (2140 m)

Oli aika jättää hyvästit Annapurnille ja lähteä takaisin alas. Näimme auringon ensisäteet lännessä Annapurna I:llä ja Southilla. Näimme nyt ensimmäistä kertaa kirkkaasti Annapurna I, joka ei ollutkaan terävä huippu, vaan enemmän valtava muurin kaltainen massa, Toisella puolella taas taivas terävän Macchapucchren takana värjäytyi oranssiksi. Pyhälle vuorelle ei saa kukaan enää kiivetä, kun seitsemän ihmistä on sitä yrittänyt, mutta kukaan ei ole tullut elävänä takaisin.
Haikeana mutta innokkaana me laskeuduttiin, ja voi luoja kuinka kovana se tuntuikaan jalkapohjissa. Kun lopulta seitsemän tunnin jälkeen saavuimme Sinuwaan, olimme laskeutuneet melkein kaksi kilometriä. Minun jalkapohjani olivat tumman violetit, ja kahden varpaani välissä oli puhjennut rakko josta vuoti verta. Eipå auttanut muuta kuin laittaa laastari ja valmistautua huomiseen. Olimme silti iloisia, sillä meidän olisi pitänyt periaatteessa yöpyä Bamboossa, mutta halusimme yrittää vielä seuraavaan kylään. Bamboosta Sinuwaan oli hyvin jyrkkä nousu, ja ehdin jo kirota meidän "bonusreittiä". Seuraavana päivänä toisaalta sitten tarvitsisi kokea sitä hirveää nousua.

10. päivä: Sinuwa (2140 m) - Jhinu Danda (1780 m)

Ottaessamme ylimääräisen reitin meidän tarvitsi trekata vain neljä tuntia ensin alas, ylös ja suoraan pieneen Jhinu Dandaan. Paikka oli kuuluisa kuumista lähteistään, joihin menimmekin lounaan jälkeen. Emme olleet käyneet suihkussa viiteen päivään, sillä Chommrongin jälkeen lämmin suihku olisi maksanut ylimääräistä, eikä muutenkaan kelien kylmetessä halunnut kastella itseään.
Kuumille lähteille oli rakennettu kolme allasta, joihin tulvi koko ajan lämmintä vettä maan sisuksista, sekä muutamia putkia suihkuiksi. Nepalilaisessa kulttuurissa ei tosin saisi näyttää liikaa paljasta ihoa, joten kylvimme vaatteet päällä. Tämän kulttuurieron vedenpitävyys tosin murtui hiukan kun näimme vanhan nepalilaisen äijän kalsareillaan hinkkaamassa itseään, kun meille kaunisvartaloisille nuorille ihmisille oli ohjeistettu verhota itsemme. Pidin silti t-paitani päällä, sillä olihan sekin tajuttoman likainen, ottaen huomioon kuinka ainoa vara-t-paitani oli jäänyt roikkumaan Ghandrukiin pyykkinarulle. Käynti kuumilla lähteillä voi olla joko uskomattoman ihanaa tai vaivaannuttavaa, sillä eräs naispuolinen trekkaaja oli sattunut olemaan ainut nainen kymmenen nepalilaisen miehen kanssa kylpemässä.

11. päivä: Jhinu Danda (1780 m) - Deurali (2100 m)

Tämäkin oli päivä, jolloin tuntui että kunto oli kohonnut merkittävästi viimeaikoina. Meidän alkuperäinen kohde oli Tolka, jonne oppaamme arvioi viiden tunnin trekkiä: olimme Tolkassa jo kolmen tunnin jälkeen. Söimme siellä vain lounaan, ja päätimme yrittää Deuraliin. Ja kyllä, tämä on samanniminen kylä joka löytyy myös ABC:lle kivuttaessa, ja kolmas löytyy vielä ACA:n länsipuolelta. Deurali sopi meille itseassa parhaiten viimeiseksi yöpymispaikaksi, sillä Deurali on aivan mäenharjanteen päällä, ja me pystyimme näkemään Pokharan kaukaisuudessa, mutta myös luomaan viimeisen katsauksen Annapurniin. Trekin aikana olimme yllättyneitä taas kerran Annapurnien kasvillisuuden monimuotoisuudesta: laakson pohjalla oli aivan trooppista (ei kuitenkaan mitään junglea niin kuin etelämmässä), ja se lyhyt matka vehreyden keskellä oli niin kaunista. Oli jotenkin osuvaa, että heti sen jälkeen matkasimme Landrukin kylän läpi, joka oli monelta hehtaarilta parturoitu viljelysmaaksi.

Kuva: New Bridge.
Meillä oli Deuralissa sellainen olo että Puspa ei olisi välttämättä halunnut yöpyä siellä: paikassa oli vain kaksi lodgea, ei juoksevaa vettä eikä sähköä kuin vasta illalla. Oli toisaalta meidän huoneemmekin suhteellisen karu, sillä siinä ei ollut lamppua eikä kunnon ikkunaa. Seinät ja lattiakin taisivat olla sellaista sorttia, jota tehdään sekoittamalla puhvelin lantaa ja savea. Kuulimme myös hiukan myöhemmin, että Pokharasta Deuraliin tulevista trekkaajista yksi oli kadonnut, ja häntä etsittiin tuloksetta lähes koko iltapäivä. Iltaa myöten meidät myös ympäröi valkea pilvimassa, eikä mistään kuulunut enää mitään ääniä. Silent Hill: Mountain Terror palaa tauon jälkeen.

12. päivä: Deurali (2100 m) - Phedi - Pokhara (880 m)

Tämän päivän etappi tulisi olemaan vain noin neljän tunnin trekki alas Phediin, josta ottaisimme taksin Pokharaan. Aamu oli upea: ensin aurinko nousi idästä täydellisenä, punaisena pallona ja värjäsi sitten Annapurnat kultaisella valolla. Viimeinen päivä oli haikea, mutta samalla myös helpottava, sillä olimme kulkeneet 12 päivää suunnilleen samoilla vaatteilla, eikä vaatteiden pesemiseen ollut montaa tilaisuutta.
Deuralista Phediin lasketeltiin pelkästään alaspäin, ja Dhampusissa matkan varrella nähtiin ensimmäiset moottoroidut ajoneuvot pitkään aikaan. Bensan haju iski sieraimiin yhtä aikaa kuvottavana ja kotoisana. Osan matkasta käveltiin soratietä pitkin, mutta hiukan mielenkiintoisesti viimeinen rutistus laskeuduttiin pieniä polkuja peltojen poikki.
Phedi ei ole edes kylä, vaan pikemminkin pysähdyspaikka maantien varressa. Puspa järkkäsi meille kyydin hyvään hintaan, ja kuten matkamme alkoikin, se myös päättyi taksikyydillä. Näin jälkikäteen ajateltuna meillä taisikin olla vielä yksi trekkipätkä: me kävelimme Three Sistersin toimistolta Pokharan Lakesideen rinkat ja kaikki päällä, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämäni aikana kulkeminen rinkka selässä ei tuntunut vaikealta ja vaivalloiselta. Hyvä kunto on helppo saada, ja mutta vaikea ylläpitää, sillä nyt tätä kirjoittaessa, jo kuukauden jälkeen trekin aloittamisesta, taidan olla samassa pisteessä kuin lähtiessä Kathmandusta.

Trekkaaminen on uskomaton kokemus, joka ei ehkä sovi kaikille, mutta trekkipoluilla näimme kaikenlaisia ja kaikenkokoisia ihmisiä. Uskon, että suomalaisilla saattaa olla vielä etulyöntiasema trekkaamisesta nauttumisessa, sillä tätä metsäkansaa ei ole vielä täysin urbanisoitu caffelatteja juoviksi metropoliiteiksi. Paluu orpokodille oli myös uskomatonta, sillä meitä tervehdittiin todella iloisesti pitkän poissaolomme takia. Seuraavassa entryssä puhummekin taas vaihteeksi lisää ajastamme Aishwaryalla.

Kuva: Viimeisen aamun auringonnousu.

Aikamme Pokharassa

2009-11-23T13:52:00.004+05:30

Kathmandusta 200 kilometriä länteen lepää Pokhara, kahdensadantuhannen asukkaan kaupunki järven rannalla. Jo seitsemän tunnin bussimatkan aikana tajusi, miksi Pokhara on oikea trekkaajien mekka: Annapurnat vain kasvoivat ja kasvoivat lähestyttäessä. Kathmandussa vuoret olivat sumuisia varjoja kaukaisuudessa, Pokharassa kristallinkirkkaat huiput tuntuivat olevan aivan lähellä.

Kuva: Pokhara ja Annapurna Range Maailmanrauhan Pagodan huipulta

Pokharaan tultaessa minun terveyteni ei ollut aivan kondiksessa, ja meitä tervehtinyt iloinen lauma hotellien mainostajia ja taksikuskeja vain ärsytti (enemmän kuin yleensä). Minulla oli ollut aamulla hassu olo vatsassa, mutta oltiin silti lähdetty, kun oltiin herättykin vartin yli viisi ja bussilippu haettu Thamelista asti päiviä ennen. Tärisevässä, heiluvassa ja kuumassa bussissa olo vain paheni, ruoka ei maistunut ja oksetti. Mietin, kuinka kauas mainostajat juoksisivat jos olisin näyttänyt heille suomalaisuuden pimeän puolen: karvaisen, äkkipikaisen metsämiehen. He tosin tekevät vain työtään, ja tartuttiin me lopulta yhteen tarjoukseen ja saatiin jopa ilmainen taksikyyti.

Pokhara voidaan jakaa muutamaan eri alueeseen: Lakeside, Damside, New Bazaar ja vanha Pokhara. Pokharan länsipuolella on kaunis Phewa-järvi, jonka ääreen turistit muinoin päättivät laskea kantamuksensa, joten Lakeside on Pokharan Thamel. Lakesidessa ei tosin koe klaustrofobiaa, sillä päätie on leveä ja olo ilmavampi, kontrastina Thamelin hirvittävään kiireen tuntuun ja ahtauteen. (Tuleville Nepalin-matkaajille tiedoksi: ennen lähtöämme Pokharaan luimme The Himalayan Timesista, että pieni osa Thamelia on julistettu ajoneuvovapaaksi alueeksi, eikä edes polkupyöräilijöitä päästetä enää Thamelin sydämeen. Tämän odotetaan tekevän Thamelista paljon miellyttävämmän, ja en epäile yhtään. Tulevaisuudessa kaavaillaan koko Thamelin, Asanin ja Newroadin julistamista vain jalankulkijoille, eli käytännössä koko Kathmandun ydinkeskusta olisi ajoneuvovapaa. Oikein!)

Vietimme siis suurimman osan ajasta Lakesidessa, lähinnä massiiviseksi puhjenneen ripulini takia. Kun oloni lopulta parani antibioottien ansiosta eikä sairaalaan tarvinnut mennä, me vuokrattiin polkupyörät alle ja lähdettiin tutkimaan mitä järven toiselta puolelta löytyy. Meillä oli kolme kohdetta, jotka oltiin otettu ylös Lonely Planetista: Devi's Falls, tiibetiläispakolaisten kylä ja Maailmanrauha Pagoda. Edellämainittu järjestys meni puihin, kun tajuttiin, että oltiin pyöräilty liian pitkälle. Eipä tuo haitannut, me jätettiin pyörät mäen juureen ja lähdettiin kipuamaan ylös.

Maailmanrauhan Pagoda on mäen päällä, ja sen silhuetti näkyy iltaisin auringonlaskua vasten Lakesidesta. Tämä toimikin hyvänä harjoituksena trekkiä varten, sillä me kiivettiin tasaisesti ylöspäin täysin kirkkaassa auringonpaisteessa keskellä päivää. Pagodan on rakentanut japanilaisten munkkien järjestö edistämään maailmanrauhaa (miten, sitä en tiedä). Se on puhtaanvalkea rakennus, jonka jokaisessa sivussa on Budhha (tai joku monista boddhisatvoista). Ehkä parhainta kokemuksessa oli se, että tukahduttavan kuuman kävelyn jälkeen sai ottaa kengät pois jalasta, ja laskea paljaat jalat viileälle marmorille. Minä oikein yllätyin, kuinka viileänä valkoinen kivi voi säilyä niinkin ankarassa auringonpaisteessa. Stupa totta kai kierretään aina myötäpäivään, ja mäen päältä näkyi upeana Pokhara ja sen takana kohoavat Annapurnat.

Kuva: Maailmanrauhan pagoda

Devi's Falls taas oikeastaan aika tylsä, se oli loppujen lopuksi vain joki joka kuohuaa maanalaiseen luolaan. Tiibetiläiskylä taas vain vilkaistiin, kun minua oli alkanut taas heikottamaan (ripuli ei ollut mennyt vieläkään täysin ohi). Muutama sana kuitenkin Tiibetistä: trekin aikana me luettiin Tears of Blood, joka on yksityiskohtainen selonteko eri tiibetiläispakolaisten kertomuksista Tiibetin viimeaikaisesta historiasta. Kirja on suhteellisen vanha, julkaistu Briteissä 1992, mutta historia ei vanhene koskaan. Suosittelen tätä kirjaa, mutta en heikkovatsaisille. Sanottakoon sen sanoma kuitenkin lyhyesti ja hitaasti: Tiibet, korkeiden huippujen alue Kiinan ja Intian välissä, on viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana alistettu törkeille ihmisoikeusrikkomuksille, alistukselle, kulttuuriselle tuholle ja syrjinnälle, jonka seurauksena 1,2 miljoonaa tiibetiläistä on kuollut joko kidutuksissa, teloituksissa tai itsemurhissa. Tiibetiläiset ovat toisen luokan kansalaisia omassa valtiossaan, joka ei ole ollut koskaan osa Kiinaa, ja joka ei ole KOSKAAN pystynyt ymmärtämään kiinalaisten ajatuksia kommunismista, huolimatta "uudelleenkoulutuksista" ja "valistuksesta". Nykyään Tiibet on raunio, jonka Kiina on asuttanut kiinalaisilla, ja tiibetiläiskulttuuria ei enää ainakaan kirjan mukaan näe muualla kuin Tiibetin ulkopuolella. Tiibet on yksi vahvimmin militarisoiduista alueista, ja Dalai Lama, Tiibetin hengellinen johtaja, on pyytänyt Tiibetin muuttamista demilitarisoiduksi alueeksi, jonne mikään valtio ei saisi tuoda edes hedelmäveistä. Tiibetissä on myös yksi maailman suurimmista vankilakomplekseista. Moderni liberaali länsimaalainen ei voi ymmärtää Tiibetin alistamista, tai miksi se jatkuu vielä 2000-luvulla. Mitä tapahtui Tiibetissä ja mitä tapahtuu edelleen on samaa sarjaa holokaustille, Pol Potin murhille, Khmerien Rougelle ja Stalinin terrorille (sekä Amerikan Vietnamille, mutta maailma ei ole vielä valmis lisäämään sitä tähän kategoriaan), ja Kiina tulisi tuomita samalla tavalla kuin tuomitsisimme minkään edellämainituista.

Mutta takaisin Nepaliin. Me otimme yhteyttä Three Sisters Adventure Trekkingiin, sillä olimme kuulleet järjestöstä, joka tukee naisten oikeuksia valtiossa, jossa ne eivät ole läheskään itsestäänselviä. Nepalissa naisten asema on vaikea, sillä maaseudulla he tekevät melkein kaikki työt, samalla kun miehet ovat joko koulussa tai tekevät "töitä" (toimistossa tai kuten Lamatarissa, viihdyttää turisteja kävelyttämällä heitä maaseudulle). Naiset tekevät kaikki raskaat työt, eikä heillä ole aina mahdollisuutta koulutukseen tai palkkatyöhön. Miesten osa rajoittuu ehkä muutamaan askareeseen pellolla, mutta muuten päivällä seisoskellaan kylänraitilla polttamassa tupakkaa ja kuikuilemassa turisteja. Paras, tai surullisin, tapaus oli ehkä Lamatarissa, jossa perheen pää oli lievästi ylipainoinen ja löysä mies, joka nukkui kaksi tuntia pidempään kuin naiset, jotka heräsivät ennen auringonnousua tekemään ruokaa. Naiset sen sijaan puuhastelivat terävästi ja tottuneesti askareissaan, jättäen miehet istuskelemaan eksyneen oloisina porstualle.

Kuva: Phewa Lake

Tätä järjestöä kutsutaan Empowering Women of Nepaliksi, joka kouluttaa naisia oppaiksi ja kantajiksi, ja tämän koulutuksen avulla myös voimistaa naisia ja tehdä heistä itsenäisiä ja yksilöllisiä. Täytyy koko ajan muistaa, että naisten vapaus valita haluavatko he esimerkiksi olla koulussa ei ole yhtään todellista täällä, ja tällaiset järjestöt ovat todella tärkeitä. Empowering Women of Nepalin perustajat ovat samoja, jotka ovat vastuussa Three Sisters Adventure Trekkingistä, ja jonka sivussa pidetään myös Three Sisters Guest Housea. Alun perin nimenä oli Chettri Sisters, viitaten kolmen perustajasisaren kastiin, mutta kun ajat ovat muuttuneet, Chettri muuttui Threeksi. Vielä Lonely Planetin uusimmassa painoksessa (syyskuu 2009) on vanha nimi, mutta älä anna tämän hämätä.

Kun olimme päättäneet tukea naisten työllisyyttä jne., me aloimme tehdä suunnitelmaa tulevasta trekistämme. Annapurna Conservation Area on seitsemän ja puolen tuhannen hehtaarin kokoinen, jossa asuu noin satatuhatta ihmistä. Joka vuosi 36'000 trekkaajaa painelee kylästä toiseen erilaisia reittejä, joista suosituimmat ovat kolmen viikon trekki Annapurnien ympäri, alle kahden viikon mittainen nousu Annapurnan perusleiriin, Jomson ja monet muut. Me oltiin jo alusta asti asetettu Everestin ja Annapurnien perusleirit vastakkain, ja valittu matka Annapurnien keskelle, 4130 metriin. Everestin perusleiri olisi mennyt vielä korkeammalle, mutta Annapurna kuulosti laadullisesti paremmalta. EBC ei muuten ole edes Mt. Everestillä, vaan toisen vuoren rinteessä. Itse Annapurnia on useampi, ykkösestä neloseen, sekä useita muita kuten Macchapuchre, Hiunchuli ja Mardi Himal. Isoin näistä on tietenkin Annapurna I, 8091 metriä.

Me tehtiin jo heti alussa selväksi, että me ollaan riukujalkaisia opiskelijoita, eikä me olla edes varmoja meidän fyysisestä kyvystä kivuta ABC:lle asti. Siksi me haluttaisiin suunnitelma, jossa olisi hyvin aikaa lyhyemmillekin päiville. Me oltiin myös kuultu mahdollisuudesta palkata opaskantaja, ettei meillä tarvitsisi olla erikseen opasta ja kantajaa. Opas olisi maksanut 18 dollaria, ja "pelkkä" kantaja 10 dollaria per päivä. Opaskantajan liksa oli 15 dollaria päivässä. Tämä kävikin meille hyvin, eikä me haluttu tinkiäkään tästä, koska nämä liksat olivat pääosin ennalta määrätyt kusetuksen minimoimiseksi niin palkkaajien kuin palkattavienkin puolesta.

Meidän opaskantajaksi päätyi Puspa Pun, pun-kansaan kuuluva noin 25-vuotias nainen Annapurnan alueelta lähellä Ghorepania. Hän vaikutti mukavalta, ja puhui perushyvää englantia. Varsinaiset oppaat puhuvat yleensä hyvää englantia, ja kun taas kantajien ei yleensä tarvitse, ja opaskantajien englannin taito on yleensä jostain tältä väliltä. Ensitapaaminen oli aika hermostunut, etenkin kun ei tiennyt mistä puhua, kun kummallekin osapuolelle reitti ja muutkin matkaan liittyvät asiat olivat aika selviä. Me vaihdettiinkin muutama sana, hymyiltiin ja sovittiin tapaaminen lodgella seitsemältä seuraavana aamuna.

Suunnitelma oli siis matkata kolmistaan 12 päivää Annapurna Base Campille ja takaisin Poon Hillin kautta. Monet pystyvät vetämään suoran reitin Phedistä ABC:lle ja takaisin ehkä 6-8 päivässä, mutta me haluttiin varata kunnolla aikaa myös lepäämiseen ja akklimatisoitumiseen. Poon Hill on hieman sivussa suorasta reitistä, ja me saisimme kokeilla ilmanalaa yli 3200 metrissä ennen laskeutumista takaisin kyliin ja lähestymistä kohti varsinaista solaa, joka veisi "Sanctuaryyn". Me teimme matkan edetessä muutaman muutoksen alkuperäiseen suunnitelmaan, kerran matkan helpottamiseksi ja kaksi kertaa kuntotasomme noustessa kävelimme yhden kylän pidemmälle.

Reitiksi muodostui siis: Naya Pol - Hille - Upper Ghorepani (Poon Hill) - Tadapani - Ghandruk - Chomrong - Dovan - Macchapuchre Base Camp - Annapurna Base Camp - Sinuwa - Jhinu Danda - Deorali - Phedi.

Enemmän trekkiin liittyvistä asioista ja itse trekki päivä päivältä julkaistaan piakkoin. Päätimme lukemisen helpottamiseksi julkaista nämä merkinnät erikseen.

Mäiltä vuorille

2009-11-02T09:49:00.003+05:30

Lastenkodilla onkin ollut viimeaikoina vilskettä ja vilinää, kun tänne tuli neljä lasta lisää huolimatta siitä että täällä on jo paikat täynnä. Periaatteessahan siis tänne mahtuisi 36 lasta, mutta meidän tekemän listan mukaan täällä pitäisi olla paikalla 43 lasta. Onneksi kaikki ei ole täällä kerralla paikalla, vaan muutamat lapset on omilla tai host-perheemme sukulaisilla kylässä! Ei tässä muuten ongelmaa ole mutta nukkumapaikkoja ei vaan riitä kaikille. Aiemminkin lapset on nukkuneet kaksi samassa sängyssä, plus että kaikki pienimmät kuusi lasta jakaa saman sängyn. Nyt lapsia nukkuu vähän miten sattuu, mutta kyllä kai sopu tilaa antaa, toivotaan.

Jännää ja kammottavaa on myös ollut se että eräänä päivänä taannoin kurkistettiin lasten suihin, ja järkytyttiin pahanpäiväisesti. Lapsilla on periaatteessa olemassa hammalääkäri, mutta koska rahaa ei ole niin heitä ei voi kun viedä sinne kauhisteltavaksi, erityiseen hoitoon ei ole rahaa. Siksi me neljä suomalaista vapaaehtoista otettiin projektiksi yrittää kerätä rahaa että edes pahimmat tapaukset saataisiin hammaslääkäriin. En nimittäin ollenkaan ymmärrä miten lapset pystyvät syömään kun takahampaat on joillain ihan mädät!
Myös toisenlaista varainkeruuta suunnitellaan, kun ilmeisesti joulukuussa järjestämme Thamelissa varainkeruuillan. Saamme olla tätä suunnittelemassa ja järjestämässä, joten hauskaa! Tästä tapahtumasta saadut rahat ei kuitenkaan mene hammaslääkäriin, vaan yritetään saada tarpeeksi rahaa jotta lapset pääsis kouluun myös ensivuonna.

Tämä lastenkoti on kieltämättä yksi Nepalin parhaimpien joukossa, täällä on lapsilla asiat tosi hyvin, lahjoitetut rahat käytetään lapsiin eikä kukaan vedä välistä, ja vapaaehtoiset on ollut täällä tietämämme mielellään. Kuitenkin täällä on pulaa tosi perusasioista, kuten että sänkyjä ja tilaa sängyille on liian vähän, kouluunpääseminen ei ole aina ihan varmaa ja perusterveydenhuolto on vähän niin ja näin. Silti nämä lapset on monet luokkansa parhaita koulussa (yksi palkittiin koko koulun parhaana oppilaana vähän aikaa sitten), kaksi täällä olevista pojista käy joka aamu viidestä kahdeksaan jalkapalloharkoissa ja yrittää päästä maan juniorijoukkueeseen ja sitä rataa. Tästä ehkä kertoo paljon se mitä Aamaa sanoo usein, raha ei ole tärkeää. Tai ei ainakaan tärkeintä.

Meillä on ollut Petrin kanssa myös jännää vapaa-ajalla, kun Marianne ja Outi päätti lähteä trekkaamaan, niin me hypättiin paikalliseen bussiin ja mentiin Bhaktapuriin ja sieltä Nagarkotiin. Bhaktapur on vanha kaupunki, jonne sisäänpääsy maksoi 750 rupiaa (semmoinen 7 euroa, eli täällä päin aika kallista!), mutta oli siellä sit sen rahan edestä ikivanhoja temppeleitä ja muita rakennuksia. Me sattumoisin nukuttiin guesthousessa, jonka vieressä oli joku aukio jossa oli jonkinsorttisia rukouskelloja mitä tyypit kävi tökkimässä iltamyöhään, ja aloitti aamulla uudestaan siinä neljän maissa. Vierailtiin siellä myös buddhalaisessa luostarissa, mikä oli hienoa. Ollaan nimittäin haaveiltu että voitaisiin tehdä parin-kolmen viikon vaihto keväällä luostariin, vaikka se maksaakin vähän ekstraa (itseasiassa 50 dollaria viikossa per nenä). Siksi eritoten Kaisla fiilistelee jo valmiiksi vaihtoa. Siellä oli eräs 35 -vuotias naismunkki, joka näytti meille paikkoja, muunmoassa rukoushuoneen jättimäisen Buddhan, ja selitti kauhean iloisena monesta asiasta, vaikka ei osannut englantia paljon ollenkaan. Meille myös tarjottiin hyvää mustaa teetä, ja näytettiin valokuvia ja vaikka mitä. Aivan ihanaa, että meille randomille tyypeille, jotka marssii luostarin pihaan ilmoittamatta mitään ennalta jaksetaan nähdä vaivaa noin paljon!

Bhaktapur

Nämä ei ole pilviä. Vuoristonäkymä Nagarkotista

Nagarkotkin oli tosin hämmentävä paikka. Se on pieni kylä mäen päällä 2000 metrin korkeudessa, vähän yli 30 km päässä Kathmandusta. Siellä ei oikeastaan mitään muuta ollut kun läjä guesthousseja ja hotelleja. Sekä tietysti tajuttomat näkymät Himalajoille ja uskomattomat auringonlaskut ja -nousut. Siellä sit tuli käveltyä mukavasti rinteillä kun ei ollut muuta tekemistä Himalajojen valokuvaamisen lisäksi, auringonlaskua odotellessa. Illalla meille tosin järjesti erilaista aktiviteettiä huoneeseen ilmaantunut jättimäinen hämähäkki (se oli yhtä iso, jos ei isompi, kuin huoneesta löytynyt tuhkakuppi). Eritoten Kaisla oli äärimmäisen iloinen että saisi semmoisen kivan nukkumakaverin huoneeseen, kun säikkyy pienempiäkin monijalkaisia nilviäisiä.
Aamulla oli vähän pilvistä joten ihan parhainta auringonnousua ei näkynyt, mut kun aurinko nousi vähän enemmän, pilvien yläpuolelle niin oli sekin häkellyttävää, ja kutakuinkin sen arvoista että oltiin herätty jo vähän ennen viittä, mikä ei ollutkaan tarpeellista kun oli sen verran pilvistä ettei viitsitty kävellä liian aikaisin hyville auringonnousupaikoille.

Auringonlasku Nagarkotissa

Auringonnousu Nagarkotissa

Himalajojen näkemisestä häkeltyneinä päätettiin mekin että halutaan trekkaamaan mahdollisimman pian. Siksi käytiinkin varaamassa bussiliput Pokharaan ensi tiistaille, heti päivä tai pari sen jälkeen kun ollaan uusittu viisumimme täällä. Vietetäänkin siis meidän "sata päivää Nepalissa" juhlaamme varmaan jossain Annapurnan juurella, tai kenties jo määränpäässämme perusleirissä n.4100 metrissä. Palaamme siis luultavasti blogissa asiaan parin-kolmen viikon päästä, kun olemme palanneet tältä rääkiltä toivottavasti hengissä.

Puolitoista kuukautta

2009-10-21T10:14:00.003+05:30

Nyt ollaan oltu Nepalissa jo kaksi ja puoli kuukautta, orpokodissa puolitoista kuukautta. Nyt on alkanut jo tuntua että on pystynyt luomaan tietynlaisen suhteen lapsiin. Lapsien kanssa pystyy olemaan jo normaalisti tuntematta oloaan läntiseksi kuriositeetiksi. Olivathan lapset toisaalta jo tottuneet vuosien myötä läntisiin vierailijoihin, kun orpokoti on ehtinyt työllistämään kiitettävästi kansainvälisiä vapaaehtoisia.

Kuva: Banaaniarmeijan sulkeisharjoitukset

Välillä on saanut ehkä pieniä valaistuksia siitä, mitä lapset ehkä ajattelevat meistä. Monet saattavat pitää meitä rikkaina, mikä aiheuttaa välillä odotuksia meidän järjestämien tapahtumien suhteen. Esimerkiksi syntymäpäivä/läksiäisjuhla taisi olla joillekin vanhemmille pettymys, vaikka me panostettiin mielestämme koristuksiin ja ruokaan hyvin. Jotkut saattavat taas pitää Suomea jonkinlaisena maanpäällisenä paratiisina. Kun kerroimme, että jotkut meistä ovat tehneet työtä puutarhalla, kaupan kassalla tai muussa perusduunissa, jotkut olivat aivan äimänä että sellaisia töitä voi tehdä Suomessakin. Jotenkin vanhemmille lapsille pitäisi saada selitettyä, että Suomessa me teemme hitosti duunia koulutuksen ja elämisen eteen, eikä elämä aina ole helppoa sielläkään, vaikka Nepali olisikin mitä se on.

Toisaalta Suomessa on tottunut sellaiseen perusharmaaseen tylsyyteen, mutta täällä käytetään värejä ja koristeita ronskein ottein. Etenkin nyt kun juhlitaan Divalia, valon juhlaan, talojen seinillä näkee valtavasti värikkäitä lamppuja ja kynttilöitä. Muutenkin jokapäiväisessä elämässä käytetään paljon värejä, ja niillä on omat merkityksensä eri tilanteissa. Nepalilaiset varmaan kuolisivat tylsyyteen luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kuva: Läksyjä

Aika festivaalien välissä meni meidän perushommaa tehdessä. Olemme motivoineet lapsia tekemään läksyjä, mikä vaatii välillä mielikuvitusta. On vain surullista nähdä, kuinka neljävuotias lapsi itkee läksykasan edessä ja pitäisi itseltään löytää sydäntä patistamaan häntä tekemään ne ennen iltaa. Nuorimmat lapset tarvitsevat todella paljon henkistä tukea, koska muuten he kiemurtelevat ja tekevät aivan muita juttuja.

Vapaa-ajan toimissa me monesti luetaan lasten kanssa kirjoja ja lehtiä englanniksi, pelataan lautapelejä tai jotain muuta vastaavaa. Monet lapset tulevat meidän luoksemme pyytämään osallistumaan, vaikka periaatteessahan se pitäisi mennä toisin päin! Suomessa olisi vaikea uskoa lasten ottavan ulospäin näin herkästi kontaktia. Kyllä täälläkin osataan toisaalta olla yksin ja tapella, ja näitä asioita täytyy osata ratkoa. Monesti lisämaustetta meidän työhömme tuo se, että monilla lapsilla saattaa olla traumaattinen menneisyys tai muuten ongelmia perheen kanssa, joskin tämä on helppo unohtaa kun lapset ovat niin iloisia ja eläväisiä eikä aiheet ymmärrettävistä syistä ole usein puheena.

Kuva: Auringonlasku Swayambhunathin (Apinatemppelin) huipulta

Tekisi mieli keksiä lapsille yhtä kehittävää ja osallistavaa toimintaa kuin Suomessa tekisimme, mutta meillä on vaikeuksia aina ymmärtää orpokodin sisäistä logiikkaa. Luonnolliset tekijät, kuten käytettävän tilan vähyys ja lasten määrän ja ikäeron suuruuden poislukien välillä meidän esimerkiksi täytyy olla varoittamatta kesken leikkien aivan hiljaa, ollaan ymmärretty että tämä johtuu siitä että meteli häiritsee naapureita, mutta nämä hiljaisuushetket on ihan irrationaalisia. Välillä taas kaikki komennetaan päiväunille tai sitten onkin yhtäkkiä joku tilaisuus jota pitää juhlia. Monesti myös jos orpokodilla on vieraita, nuorimmat lapset komennetaan laulamaan näille vieraille, vaikka läksyjenteko olisi kesken. Toivottavaa olisi, että päästäisiin tähän sisäiseen logiikkaan mukaan vielä syvemmälle tasolle.

Kuva: Sadhut toivottavat teille hauskaa Divalia!

Omituisuuksia ja erilaisuuksia

2009-10-07T10:35:00.002+05:30

Välillä tulee ihmeteltyä joitakin erilaisuuksia tai omituisuuksia, joihin ei ole aikaisemmin törmännyt, eikä varmaan tule törmäämään kotosuomessakaan. Tässä on muutamia joita melkein jokainen on täällä ehtinyt kelailemaan.

Vessapaperittomuus
Jokaisen Aasiaan tulevan kannattaisi varautua tähän klassiseen: vessapaperia ei käytetä. Sen sijaan vessanpöntön vieressä on pieni hana ja kuppi. Kupilla kaadetaan vettä vasemman käden muodostamaan kuppiin, jota käyttämällä pestään herkät paikat. Kahden kuukauden kokemuksella voi sanoa, että vesitekniikka pesee kyllä paperinkäytön, sillä aasialaisella metodilla olo on raikas ja oikeasti puhdas. Ja jos kaikki käyttäisivät täälläpäin paperia vessa-asioillaan, ei täällä olisi puita missään. Jotkut sanovat että huljuttelua kannattaisi harjoitella jo ennen matkaanlähtöä, mutta minusta se on tarpeetonta hössötystä. Kyllä se vesi sinne pyllylle löytää vaikka ei olisi Suomessa kurssia asiasta käynytkään.

Reikävessat
Ruraalimmassa Nepalissa ei lattiassa ole kuin reikä, jossa on posliiniset jalansijat. Reikävessan hyvä puoli on se, ettei tarvitse varsinaisesti koskea mihinkään ylimääräiseen, kuin hanaan ja huljukuppiin. Huljuttelukin sujuu helpommin, kun eurooppalaisen flush-vessan kanssa saa ainakin miehet taiteilla toisen pakaran varassa. Mekaniikaltaan reikävessa ei paljon eroa flush-vessasta, sillä kahvan vääntämisen sijaan reikään kaadetaan reilusti vettä.
Reikävessan kanssa suurin haaste on miten taitella housut ettei niihin tule haisevia koristuksia. Etenkin pussihousujen kanssa saa taitella aikalailla että ne ei ui missään tai ole tiellä. Hame on reikävessoissa helpoin ratkaisu, mutta ei jostain syystä houkuta moniakaan miehiä.
Meitä on tosin yllättänyt kuinka vähän täällä näkyy reikävessoja, lähes joka paikasta on löytynyt flush-vessa toilet-kyltin (tai "totlet") takaa, ja jossain paikoista lötyy kummankinlaiset vessat jotta valinnanvaraa olisi sen suhteen millainen kakka-asento tai haaste tänään houkuttaisi.

Ruokailu
Tämä on ikuisuusaihe meillä, ja jokapäivä esillä meidän suomenkielisessä sananvaihdossa: En pysty ymmärtämään miten pienimmätkin täällä pärjää lähinnä kahdella aterialla päivässä. Toki nämä syö koulussa vähän jotain keksejä, ja koulun jälkeen syödään joku pieni välipala (teetä ja keksiä tai vähän kuivia nuudeleita tai vähän maissia tms). Me vähän häpeillen käydään ostamassa itsellemme hedelmiä, suolakeksejä ja muuta että jaksettaisiin päivät täällä. Tämä ruokailutottumus selittää ehkä vähän sitä miksi täällä juotu chia, tee, on niin makeaa. Sokerisesta teestä saa aika kivasti energiaa että jaksaa pitkän päivän ilman ruokaa.
Mutta en myöskään kykene ymmärtämään miten ihmeessä nämä ihmiset täällä voi syödä kaksi kertaa päivässä lähestulkoon pelkkää riisiä, ja sitä vielä pidetään suurena herkkuna? Itseasiassa täällä naiset jättää riisin pois jos ne haluaa laihduttaa, ja syö sensijaan perunaa tai leipää, ja tämä kuulema tehoaa hyvin. Joskin näin on kuulema hankala elää koska riisi on niin hyvää! Kaislalta riisiä tulee välillä korvista, sieraimista ja kyynelkanavista.

Yleinen kurjuus ja välinpitämättömyys elinympäristöstä
Täällä globaali kapitalismi tekee tihutöitään päivästä toiseen, ja Coca-Colan, Nokian ja Carlsbergin valtavien mainosten välissä kerjäävät vanhukset, rammat ja katulapset. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suuri, ja jokainen suuri talo on ympäröity muureilla, joiden päällä on usein piikkilankaa, lasinsiruja tai nauloja tai kaikkia edellisiä sekaisin. Uutisista voi lukea, kuinka Nepalin hallitus kaavailee kansainvälisen lentokentän rakentamista Pokharaan, vaikka maaseudulla ei ole ihmisille sähköä, lääkkeitä tai aina edes puhdasta vettä. Aivan kuten Suomessakin, raharikkaat ovat lahjoneet hallituksen tekemään juuri ne oikeat päätökset, ja on vaikea uskoa muutokseen. Kolmannessa maailmassa ei muutenkaan voi luottaa viranomaisiin, mikä muuten kannattaa suomalaistenkin joskus muistaa ennen kuin uskoo kaikkeen mitä sanotaan. Täällä roskaaminenkin saa uusia merkityksiä: Suomessa on roskaamista jos pudottaa karkkipaperin kadulle: täällä roskaaminen tarkoittaa kuutiollinen jätettä kadunvarteen. Paikalliset roskaavat surutta kaikkialle ja kaikkialla, ja nurkan taakse kipataan kaikki paperijätteistä pattereihin. Joesta sen näkee parhaiten.
Tähänkin toisaalta on ehkä näkyvillä parannusta, kun suuret ostoskeskukset mainostaa muovipusseista kieltäytymistä, ja kangaskassia ekologiseksi vaihtoehdoksi, joten ehkä kehitystä on näkyvillä. Silti Kathmandussa oleillessa on helppo unohtaa että Nepalissa on paljon aivan uskomatonta, kaunista ja koskematonta luontoa, kun katsoo ympäriltä löytyvää saastetta ja roskaa.

Rakentamisen vapaus
Nepalissa taloista saa tehdä tasan sellaisia kuin itse haluaa. Olemme nähneet hirveän monia erilaisia taloja, jotkut jylhän komeita, toiset psykedeelisen värisiä. Ilmeisesti arkkitehdeille saa antaa vapaat kädet suunnitella ainutlaatuisen mestariteoksen. Suomen rakennuslainsäädäntö saattaisi aiheuttaa paikallisille sydänkohtauksen, sillä jokainen talo on poikkeuksetta rakennettu samasta muotista, ja jokainen projekti täytyy ajaa elämäänsä kyllästyneiden virkailijoiden läpi, jotka tarkastavat, että se varmasti täyttää kaikki maisemalliset säädökset ja luvat. Hohhoijaa.

Kulttuurin rikkaus
Suomen menneisyys metsän kansana kalpenee nepalilaisten tuhatvuotiselle sivilisaatiolle, joka näkyy ja kuuluu. Juhlien rituaalit, jokapäiväinen rukous, tikat, jumalkoristukset ja kaikki vastaava jaksaa ihastuttaa. Ihan harmittaa kun joutuu kertomaan että meillä ei Suomessa ole oikeastaan mitään vastaavia omia kulttuurisia perinteitä, kaikki on lainattua ja modernia. Onhan suomalaisten shamanistisena perinteenä juhlia keskikesän juhlaa Juhannusta, mutta siinäkään ei ole hirveästi sisältöä kuin pari hassua juhannusloitsua, kokonpolttoa ja ryyppäämistä. Joskin täytyy tunnustaa että kyllä täällä lastenkodillakin ihan pienimmätkin cocacola-joulupukin tunnistaa.

Liikenne
Suomessa kaiken, minkä tietää liikenteestä tai ajamisesta, kannattaa unohtaa täysin kehitysmaihin siirryttäessä. Ensinnäkin Nepalissa liikenne on vasemmanpuoleista, ja toisekseen liikenne on kaoottista. Liikenteessä kaikki sujahtelevat sen enempää miettimättä, aiheuttaen jatkuvia vaaratilanteita itselleen ja muille. Joskus tulee mietittyä, että paikallisilla kuskeilla taitaa olla todella nopea reaktiokyky, tai ainakin jatkuva valppaus, sillä koskaan ei tiedä mistä kolosta syöksyy eteen riksa, tuktuk, pyöräilijä, lapsi tai pyhä lehmä. Lonely Planetin mukaan 49 prosenttia liikennekuolemista on jalankulkijoita. Hehheh. Täällä kuulema suojatiet ym. (ymmärsin että myös liikennemerkit kuuluu tähän ryhmään) on aika uusi juttu, eikä niitä oikein vielä tahdota ymmärtää. Kätevin merkki viittoa liikenteessä on huudattaa tööttiä. Tuut tuut, täältä minä tulen, tuut tuut, minulla on enemmän valoja kun sulla, tuut tuut, sinulla on ruma nenä, tuut tuut, tästä lähtee kiva ääni! Myös töötti-variaatiot on mielenkiintoisia, riksoissa töötistä käy shompoopulloviritelmä, rekoissa taas töötit on tuunattu varsinaisiksi ballaadeiksi.

Informaatiovaje
Välillä turhauttava piirre matkoissamme on ollut se, ettei meille aina viitsitä kertoa kaikkea ellei sitä erikseen kysy. Kerran me olimme lähdössä maauimalaan, ja vaiheilimme vähän lompakon ottamisen kanssa, sillä emme ajatelleet tarvitsevamme rahaa mihinkään. Ainakaan meille ei oltu sanottu mitään ennalta. Kävikin ilmi että tarvitsimme rahaa taksiin, ja maauimalaliputkin (sekä itsellemme, host veljellemme että lapsille) olivat omalla kustannuksellamme. Yhden kerran taas lääkärille ja apteekkiin kuskattava ripulista kärsivä Marianne joutui maksamaan paitsi omat lääkkeensä, myös Aamaan jalkalääkeet, limsan hänelle ja tietysti taksimatkan (johon sisältyi ihailumatka hostperheemme uudelle tulevalle kodille), isoista summista ei kuitenkaan ollut kyse, vain muutamasta eurosta. Toivottavasti meistä ei kuitenkaan ajatella, että kävelemme ympäriinsä koko ajan rupiatonnit taskuissa, sillä se on ahdistavaa pidemmän. Aina kun meitä pyydetään jonnekin täytyy miettiä miten kohteliaasti voisi kysyä että kuinkas paljon valuuttaa tarvitsisi tällä kertaa olla mukana. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene että me aina jouduttaisiin maksunaisiksi ja -miehiksi, monesti on meillekin tarjottu vaikka mitä, jopa kokonaisia ravintolaillallisia pyytämättä mitään takaisin.

Kolmevuotiaiden koulunkäynti ja läksymäärä
Kun saavuimme tänne niin ensimmäinen äimistys ja kummastus oli pienet, melkein polvenkorkuiset taniaiset koulupuvuissa. Toinen äimystys tapahtui kun nämä palosammuttimen kokoiset otukset avasivat kouluvihkonsa ja alkoivat tekemään läksyjä: kopioida englannin ja nepalin sanoja, sekä numeroita vihkoihin. Tällaisia tehtäviä nämä alkaa tekemään kolmevuotiaina, ja neljävuotiaat on jo aika hakoja, etenkin kirjoittamaan englantia, vaikka kyllä ne nepalinkin aakkoset sujuu. Host siskomme kertoi että jotkut banaaneista osasi luetella englannin aakkoset jo ennen kouluunmenoa. Että sellaista.
Vaikka banaanit tekeekin koulupäiviä kymmenestä kolmeen, niin onneksi ne sentään vetelee siellä päiväunia välillä. Jotkut lapsista kuulema kehuskeleekin kuinka ne taas nukkui koko päivän koulussa (ihan niin kuin suomalaiset lukiossa!).

Nepalilainen vieraanvaraisuus
Lapset täällä jakaa aika tunnollisesti kaiken omansa toisten kanssa, vaikka osaa nekin olla tosi omivia kynien, kumien ja terottimien kanssa. Kuitenkin leikit kaikki on yhteisiä ja pelivälineitä ei omita. Myös aikuiset kansalaiset osaa monesti hämmentää, jatkuvasti ollaan kysymässä että "are you happy". Toisia ihmisiä kunnioitetaan paljon halutaan antaa omastaan toisen hyvinvoinnin eteen. Vaikka ei itse oltaisiinkaan kovin varakkaita, niin aina jotakin voidaan tehdä. Marianne kertoi että hän näki kerran yhden lastenkodin lapsista antavan kerjäävälle naiselle ja tämän lapselle rahaa, vaikka tällä pojallakaan ei luonnollisesti ole paljon rahaa tai maallista omaisuutta. Monet ihmisoikeusasiat on Nepalissa todella kurjasti, mutta kyllä täällä myös tiedetään jotain antamisesta ja jakamisesta mikä ei suuren hyvinvoinnin ja omaisuuden maassa ole mennyt jakeluun.

Sairastellen hullulla tiellä

2009-09-23T11:59:00.003+05:30

Jokainen meistä suomalaisista vapaaehtoisista on nyt kokenut sairastamisen hyvin korkeatasoisen lääketieteen Aasiassa. Todellisuudessa meidän ei ole tarvinnut huolestua, kunhan vaan hikoilla sairaus pois vuoteen pohjalla. Minulla ja Kaislalla ei ole ollut onneksi kovin suuria ripulin oireita, mutta Marianne ja Outi olivat kuitanneet ilmeisesti Intiasta asti matkaajan lähimmän ystävän, ripulin. Minä olen ollut viimeisin joka on sairastellut vakavammin. Kaisla sairasti melkein heti kun tultiin orpokotiin, muut ystävämme potivat vielä joko kuumetta, ripulia tai kumpaakin jonkin aikaa saavuttuaan.

Minä kuittasin yli 38 asteen kuumeen Freak Street -reissulta. Ajateltiin, että olisi kiva viettää yö keskustassa, kun meille oli tarjottu sellaista optiota. Lähdimme perjantaina Thameliin, jossa viihdyimmekin noin neljään asti. Kävelimme sieltä Durbar Squarelle (ensin meitä ei meinattu päästää läpi 300 rupian turistientryn takia, mutta selitimme että olimme vain menossa Freak Streetille, ja me päästiin läpi), ja hetken hakoilun jälkeen törmäsimme 60-luvun kultaiseen hippighettoon. Totta kai lähes 50 vuodessa hippiparatiisi on muuttunut yhtä ylivedetyksi ja ahdistavaksi kuin Thamelikin, mutta oli siellä vielä jotain haamua vanhasta kulta-ajasta. Kaisla tosin oli yllättynyt kuinka pieni tämä kuuluisa Freak Street on, eihän siellä ollut paljon mitään!

Hinnat kuitenkin olivat selkeästi halvemmat kuin Thamelissa (guest house ei tosin maksanut 3 rupiaa niin kuin kuulemma joskus muinoin) ja kaupoissa myytiin orgaanista teetä, huovutettuja rastapötköjä ja rento aasialaisbiitti kaikui läheisestä levykaupasta. Annapurna Lodge oli viihtyisä (tosin löysimme yhden saakelin ison hämähäkin) ja ganja haisi kun eurooppalaiset hipit vetelivät sitä onnessaan käytävällä. Luonnollisesti jo seuraavana päivänä koko touhu otti yhtälailla päähän aivan kuin ensimmäisinä päivinä Thamelissa. Friikkikadun puolesta voi puhua ainakin sen verran, että se on paljon pienempi kuin Thamel, ja aivan lähellä on paikallisten suosima New Road. Jos Thamelin keskustasta lähtee kävelemään mihin tahansa suuntaan, voi kävellä monta kymmentä minuuttia näkemättä muuta kuin levykauppoja, guesthouseja, travellerirafloja, korukauppoja, vaatekauppoja, riksantyrkyttäjiä, koruntyrkyttäjiä, marijuanantyrkyttäjiä ja niin edelleen.

(Petri jossain Freak Streetin lähistöltä lähtevän pikkutien nurkilla, populaa riittää!)

Freak Streetilta ei tarvitse kävellä kuin pohjoiseen ja vasemmalle, niin pääsee jo paikallisten suosimalle kauppakadulle. Oli jännittävää kokea, kun kello neljän shoppailuryntäyksessä keskellä nepalilaisten muodostamaa merta mietiskeli, minkälaista olisi olla somali Stockmannin hulluilla päivillä. Voi luoja. Huomasi myös kuinka hinnat tippuivat heti kun pääsi ulos ghetosta. Siinä lauantai-iltapäivänä kello neljäsataa metriä pitkässä ja puolitoista metriä leveässä "oikopolussa" tuli myös tunnettua aivan uusia klaustrofobisia tunteita, joita ei varmasti saisi Suomessa aikaan. Halusimme päästä paikasta A paikkaan B, ja huomasimme, kuinka pääsisimme sinne menemättä C:n kautta. Vielä puoli yhdentoista aikaan sama katu oli ollut suhteellisen tyhjä, mutta kello neljä ihmisiä oli pakkautunut rakennusten muodostamaan pilliin kymmenkertainen määrä. Läpihän siitä oli mentävä, aivan kuten suomalaiset menevät läpi harmaan (tai tässä tapauksessa tummanruskean) kiven läpi. En ollut koskaan ollut niin onnellinen henkilökohtaisesta tilasta.

(Kuva 1. Temppeli, eipä kai siinä mitään sen ihmeellisempää. Näillä nurkin asuu myös Kumari)

(Kuva 2. No onneksi ihmisistä ei ole pulaa...)

Sairastuminen siis alkoi minun tapauksessani luultavasti Annapurna Lodgesta, jossa nukuin alushousuisiltani päälläni vain ohut lakanakangas, jonka oli aiemmin ostanut Thamelista lastenkodin sänkyäni varten. Yö oli todella kylmä, ja aamulla tunsin karheutta kurkussani. Tähän yhdistettiin vielä kylmä vesi, maantiepöly ja jääkylmä iltapäiväolut restaurangissa ja tapaus oli selvä. Illalla aivastelin kahdenkymmenen minuutin välein, ja nukuin todella sekavasti. Aamulla heräsin kuumeisena, kurkkukipuisena ja surkeana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa minun olla sängyssä, syödä haaleaa linssikeittoa ja napostella kuumelääkkeitä (söin niitä tosin vain yhden aamulla ja illalla).

Nepalilaisten suhtautuminen sairastumiseen on toisaalta samanlaista kuin suomalaisten, mutta on niitä eroavaisuuksia. Minun ei anneta syödä oikeaa ruokaa: sain maanantaina aamulla nuudelikeittoa ja illalla haaleaa linssisoppaa. Suomessa olisin vetäissyt sairauteeni kunnon muhennokset, patongin ja mahdollisimman tujun nuudelikeiton soijalla. Eihän keho muuten saa ravinteita tapella sisässäni vellovia laittomia maahanmuuttajia vastaan! En saa myös tehdä mitään enkä käydä missään, tosin Kaislallekin alkoi olla jo liikaa se, että olin koneen ääressä paljon, mutta ehkä se selittyy hänen lapsuutensa traumoilla (Kaisla ei saanut olla koneella kipeänä). Mutta mitä muutakaan sitä tekisi? Kun keho on heikko, täytyy pitää mieli aktiivisena.

(Kuva 1. "Uskallakin ottaa kuva!" "Hähä" Eli näin se sairastaminen hoituu Petrillä)

(Kuva 2. Tässä paikallinen guru säätää melkein valmista Mandalaa pihalle pujan hengessä, Petrin maatessa sängyssä ylhäällä.)

Tätä kirjoittaessa kuumetta ei enää periaatteessa ole, ja kurkkukaan ei ole niin äreänä. En ole osallistunut alakerran pujaan (paikalliseen jumalanpalvelukseen) tai sen ympärillä olevaan häslinkiin. Yritin pestä vaatteitani, mutta Aamaa tuli, löi banaanin ja omenan käteen ja käski takaisin ylös lepäämään. Siellä ne minun pussihousut ja puuvillapaidat lilluvat. Mielenkiintoista oli myös siunaus, jonka sain Aamaalta. Eilenillalla mamma tuli huoneeseen, antoi minulle tican (pyhän otsamerkin), levitti ticajauhetta minun kurkulle, vatsaan ja selkään, ja antoi minulle päähieronnan. Se hieronta ei muuten ollut mikään erityisen hellä, kun minun päätäni ravisteltiin ja Aamaa samalla mutisi jonkinlaisia rukouksia karkottaakseen sairauden pois minusta. En tiedä mikä auttoi, Aamaan lähdettyä vetämäni kuumelääke, Jumalan siunaus vaiko Kaislan minulle salakuljettama himoannos riisiä, perunacurrya ja linssikeittoa. Nepalilaisten jumalakäsitys on muutenkin ollut minulle hämmennys, kun toisaalta jumalia on hindumaisesti kolmetoistatuhatta tusinassa, mutta toisaalta yleensä viitataan vain "jumaluuteen", joka on kaikkialla. Ehkä Aamaan siunaus vetosi jumaliin, joita sattui sinä hetkenä kiinnostaa puhdistaa kehoni sairaudesta ja synneistä.

(Tässä perheen aikuiset ja sukulaiset istuu ja odottaa pyhää toimitusta, minkä pointti meni Kaislaltakin aika ohi kun se nuokku väsyksissä lasten kanssa)

Eli toistaiseksi ainakin paikallinen jumaluus on parantanut minun sairaudesta, joten minulla ei ole ollut tarvetta pyytää ketään rukoilemaan kristinuskon Jumalaa vaivautumaan takiani. Sen verran voisin ainakin pyytää, että tällä hetkellä meidän bedbugivahtimme on viisijalkainen rampa hämähäkki, joten luonnonvoimia voisi pyytää Rekun avuksi pitämään pienet, vertaimevät inhokit poissa huoneestamme. Uncle Pete needs YOU, my eight-legged friend, to join the fight. Joitakin päiviä sitten muut vapaaehtoiset osallistuivat bedbugiholokaustiin, ja he tappoivat niitä useita satoja. Ei ne kuitenkaan ole täältä läheskään sukupuuttoon kuolleet. Taistelu jatkuu.

Tanssii luteiden kanssa

2009-09-15T13:00:00.004+05:30

Arki children homella tuntuu olevan jo hyvin hallussa, vaikka ei ollakaan vielä täysin opittu lasten rytmiin, siis lähinnä aamuviiden herätyksiin. Kello kuudeltakin ylös raahautuminen aiheuttaa monesti ihan tarpeeksi henkistä kärsimystä. Toisaalta onhan nukkumisessa ollut välillä ongelmia: aamuneljältä pärähtää käyntiin jonkinlainen sähkövimpain, jonka pörinä kuuluu kolmanteen kerrokseen asti. Milloin tahansa yöllä koirat voivat alkaa haukkumaan kuin maailmanloppu olisi tulossa, tai ajoittainen bedbugi trekkaa reittä pitkin ruokailemaan.
Kaksi vapaaehtoista Suomesta saapui viikko sitten, ja on ollut mukava että on saanut puhua suomea muillekin kuin toisillemme, etenkin kun Marianne ja Outi on meille tuttuja jo ennestään. Ongelmaa vapaaehtoisten määrästä ei ole tullut: joskus jopa karkaa muita suomalaisia pakoon lasten seuraan, ja välillä voi ottaa päinvastoin breikkiä orpokodin normaalista hulivilinästä härmäläiseen rauhallisuuteen.

Lapset rakastaa kameroita, ryhmäkuvia, kuvaamista ja poseeraamista. Tätäkin varten lapset tuli melkein riuhtomaan minut meidän huoneesta: "Otetaan kuva! Nyt!"

Lapset on ollut myös ihan innoissaan oppimassa suomea, ollaan kirjoitettu vaikka kuinka pitkiä muistiinpanoja lasten vihkoihin, ja nyt täällä kuuluukin aamuisin monesta suusta "hyvää huomenta". Kun Marianne ja Outi saapui sai hekin heti todistusaineistoa suomen kielen taidoista, kun lähes jokainen vanhemmista lapsista kysyi vuorotellen "mikä sinun nimesi on" ym. Ihan pienimmätkin osasi kysyä "mitä kuuluu", vaikka en olekaan ihan varma ymmärtävätkö banaanit mitä tämä lause tarkoittaa. Toisaalta lapset oli myös heti nepalistamassa Mariannea ja Outiakin, ja antoi heille nepalinimet heti ensimmäisen täällä olo tunnin sisään! Nyt meidän suomalaisten joukko tunnistaa täällä nimekseen Kalpanan, Bigashin, Sapanan ja Bipanan.

Kuvassa Bipana, Kalpana, Bigash ja Sapana

Outi ja Marianne

Ollaan myös ehditty pitämään ensimmäisiä vapaapäiviä, mikä viivästyi aika paljon aiotusta kun minä ehdin sairastumaan 39 asteen kuumeeseen pariksi päiväksi. Oli kuitenkin ihanaa päästä syömään jotain muuta kuin riisiä ja ylipäätään ihmettelemään maailmaa. Children homelta Thameliin kävelee puolisen tuntia, joten mitään maksullisia kulkuvälineitäkään ei tarvitse käyttää, lisäksi matkalta löytyi kaikkea jännää, esimerkiksi reilun kaupan liike mikä riemastutti minun päivääni, vaikken tietenkään täysin varma voi olla kaupan reiluudesta.

Lähes päivittäin ollaan myös saatu nauttia nepalilaisen tanssin seuraamisesta, kun lapset on harjoitelleet tuntitolkulla tanssejaan lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Paikalla on ollut myös ihan tanssiopettajia, joilla on ollut ilmeisen selvä käsitys siitä kuinka puhtaasti tanssi täytyy osata. Lapset harjoitteli yhteensä viittä eri tanssia, mistä kahdessa tanssii neljä lasta ja kahdessa kaksi lasta, sekä ihan pienimmästä päästä olevat lapset harjoittelivat pareittain kävelyä ja tervehtimistä vuorollaan. Nepalilainen tanssi on mielestäni laadultaan hyvin monimutkaista, siinä monesti ihan sormienkin asennolla on suuri merkitys, ja ylipäätään liikettä on paljon: lantio heiluu, jalat liikkuu, ylävartaloa ravistellaan ja käsiä vielä heilutellaan eri suuntaan. Minä, joka en muutenkaan tunne oloani kovin kotoisaksi tanssiessani, olin tappaa itseni kompuroimalla, kun tytöt houkutteli minut tanssimaan kanssaan... Olen myös ollut yllättynyt kuinka keikisteleviä tanssit saattavat olla, ottaen huomioon että useat nepalilaiset ovat selittäneet meille että täällä naisihanne on ujo ja hiljainen. Lapset myös ottaa tanssimisen tosi vakavasti ja ne harjoittelevat ihan tosissaan. Nekin jotka eivät saaneet tanssia osaa monia tanssiliikkeitä, ja on yhtä paljon hengessä mukana kuin tanssivatkin lapset. Kun he pääsivät kokeilemaan esiintymispukujaan kuhisi koko lastenkoti, pienimmät eivät meinanneet pysyä nahoissaan, vaikka eivät itse edes pukeutuneet, ja yksi tyttö minun vieressäni huokaili ja kuiskasi "nyt minun siskoni tulee" kun hän näki ensimmäisen kerran tämän esiintymispuvun.

Tässä yksi pienemmistä pojista esiintymispuvussa odottamassa esitykseen lähtemistä Bradin, Aishworyan toisen koiran kanssa.

Matkalla esitykseen. Meitä varten oltiin vuokrattu minibussi, ja meitä istui siellä kahdessa kerroksessa - isommat alimmaisina ja pienimmät päälimmäisinä. Huomatkaa vasemmassa alanurkassa pojan esiintymisasu joka on täynnä pieniä swastikoita, hih. Oikealla ylänurkassa kurkkii Marianne.

Varsinainen tanssiesitys oli hieman erilainen kun olimme kuvitellut. Siellä oli paljon muitakin esiintyjiä, muilta orpokodeilta ja lukiosta jossa esitys järjestettiin. Meitä hämmensi, että vaikka kyseessä oli hyväntekeväisyysesitys tämän orpokodin hyväksi niin emme nähneet paikalla mitään lahjoituslaatikkoa, ainut tulo ilmeisesti siis oli ollut pääsylippu esitykseen, joka oli 50 rupiaa (alle puoli euroa).
Myös hämmensi kuinka vähän ulkoiseen koristukseen oltiin nähty vaivaa, sillä ainut "koriste" paikalla oli juliste jossa luki tapahtuman nimi, sponsorit ja orpokodin nimi. Meille kuitenkin kerrottiin että vastaavanlainen tapahtuma järjestetään taas lokakuussa, ja päästään järjestämään sitä joten panostetaan sitten varmasti enemmän koristuksiin. Lapsilla kuitenkin oli ollut tosi hauskaa, ja ne oli ylpeitä suorituksistaan, mikä oli varmasti pääasia, ja minä nautin kyllä muutenkin tosi paljon esityksistä.

Poikien tanssiesityksen alusta. Aikamoisia tanssiliikkeitä nekin veti, vaikka nyt vielä näyttää ihan rauhalliselta!

Tää on esityksen jälkeen, kauniita esiintymispukuja!

Meille on myös ehtinyt iskeä täihysteria, kun eilen Marianne näki kun lapset nyppivät täitä toistensa päistä, kun aiemmin meille oltiin sanottu että ei täistä kannata huolestua. Tuntui että heti alkoi päänahkaa kutittamaan ja hepuli iski, etenkin Mariannella jolla on pitkään ja hartaasti kasvatetut rastat! Tuli sellainen olo että täytyy heti parin päivän sisällä käydä haalimassa jostain vähän lisää huiveja, että saa käärittyä hiukset piiloon niiltä pomppivilta vitsauksilta. Oltiinhan meille puhuttu täistä jo aiemmin, mutta nyt ne vasta tuntuivat todellisilta. Petri on henkilökohtaisesti julistanut Jihadin kaikkia luonnon vertaimeviä pimeyden otuksia vastaan, etenkin bedbugikokemustensa jälkeen, kun kummassakin kämmenessä, käsivarressa, kyljessä ja reidessä oli nättejä patteja bugien yöllisistä puuhista. Ongelmaa ei ollut petivaatteiden tuulettamisen jälkeen, ja Mariannen ja Outin tullessa Petri vaihtoi nukkumatilaansa yläpedille, vaikka viime yönä bedbugit iskivät ilmeisesti uudelleen kun Outi heräsi jalat ja kädet täynnä kutisevia paukamia.

Orpokoti, häät ja ensimmäinen kuukausi

2009-09-04T11:55:00.004+05:30

Vähän reilu viikko sitten saavuttiin vihdoin orpokotiin, ajettiin tänne pikkuautolla, joka oli rahdattu täyteen meidän ja taiwanilaisten matkatavaroita, niin että meillä ei ollut kuin juuri ja juuri tilaa hengittää. Onneksemme Aishwarya sijaitsee aika lähellä Thamelia, joten matka ei ollut pitkä!

Petri Roald Dahlin parissa.

Blogitekstin tuunausta.

Orpokoti on kolmikerroksinen rakennus, jossa on pieni piha, jossa lapset välillä tekee läksyjä ja leikkii, ulkona on myös ulkovessa jota lapset käyttää ja pesupiste jossa pestään yhtälailla lapset, tiskit ja pyykit, kaikki kylmällä vedellä.
Sisällä on eteinen, jossa on lasten leluja ja sandaaleita ja toimistomainen nurkkaus, sekä ensimmäisessä kerroksessa on myös olohuone ja rukoushuone ja pienen pieni keittiö. Kakkoskerroksessa on tyttöjen ja poikien huoneet, lapset nukkuu kerrossängyissä niin että kaksi lasta nukkuu aina samalla pedillä, paitsi ihan kaikista pienimmät nukkuu siskonpedillä lattialla sillä ne kastelevat vielä välillä sängyn nukkuessaan. Aamaa nukkuu yleensä tyttöjen huoneessa, mutta koska hänen isänsä on ollut sairaalassa hän on viettänyt siellä paljon aikaa. Kakkoskerroksessa on myös sisävessa ja suihku ja yksi vapaaehtoisen huone, sekä huone jossa nukkuu Aamaan poika.
Kolmannessa kerroksessa on varasto, sekä toinen vapaaehtoisen huone jossa minä ja Petri nukumme, täällä tulee myös nukkumaan kaksi muuta suomalaista vapaaehtoista kun ne saapuvat pian. Kolmannessa kerroksessa on myös pääsy katolle, jossa kuivatetaan pyykkiä.

Aishwarya portilta kuvattuna.

Lapsia täällä on vajaa kolmekymmentä, joista nuorimmat ovat kolmen vanhoja ja vanhimmat 15-vuoden ikäisiä. Lapset yleensä heräävät viiden aikoihin, ja he kuulema voimistelevat ensimmäisenä. Minä ja Petri herätään yleensä vasta kuuden aikoihin ja onnistutaan kömpimään alakertaan aikaisintaan puoli seitsemältä, joten ei aamun ensimmäisistä rutiineista kauheasti tiedetä. Aamuisin lapset rukoilevat ja oleilevat olohuoneessa, ja kahdeksan aikoihin syödään ruoka, eli daal bhatia. Sitten puetaan lapset koulupukuihin, ja siinä yhteydessä mietitään miten vuorokauden aikana onkin sattunut niin että kolmasosan pienempien lasten kravaatit tai vyöt tai kengät on hukassa. Kymmeneksi viedään lapset kouluun, lähes kaikki lapset käyvät samaa koulua, vain yksi käy erityiskoulua sillä hänellä on puheenkehitysongelmia. Nuorimmat lapset pääsevät koulusta kolmelta, jolloin haemme ne Petrin kanssa koulusta. Aluksi tämä tuotti ongelmia, sillä emme millään muistaneet lasten nimiä, ja koulupuvuissa tuntui että kaikki lapset näyttävät samalta. Jännitimme että tuommeko tänään juuri oikeat lapset koulusta.

Länsimainen rukoushuone...

...ja itämainen rukoushuone vieri vieressä! Näin eri kulttuurien palvontamenot kohtaavat.

Koulun jälkeen lapset tekevät läksyjä, ja autamme niissä. Ihan pienimmätkin lapset saavat yleensä kaksi tai kolme läksyä, englannin opettelua, länsimaisten numeroiden harjoittelua tai nepalin aakkosten kopiontia. Yleensä läksyjen tekemiseen liittyy valtava ruljanssa, joku on unohtanut kynänsä tai se on liian lyhyt, jollain ei ole pyyhekumia ja sitä lainaillaan, tai sitten ei ole teroitinta ja toinen lapsi ei suostu lainaamaan. Eilen nuorempien läksyjen tekoa yritettiin nopeuttaa sillä että minulle ja Petrille annettiin neljä lyijykynää ja pyyhekumi, joita meidän piti lainata jos lapsilla ei ole kynää. Noh, tämä aiheutti kriisin sillä yhtäkkiä kellään ei muka ollut kynää, tai se oli liian lyhyt tms. Yksi jopa yritti pihistää Petriltä tällaisen kynän, kun se on niin kaunis ja valkoinen jne. En olisi ikinä arvannut että meidän Suomesta tuomat HUMAK-kynät olisi näin suosittuja! Kun tullessamme tänne jotkut vanhimmista saivat HUMAK-kuulakärkikynät saatiin osaksemme paljon kiitosta, kun kynät olivat niin hienoja. Hih!

Läksyjen teon jälkeen yleensä leikimme lasten kanssa kuuteen asti, ja tämän jälkeen lapset taas rukoilee. Ennen seitsemää yleensä syödään illallinen, eli jälleen daal bhatia. Olen ymmärtänyt Aamaan puheista että lapset yleensä menevät nukkumaan kahdeksalta, mutta ilmeisesti anarkiahenki on vallannut lapset hänen ollessa poissa, sillä seitsemän jälkeen kun yleensä livahdetaan omaan rauhaan niin melutaso saattaa olla vielä aika kova, eikä se taatusti rauhotu vielä kahdeksaksikaan...

Mitä muuta sitten olemme tehneet?
Ensimmäisinä päivinä olimme ihan hirvittävän väsyneitä koko ajan, saatoimme nukkua kymmenen tai yhdentoista tunnin yöunet, ja silti lasten ollessa koulua torkkua vielä pienet päiväunet, ja silti saattoi väsyttää. Nyt unentarve on vähentynyt, mutta ei meille silti tuota vaikeuksia mennä ennen yhdeksää nukkumaan kun pimeäkin tulee niin aikaisin.
Olemme myös päässeet osallistumaan nepalilaisiin hääjuhliin. Parin ensimmäisen päivän jälkeen meiltä kysyttiin että haluttaisiinko tulla meidän host-siskon sedän, eli Aaman veljen häihin, ja tottakai halusimme. Meillä oli kuitenkin pieniä vaateongelmia, sillä mitään varsinaisia juhlavaatteita meillä ei ollut mukana, minä onneksi onnistuin noitumaan omista ryysyistäni jotakin, ja Petrille lainattiin vaatteita joten ongelmat ratkesivat.

Nuoripari valmiina juhliin. Petri on lainahepenissä, joka kuitenkin sai paidan lahjaksi, koska se kuulema istui niin hyvin hänelle.

Nepalilaiset naiset ei kuulema usein meikkaa, mutta juhlissa asia on ilmeisesti täysin eri. Host-siskomme oli kutsunut serkkunsa tyttären meikkaamaan talon naisia (lapsista tosin vain muutama osallistui juhlaan). Myös minulta kysyttiin haluanko meikata, ja selittelin että minä en usein kauheasti meikkaa, mutta ei se mitään auttanut. Murrosiän kynnyksellä olevat tytöt olivat niin innoissaan meikeistä ja juhlista että loppujen lopuksi lähdin talosta niin että minulla ei varmasti ikinä ole ollut niin paljon meikkiä naamassani. Tyttöjen mielestä se oli aivan ihastuttavaa, ja monet halusi ottaa yhteiskuvia kun näytin kuulema ihan nukelta.
Varsinaiset hääjuhlat olivat todella värikkäät, ne järjestettiin koulun liikuntasalissa, mikä oli vuorattu kankailla ja valoilla. Ihmisiä oli paikalla paljon ja lähes kaikkia piti käydä tervehtimässä, varsinainen juhlapari mielestäni hukkui hyvin tähän kaikkeen sillä en ensiksi tajunnut että olin jo tervehtinyt hääparia, ja sitten tilanne olikin jo ohi! Juomiksi tarjoiltiin niinkin länsimaisia juttuja, kuin limsaa, kaljaa ja punaviiniä, ja pöytiin tuotiin pieniä naposteltavia ja paikalla oli myös noutopöytä. Juhlissa oli aika paljon muitakin länsimaisia, ja morsinakin oli itävaltalainen, joten luulen että esimerkiksi juhlajuomana tarjottava kalja selittyi tästä kulttuurisesta coctailista. Suhtauduimme syömisiin varauksella, sillä emme tienneet mikä kaikki on kasvista, mutta maisteltiin esim maustettuja tulisia pähkinöitä ja paistettuja perunoita ym. Juhlista lähdettiin jo vähän kymmenen jälkeen, ja loppuillan huvitus minulla olikin pestä pois kauhea määrä pakkelia palasaippuan avulla.

Bileet!

Pari päivää sitten pääsimme myös tutustumaan Nepalilaiseen elokuvaan, kun ilmeisesti aika kuuluisa elokuvan päänäyttelijä oli lahjoittanut orpokodille elokuvaliput. Menimme 20 lapsen kanssa muutenkin täynnä olevalla minibussilla Jamaliin niin että minun sylissäni istui kaksi lasta päällekäin. Pääsimme teatteriin juuri viimetipassa, ja harhailimme istumaan pilkkopimeässä. Tarina oli romanttinen tarina nyrkkeilijästä joka rakastuu naiseen joka on juuri tappanut miehen joka oli yrittänyt raiskata hänet, sitten pari karkaa ja juoksee karkuun poliisia ym. Tekstityksiä elokuvassa ei tietenkään ollut, mutta se oli mielestämme aika helppo seurata. Yllätyksenä tuli nepalilaisten elokuvaan eläytymiskulttuuri, salissa vihelleltiin ja huudettiin paljon jännittävissä kohdissa. Meillä oli kuitenkin todella hauskaa ja olimme otettuja että meidät kutsuttiin mukaan.

Nyt kun ensimmäinen kuukausi Nepalissa alkaa olla kohta elätty voi hyvin summata että hauskaa on ollut, eikä ole lainkaan harmittanut että lähdettiin. En omasta mielestäni ole vielä kokenut mitään karmeaa negatiivista kulttuurishokkiakaan, vaikka välillä jotkin asiat ottavatkin päähän, mutta se on luonnollista. Yleensä nämäkin fiilikset tulevat kun on nälissään ja verensokeri on alhaalla. Etenkin Chitwanista tullessa, 12 tunnin bussimatkan ja muutaman keksin jälkeen Petrin teki mieli heittää niskaperseotteella ensimmäinen hihastarepijä jokeen, kun päästiin vihdoinkin Kathmaduhun. Sen sijaan osaan edelleen nauttia uusista asioista ja tavoista miten täällä toimitaan, tietenkin jotkut asiat suututtavat, niin kuin koirien kohtelu Nepalissa, mutta siihen osaa suhtautua järjellä - ei kaikki asiat Suomessakaan ole kohdillaan, miten ne täälläkään olisi?

Elefantteja ja liikenneruuhkia

2009-08-27T10:05:00.004+05:30

Luulimme että olimme jo saaneet kokea nepalilaisen perusliikenneruuhkan kun olimme matkalla Chitwaniin minibussilla ja jumituimme ruuhkaan kahdeksi tunniksi vain tuntia ennen kuin meidän piti olla perillä Chitwanissa. Tämä aika meni kuitenkin joutuisasti kirjoja lueskellessa tienpientareella tai auton katolla, tai ihan vain torkkuen. Olimme nimittäin juuri vähän aiemmin kokeilleet "white" water raftingia monsuunin ruskettamassa vedessä, mikä oli vetänyt voimat koko porukasta aika kivasti, sillä tähän matkaan sisältyi paljon isohkoja tyrskyjä, välillä vastavirtaan melomista ja uimista vaatteet ja pelastusliivit päällä (Petri ui kolme kertaa mutta minä vain kerran). Koska kokemus oli hieno ja väsyttävä ei meitä oikeastaan haitannut pätkääkään parin tuntia pidempi odotus, vaikka yllättäen ryhmämme Etelä-Eurooppalaiset valittivat että ei täällä jaksa olla.
Kun pääsimme vihdoin perille Chitwaniin ja saimme omat huoneet joissa oli suihku ja vessa(!) ja illallista niin tuntui kuitenkin aika hyvältä.

Liikenneruuhka matkalla Chitwaniin.

Chitwanissa meillä oli aika kiire aikataulu. Herättiin aamuisin niin että ohjelma alkoi kuudelta tai puoli seitsemältä, lähtö oli jo joskus seitsemän aikoihin. Heti lauantai aamusta lähdimme seitsemältä Chitwanin luonnonpuistoon, jossa jakauduimme kahteen ryhmään joissa kummassakin oli opas ja apuri. Kiersimme pari tuntia "junglessa" ja ihmettelimme melkein kymmenmetristä elefanttiheinää, namasteheinää, perhosia, lintuja ja sen sellaista. Mitään isoja nisäkkäitä ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, mikä ehkä saattaa selittyä myös sillä että paikalla oli aika monta muutakin ryhmää, olisi varmaan pitänyt olla hituista aimmin liikenteessä. Petrillä oli kuitenkin kuumeinen olo, joten se ei saanut reissusta kovin paljon irti. Ei ihmekkään, Chitwan on sadekauden aikaan ilmeisen kurja paikka olla sairaana. Vaikka ei urheilisikaan lainkaan niin vaatteet on hiestä märkiä hetkessä. Kun käveli kevyesti parituntia luonnonpuistossa kaiken kasvillisuuden keskellä niin oli kieltämättä olo kuin viidakossa.
Näimme kyllä paluumatkalla krokotiilin joka makasi joessa odottelemassa uimaan eksyviä koiria. Se on kyllä vähän rajamailla lasketaanko tämä eläinbongaukseksi, koska minä en ole ihan sata prosenttisen varma hahmotinko oikein missä sen otuksen pitäisi piileskellä, meni kyllä vähän kylmät väreet kun tiesi että se oli sama joki jonka olimme juuri ylittäneet kanootilla, ja sama joki jossa pari ryhmäläistämme oli kahlannut ja istunut pitkän kävelyn väsyttäminä vähän aiemmin.

Linnunpesiä Chitwanin luonnonpuistossa

Iltapäivällä luonnonpuistoretken jälkeen käytiin vielä katsomassa museo, jossa oli esimerkiksi norsun ja sarvikuonon kuolleina syntyneitä, tai liian aikaisin syntyneitä ja siksi kuolleita poikasia purkeissa, krokotiileja, kilpikonnan kilpiä ym. Mitä viidakosta oltiin löydetty. Tutustuimme myös paikalliseen tharukulttuuriin toisessa museossa.
Elefanttien kasvatuskeskus ja elefanttien kylvetys olivat ehkä kaksi suurta kohokohtaa koko Chitwanin reissulla. Elephant Breeding Centerssä näimme aivan pieniä fantteja (jotka kuulemma painoivat 600-700 kiloa) jotka söivät meiltä keksejä. Toisaalta todistimme kuinka breeding centerin henkilökunta yritti ottaa kiinni pientä elefanttia, jolle piti antaa antibioottiruisku. Heillä on yllättävän kovat otteet, ja sitä jahdattiin ympäri pihaa. Muutkin elefantit stressaantuivat, ja päästivät valtavan kovia mörähdyksiä, ja yrittivät päästä irti kahleista. Tästä sai yksi ryhmäläisistämme negaatiot koko elefanttiturismia kohtaan ja kieltäytyi jatkossa osallistumasta aktiviteetteihin joihin liittyy elefantteja, hänen mielestään elefantteja suorastaan rääkättiin keskuksessa. Itse olen toista mieltä, vaikka itsekin kauhistuin kun miehet yrittivät ottaa kiinni yhtä sairasta vauvafanttia, enkä itsekään pidä siitä että eläimiä orjuutetaan tekemään asioita ihmisille. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun nämä miehet kerran elävät vuorokauden ympäri norsujensa kanssa ja pitävät huolta niistä (yhtä elefanttia kohtaan on kolme hoitajaa, jotka eivät vaihdu noin vain), ne tietävät mitä tekevät eivätkä halua aiheuttaa turhaa tuskaa norsuille. Mutta en kyllä itsekään haluaisi että 700 kg painava vauvaelefantti liiskaa minut kun yritän antaa sille antibioottia, puhumattakaan että valtava norsulauma jyrää minut kun ne huolestuvat pienokaiset hädästä. No, tämä vapaaehtoinen joka kauhisteli tätä norsujen pitokulttuuria kauhisteli myös että lintuja kuolee sukupuuttoon viidakossa, mutta tupakoi kuitenkin itse ja paljon, ja hän myös syö lihaa. Kaksinaismoralismi?

Petri syöttämässä norsuvauvalle keksiä

Elefanttien kylvetyksessä seuraavana päivänä me pääsimme kiipeilemään näiden valtavien jättiläisten selkään, samalla kun ne suihkuttivat vettä itsensä ja meidän päälle. Pääsin kiipeämään elefantin kärsää pitkin sen selkään, ja välillä ohjaajat saivat elefantin ravistelemaan ihmiset pois sen selästään mukavan vilpoisaan kovasti virtaavaan veteen. Oli kiva kun norsut näyttivät nauttivan kun lopulta heittelimme niiden päälle vettä ja pesimme niitä. Luulen kyllä että ne saivat myös aikamoiset fiilikset meidän heittelemisestä veteen... Välillä kyllä vähän jännätti että entä jos jään norsun alle kun se menee kyljelleen minun ollessa sen selässä ja putoan? Kokemus oli kuitenkin hieno ja ehdottomasti unohtumaton.

Märkä porukka yrittää tasapainoilla elefantin selässä, joka tietenkin aikoo just kellahtaa veteen...

Ryhmäkuva vapaaehtoisista ilman Etelä-Eurooppalaisia sen jälkeen kun fanttikin on jo pesty, ja se vielä kellii vedessä.

Viimeisenä päivänä pääsimme vielä elefantin selkään ja luontopuistoon, tällä reissulla näimme enemmän isoja eläimiä, kuten kaksi peuraa ja sarvikuonon. Matka oli kyllä aika raskas ja pompukas. Oli kuitenkin hieno osallistua myös tähän tapahtumaan. Mielestäni hienointa on että elefantteja ei pomputeta ympäriinsä turistien mieliksi, vaan kaikki aktiviteetit liittyivät ainakin meidän osalta niiden normaaliin arkeen. Norsut kylvetetään jokatapauksessa päivittäin, joten mitä väliä vaikka siellä olisi aina silloin tällöin turisteja selässä. Norsut myös käy päivittäin metsässä syömässä, joten ei se norsulle ole kova rasite että siellä istuu neljä ylimääräistä otusta ihmettelemässä.

Tällä kuvalla ei ole varmaan mitään muuta pointtia kun todistaa että nähtiin me muitakin eläimiä kuin elefantteja... Jee!

Takaisin Kathmanduun tultaessa saimme selville että kahden tunnin liikenneruuhka ei ole vielä yhtään mitään. Jouduimme nimittäin vielä pahempaan liikenneruuhkaan. Viiden tunnin dösämatka venyi 12-tuntiseksi tienpäälliseksi helvetiksi. Tässä vaiheessa paikallisetkin alkoivat olla väsyneitä ja vittuuntuneita, vaikka luulen että yleensä länsimaalaiset flippaavat ensimmäisenä. Polkypyörälläkin olisi päässyt nopeammin, ja kadehdimme suuresti liikenteen seassa puikkelehtivia, päristeleviä moottoripyöriä.
Olimme Petrin kanssa syöneet vain aamiaisen ja ajon aikana pari keksiä, joten kun kymmenen aikoihin pääsimme huoneeseen guesthousissa oli aikamoiset sokerivajarit. Onneksi saksalaisiin leivoksiin erikoistunut leipomo (josta ei muuten saksalaisten mukaan löydy oikeastaan mitään saksalaista) myi minulle puoleen hintaan pari isoa kroisanttia ja bagelia, oli siinä ateriaa 57 rupiin (vähän reilun 50 sentin) edestä! Petrillä ei oikein ollut ruokahalua, vaan halusi mahdollisimman nopeasti nukkumaan, ja nukahtikin melkein heti päästyään peiton alle.

Kuvia

2009-08-16T13:58:00.005+05:30

Joskus menee sähköt... Petri paikallisessa kahvilassa odottamassa että sähköt palaa ja katulapsityöesitys alkaa.

Pashupatinath, tätä edemmäksi ei ei-hindut pääse, mutta mepä kierrettiin takakautta (ihan temppelialueelle ei sitäkään kautta kyllä päässyt)

"I like the smell of dead people in the morning..." sanoi Petri Pashupatinathissa. Kuvassa käryävä ruumis kuuluu Nepalin parempaan kastiin, tai ainakin tällä puolella siltaa poltetaan korkeamman arvoiset henkilöt.

Liikennettä Ratnaparkissa, mihin tullaan Kalankista bussilla. Bussit on sööttejä ja niiden etumuksissa ja takamuksissa lukee monesti kivoja lausahduksia kuten "love is true". Sisältä päin tarkasteltuna kuitenkin viimeistään paniikki iskee kun lattia on täynnä reikiä ja ohjaamo karvahattuversion karvahattumalli.

Kathmandu apinatemppelin huipulta katsottuna.

Kaisla kylmän kahvin ja mustan nepaliteen ääressä

Muita vapaaehtoisia ja Keshav Boudhanatissa (buddhatemppeli Kathmandussa)

Apinatemppelin rappuset, oli noissa kiipeämistä!

Saksalaiset vapaaehtoiset kysyi missä on roskis, taisimme löytää sen täältä...

Guesthousimme Thamelista löytyy maailman pimeimmän sivukujan päästä...

Muuten, jos meille haluaa laittaa postia on se parasta laittaa järjestön (ICYE Nepal) osoitteeseen ja kirjoittaa päälle meidän nimemme. Saamme sitten postin sitten joskus jos se saapuu perille. Meillä on myös nyt liittymät täältä, joten saamme ymmärtääksemme vastaanotettua puheluita niin että meidän ei tarvitse maksaa siitä (teidän täytyy silti, muahhahahaha). Numeroita voi kysyä meiltä sähköpostilla. ICYE:n osoite on:

ICYE - Nepal,

GPO Box: 8957,

Tasindole Marg -95/48,

Kalanki -14, Kathmandu,

Nepal.

Orientaation alku ja Monkey Temple

2009-08-10T08:05:00.002+05:30

Eilen alkoi varsinainen aloitusleiritoiminta. Meitä tultiin hakemaan ennen yhdeksää, ja mentiin Kalankiin jonkinlaiseen kieltenopetus-/vapaaehtoiskeskukseen. Saimme kuulla Nepalin historiasta, tulevasta aikataulustamme ja muusta tarpeellisesta tiedosta, ja tietysti tapasimme muut vapaaehtoiset. Hienoa vihdoinkin saada kunnon aikatauluja ja suunnitelmia! Tänä vuonna täällä on ICYE:n kautta kymmenen vapaaehtoista: Ranskasta, Saksasta (Saksasta on yhteensä kolme vapaaehtoista, mikä selittyy sillä että niiden ei tarvitse maksaa osallistumismaksua), Espanjasta, Italiasta, Taiwanista ja tietysti me. Tavattiin kyllä nämä saksalaiset ja ranskalainen jo toissapäivänä kaupunki sightseeingin merkeissä, kun meidän piti kävellä Lonely planet kirjan mukainen kävelyreitti Thamelista Durbar Squarelle. Valitettavasti, (tai onneksi?) me kuitenkin harhauduttiin jossain kohtaa aika pahasti ja päädyttiin Swayambhunathille. eli Monkey templelle. Tiedä häntä sitten miten näin ihmeellisesti pääsi käymään kun Kaislakin on sentään omien sanojensa mukaan voittanut ala-asteen kolmannella tai neljännellä luokalla suunnistuskilpailu, ja Joensuun ruutukaavoituksessakin osaa liikkua melkein oikein. Itselläni ei ollut niin väliä, kun parilla sadalla rupialla pääsee kuitenkin takaisin guesthousin lähelle sanomalla taksituskille, että ””Kathmandu Guest House”. KGH on Thamelin ensimmäinen guest house, ja tunnettu maamerkki. Siitä hieman eteenpäin on meidän Yeti Guest Home.
Päästiin siis kipuamaan hitonmoiset portaat kohti taivasta, kuolemaan siinä välissä useamman kerran, kuvaamaan apinoita (siis muitakin kun eurooppalaisia turisteja eh heh), ja ihmettelemään upeita maisemia ja temppeliä 50 rupiin hinnasta (oikea hinta olisi ollut 100 rupiita, eli noin euron, mutta saatiin vapaaehtoistyöntekijäalennusta). Ne on muuten ovelasti sijoittanut lipunmyynnin temppeliin sinne portaiden viimeiselle tasanteelle, jotta varmasti kukaan ei sellaisen kipuamissuorituksen jälkeen haluaisi palata takaisin maksamatta.
Paluumatkalla alkoi satamaan kaatamalla vettä ja värjöteltiin puolisen tuntia suljetun kaupan edessä pienen pienessä katoksessa. Tästä taisi Kaisla tulla hitusen kipeäksi, koska on viimeaikoina niiskutellut aikalailla. Mutta mikä olisikaan ovelampi tapa viettää synttäreitä kun niistäminen ja nepalin kielen opiskelu? Monet hehkuttavat 20-vuotissynttäreitään sillä, että Alkosta saa nyt mitä vaan. Täältä saa kaikkea mitä alkostakin ja enemmän paikallisesta pikku myymälästä, mikä tuli pienenä shokkina kun näin ensimmäisen kerran rivin viskipulloja appelsiinimehun ja pringlestuubien välissä. Alkoholia ei ole tullut juotua, koska vieraassa paikassa haluaa olla skarppina ja muutenkin vapaaehtoistyöntekijänä olla esimerkkinä. Lisäksi ravintolabisse maksaa noin 2-3 aterian verran. Vaikka länsimaisena ei tarvitsekaan sniiduilla niin paljon, niin kyllä se vähän pistää miettimään kun vegetarian pulau maksaa 60 rupiaa (noin 50 senttiä) ja Heineken 200-300 rupiaa (2-3 euroa).

Vihdoin taalla

2009-08-07T14:45:00.003+05:30

Lentoreitti oli siis tama: Helsinki - Lontoo - Abu Dhabi - Kathmandu. Finnairin lennolla ei ollut mitaan ongelmia, vegeruuatkin tuli lentoyhtiolla mukaan. Vasta Lontoossa alkoi olla jo tietynlaista surkuhupaisuutta, kun meidat syynattiin mahdollisimman tarkkaan. Oltiin kylla jo varauduttu siihen, etta englantilaiset ovat ehka maailman vainoharhaisinta kansaa. Heathrown lentokentalla oli psykedeelinen maara ihmisia, mika alkoi jonkin ajan paasta ahistamaan.

Loput lentomme lensimme Arabiemiirikuntien virallisella lentoyhtiolla Etihad Airwaysilla. Talla lennettaessa kylla huomaa, etta rahaa on ja sita ollaan valmiita kayttamaan. Jokaisella oli oma kosketusnaytollinen screeni, jossa oli elokuvia, musiikkia, karttoja ja kameroita lentokoneen ulkopuolelle. Meille jaettiin viela omat peitot, korvatulpat, silmalaput ja sen sellaista. Kasvisruuat olivat todella hyvia, ruokailuvalineet olivat tosin saakelin kylmia.

Abu Dhabissa meinasi tulla itku, kun oltiin rahattomina varmasti maailman epamukavimmassa lentokentassa. Missaan ei saanut oikein nukuttua, ellei mennyt lattialle makaamaan. Huolimatta siita, etta ulkona oli +30 astetta lamminta, sisalla oli hirvean kylma. Lentokoneissakin oli jostain syysta kylma ja kostea ilma, josta sain lyhytaikaisen flunssan. Tama oli todella kuumottavaa, koska seka Abu Dhabissa etta Kathmandussa oli terveystarkastukset ja -kyselyt, joissa piti olla skarppina ja olla niiskuttamatta.

Lopulta paasimme Kathmanduhun nopeiden viisumipyoritysten jalkeen. Kathmandu on oikeastaan juuri sellainen kuin odotimmekin: meluinen, ihmisia kaikkialla, itsemurhahakuinen liikenne, katukauppiaita, psykedeelinen maara kyltteja, mainoksia ja kaupattavaa tavaraa. Kaduilla suhtelevat riksat, taksit, mopot, moottoripyorat, polkupyorat ja jalankulkijat hirveassa sekametelisopassa. Etenkin mopojen kanssa on tullut hirveasti lahelta-piti -tilanteita.

Kathmandussa pystyy kylla viihtymaan helposti. Ruoka on halpaa, kaduilta saa vaikka mita jannaa ja ihmiset ovat perusystavallisia. Etenkin guest housimme johtaja on monta kertaa vakuuttanut meille, ette han voi auttaa meita missa vaan. Toisaalta Thamel on myos Kathmandun turistirysa, ja meno kay vasyttavaksi vahan ajan paasta. Sunnuntaina alkaa meidan orientaatiomme, jota kestaa kaksi viikkoa.

Oltiin muuten kirjoitettu guesthousissa hieno kahden sivun blogimerkinta, joka on mulla muistitikussa laukussa, mutta valitettavasti naissa koneissa ei ole nakyvilla paikkaa muistitikulle. Sen siita saa!
Terkkuja!

Helvetistä itään kuljetaan? Eli vielä viimeinen entry Suomesta

2009-07-31T12:02:00.005+05:30

Mitä tehdä ennen lähtöä, niiden viimeisten viikkojen, viimeisten päivien ja viimeisen viikonlopun aikana? Me ollaan otettu Suomi haltuun monellakin tapaa. Toisaalta olemme vääntäneet meidän elokuun opintoihin kuuluvaa esseetä asenteella ”PYHÄ GAUTAMA, MITEN AIKA VOI LOPPUA NÄIN?!?!”, toisaalta olemme myös kokeneet kulttuuria kesäteatterin ja Ilosaarirockin muodossa. Jälkimmäisessä hyvästelimme viime vuoden aikana rakkaaksi käyneet luokkakaverimme viimeistä kertaa Kotiteollisuuden Helvetistä itään kappaleen soidessa.

Olemme myös kokeneet suomalaista luontoa kävelemällä Ruoveden Helvetinjärven kansallispuistossa, ja ihastelemalla maisemia, mistä on todistusaineistoakin:

Kantomörkö :o

Hurja puu!

Petri nököttää laiturilla, hypätäkö vai eikö hypätä?

Meillä on melkein samanväriset pörröt!

Vaelluskenkämainos vai herkkä hetki luonnon keskellä?

Juurakko oli hurja näky.

Luonnon kauneuden valtasi SIERAIN!

Nyt on salmiakitkin ostettu matkalle ja panikoitu hukassa olevia lääkereseptejä (joita ei vieläkään löytynyt, mutta mitäpä matka olisi ilman pientä viime hetken paniikkia?). On myös annettu siskolle kilpikonnan hoito-ohjeita, ja mietitty mitä kaikkea olisi vielä kannattanut tehdä jos olisi ollut vähän fiksumpi ajankäytön suhteen.

Rinkkaan ei ole kyllä vielä päätynyt yhtä ainutta tavaraa tai esinettä, mutta onhan tässä maanantai-tiistai yöhön aikaa vielä monen monta päivää! (tai sitten ei). Olen minä kyllä listoja askarrellut. On ”vielä tehtävä ennen lähtöä”-lista, on ”rinkkaan pakattavaa”-lista, on ”käsimatkatavaroihin pakattavaa”-lista, on ”LÖYDÄ NE HUKASSA OLEVAT RESEPTIT ENNEN LÄHTÖÄ!”-lista ym. Minä pidän listoista <3

Aluksi

2009-07-15T00:25:00.003+05:30

Siitä se ajatus sitten lähti, eli lähinnä pitkäaikaisesta kypsyttelystä ja ajatusten vaihdosta. Ihan vain sellaisesta varovaisesta ajatuksesta, että: ”Musta olisi jännä lähteä pidemmäksi aikaa vaikka Intiaan, tai jonnekin sinne suunnalle, jos joskus saisi tarpeeksi rahaa.”
Jo tässä vaiheessa täytyy antaa tietynasteinen kunnianosoitus Riku Rantalalle ja Tuomas Milonoffille, jotka sitkeästi jo vuosituhannen alkupuolelta lähtien, meidän ollessa vasta varhaisnuoria, nostatti innokkeen lähtemään vähän pidemmäksi ajaksi ulkomaille. Vaikka Kaisla onkin jo ehtinyt reissaamaan ”nainen ja reppu” –asenteella ympäri Eurooppaa, matkustelu Euroopassa on jo vähän eri juttu kuin kaukoitään suuntaaminen. Petrikin on ehtinyt juuri ja juuri tutustumaan Suomen ulkopuoliseen maailmaan, vaikka hänellä ajatukset aivan muissa maailmoissa ovat olleet jo vuosikausia. Tapauksessamme on siis kyseessä ennakkoluulottomasta pariskunnasta, jonka lähtökohtana on, että mikään matka ei ole liian suuri ylitettäväksi, oli se sitten fyysinen tai henkinen koitos.

Kun kävimme vaihtoehtoja läpi, päätimme hakea järjestön kautta. ”Kuiviltaan” lähteminen ei oikein huvittanut, ja myöskään pelkkä matkaileminen ei tuntunut oikealta. Koska opiskelemme kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä niin arvelimme että jos matkan suunnittelee oikein niin sen opinnollistaminenkaan ei ole mahdotonta, ja sillä säästäisi taas vähän rahaa omasta kukkarosta. Haimme siksi vapaaehtoistyöhön Maailmanvaihto ry:n kautta. Haimme nimenomaan pariskuntana, ja toivomuksena päästä töihin orpokotiin Nepalin Kathmanduhun. Nepalissa viettämämme aika olisi 10 kuukautta viisumisyiden takia, aikana 5.8.2009 – 31.5.2010.
Olemme jo opiskelleet yhden lukuvuoden Humanistisessa ammattikorkeakoulussa, joten toisen lukuvuoden viettäminen työharjoitellen ei pitäisi olla kovin vaikeaa opinnollistamisen kannalta. Lopulta päädyimme ajatukseen että opinnollistamme koko matkamme ja tulemme suorittamaan mm. erinäisiä erityiskasvatuksen opintojaksoja työharjoitteluna. Näin saamme opintorahaa matkan aikana, ja myös HUMAK avasi kassaholvinsa meitä kohti apurahan muodossa.

Nepaliin kaikista maailman maista päädyimme sen takia, että sinne pariskuntana lähteminen on helppoa, emme myöskään tienneet maasta paljoakaan ja se kiinnosti, meitä myös ilahdutti että Nepalissa on ilmeisen helppoa moniin muihin maihin nähden noudattaa ihmiselle luonnollista kasvisruokavaliota.

Aluksi tuntui täysin ylivoimaiselta sovittaa joka ikistä pientä yksityiskohtaa toisiinsa, mutta onneksi hopsarimme Humakista oli alusta asti sillä aseenteella, että kyllä tämä nyt hitto soikoon saadaan onnistumaan! Ongelmalliseksi tämän teki sen, että ennakkotapauksia ei tainnut juuri olla. Pariskunta, joka käy samaa koulua ja jotka haluavat opiskella Humakin opintojaksoja työharjoittelemalla 10 kuukauden ajan nepalilaisessa orpokodissa? Mitä he seuraavaksi keksivät, hevosettomia vankkureita? Kevät menikin paperiasioita hoidellessa, ja esimerkiksi apurahahakemuksia täytellessä. Kesällä olemme puolestaan järjestelleet fyysistä omaisuuttamme talteen varastoihin ja haalineet kolikoita talteen sieltä täältä.

Tähän mennessä olemme taistelleet tiemme läpi siihen pisteeseen, että voimme lähteä. Matka tähän alkoi joulukuun lopulla, ja puoli vuotta siihen meni, ennen kuin huolemme alkavat helpottaa. Tuntuu siltä, että mikään ei ole syvimmiltään muuttunut: olemme yhtä valmiita lähtemään kuin milloin tahansa. Mikään ei pidättele meitä, eikä meillä ole ennakkoluuloja tai pelkoja. Olemme valmiita *muks* *raah raah*

Khrm, anteeksi, miespuolinen osapuolemme innostui turhan mahtipontiseksi esittelyn lopettelussa. Tiivistettynä: olemme siis jo odottaneet tätä kauan, ja pian pääsemme lähtemään.
Tähän blogiin on tarkoitus kirjoitella matkasta, työstä ja tunnelmista ja tietenkin paluusta takaisin Suomeen. Toivottavasti pystymme tarjoamaan edes osasen siitä, mitä seuraavan vuoden aikana tulee tapahtumaan. Palatkaamme asiaan elokuussa!

Chillax and peace!